Selailin tuossa viikonloppuna
globaalia ATK-verkkoa haulla ”isä jää kotiin” ja tulokset olivat mielenkiintoisia,
mutta ennalta arvattavia. Toistuviksi teemoiksi nousivat pohdinnat siitä miksi
isät jäävät niin harvoin kotiin, sekä toteamukset syistä, miksi isät jäävät
niin harvoin kotiin. Raha mainittiin ja hitaasti muuttuva asenneilmasto. Isä
kun tienaa niin äiti, missä se on? No, se on kotona. Omat kokemukseni ja
havaintoni tältä saralta todistavat toista. Tunnen useita kotiin jääneitä isiä
ja uskallankin väittää, että suunta on positiiviseen päin. Tällä tarkoitan
sitä, että yhä useampi isä haluaa jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan ja tekee
valintoja niin, että se on mahdollista.
Talouselämän verkkosivuilla Fondian blogissa kyseltiin, vuonna 2011
julkaistussa ja viime vuonna päivitetyssä kirjoituksessa, miksi isät jäävät
niin harvoin kotiin? Kirjoituksessa esiteltiin Pohjoismaista vertailua ja
käytettiin Tampereen yliopiston tasa-arvotiedon keskuksen tilastotietoja,
joiden mukaan ”vuonna 2009 suomalaisisät käyttivät alle 7 % kaikista
korvatuista vanhempainrahapäivistä, kun vastaava osuus Norjassa oli 11,6 %,
Ruotsissa 23,1 % ja Islannissa peräti 33,9 %. Kotihoidon tuen saajista miehien
osuus on tätäkin pienempi, vain 5,1 %.”
Uudempaa tilastotietoa tarjoaa Terveyden
ja hyvinvoinnin laitos, jonka verkkosivuilta seuraavassa pari poimintaa: ”Isyysvapaata
vanhempainvapaakauden jälkeen (1–54 arkipäivää) käytti 34 % isistä vuonna 2014.
Vanhempainvapaata käyttävät
lähes yksinomaan äidit. Isät eivät juurikaan käytä mahdollisuuttaan jakaa
vanhempainvapaa äidin kanssa. Isäkuukauteen sisältyvää kahta viikkoa pidempää
vanhempainvapaata pitää 2–3 % isistä, eikä tämä osuus ole muuttunut sitten
vuoden 1995.” Helsingin sanomien kirjoituksessa marraskuussa 2012
todettiin, että mies joka jää hoitamaan lapsia kotiin on yhä vuoden 2012
Suomessa kummajainen. Olenko kummajainen, jotenkin epäilyttävä? Mielelläni,
kiitos.
Isiltä jotka valitsevat kotiin jäämisen
tai jäämättömyyden, löytyy varmasti paljon hyviä syitä valinnoilleen. Monissa
hauissa keskeiseksi syyksi, miksi isä ei jää kotiin, nousee se ilmeisin, raha.
On asuntolainaa, autolainaa, opintolainaa ja sitten on epätasa-arvoinen
tulonjako. Mies tienaa enemmän ja siksi on ”järkevää”, että mies on töissä elantoa
hankkimassa ja äiti kotona. Nämä ovat valintoja. Sitä paitsi en ihan täysin
usko sitä, että mies on aina se, joka tienaa enemmän. Ammatissapro:n
nettisivuilla löytyvässä jutussa ”isät jääkää kotiin” todetaan, että kaikki
isät eivät suinkaan ansaitse vaimojaan enemmän, sillä parisuhteessa elävistä
työikäisistä naisista 38 prosentilla on joko yhtä suuret tai suuremmat
henkilökohtaiset tulot kuin miehellään. Että se siitä.
Pari sanaa asenneilmastosta. Viime
aikoina on mediassa puhuttu paljon erilaisista kuplista, missä ihmiset elävät.
Kun omaa asuinympäristöään sitä eniten luonnollisesti tarkkailee, kuva mikä
siitä välittyy saattaa vääristää ns. kokonaiskuvaa. Jos näen isiä lapsiensa
kanssa kotona, kautta tiedän että näin on, ei sen tarvitse kertoa välttämättä
vain ja ainoastaan siitä, että näin meillä täällä meidän hoodeilla. Sitä paitsi
elämme pienessä maassa jossa ihmiset tuntevat toisiaan laajasti, eivätkä vain
asuinalueensa väkeä. Esimerkit leviävät. Voiko sen niin sanotun oman kuplan
valinnat olla parempia, sellaisia joiden olisi hyväkin levitä? Onko koti-isyys
sitten trendikästä? Pitäisikö sen olla vai onko sillä mitään väliä? Oli
trendikästä tai ei, niin jos se sen vaatii, että isät jäävät suuremmalla
joukolla lapsiensa kanssa kotiin, niin hyvähän se vain on.
Juttelin tuossa
muutama vuosi sitten, kun esikoisemme oli yhden kahden vanha, silloisen
naapurin miehen kanssa, joka oli ollut kotona 90-luvulla lapsiensa kanssa.
Kovin oli ollut yksinäistä hiekkalaatikolla. Ja naapurin tädit olivat
katselleet kummeksuen. Ei siellä hiekkalaatikolla nyt tungosta edelleenkään
ole, mutta parempaan päin, ennustan.
Tosin sitten on näitä tapauksia,
josta YLE:n sivuilta vuonna 2013 löytyvässä jutussa kerrottiin. Jutussa mainittiin
miehestä, joka oli palannut isyysvapaalta töihin ja oli saanut aiempaa
kehnompia töitä ja vuoroja, kuin ennen isyysvapaalle jäämistään. Onhan se
perusteltua. Kyllä miehen pitää tehdä miehen töitä, eikä jäädä kotiin pyllyjä
pesemään. Kyseisen jutun otsikkona on kuitenkin myönteinen ”isä lapsen kanssa
kotona on myös äidin etu”.
Miksi minä sitten jäin kotiin?
Monesta syystä. Ensinnäkin se oli mahdollista. Kela on tässä toki tärkeä tekijä
ja Kela onkin tehnyt viime aikoina uudistuksia tukijärjestelmäänsä siten, että nykyisin
isillä on entistä parempi mahdollisuus halutessaan jäädä kotiin lasten kanssa. Taloudelliset
realiteetit pitää huomioida ja kitkutellen, tosin ei yhtään huonommin, elellään
ja kiitetään pankin tarjoamaa lyhennysvapaata.
Halutessaan jäädä kotiin. Se on
se tärkein.
Olin esikoispoikamme kanssa
kotona, tuolloin olin vielä opiskelija, keväästä 2011 tammikuulle 2012. Siinä
välissä oli tosin puolisoni pitkä kesäloma. Tuolloin päätin, että jos joskus
tulevaisuudessa poika saa sisaruksen, jään hänen kanssaan myös kotiin. Tuo
kotona olo aika oli äärimmäisen antoisaa ja palkitsevaa ja kun sitten 2012
alkuvuodesta aloitin työt, edeltävä syksy tuntui maagiselta, ainutlaatuiselta
vaiheelta elämässä. Nyt saan kokea uudestaan sen kaiken tämän uuden ihmisen
kanssa. Miksi en olisi jäänyt kotiin, pitäisi pikemminkin kysyä, kuin ihmetellä
miksi isä jää kotiin.
Vein kuluvan viikon maanantaina vanhempaa poikaa
päiväkotiin nuorempi rintarepussa. Päiväkodin pihalla tuli pojan ryhmäläinen,
tyttö, vastaan ja kysyi ihmeissään, että ”miksi sulla on vauva tossa repussa,
kun yleensä äideillä aina on”? Sanoin, että kyllähän iseilläkin voi olla vauva
kantorepussa, että ilman muuta. Keskustelu päättyi siihen. Vaikka pidän kovasti
työstäni, niin se, että jäin kotiin toisen poikamme kanssa on paljon paljon
mieluisampi vaihtoehto. Nämä ovat vauhdikkaita vuosia, sanan laajassa merkityksessä. Aika ryntäilee ja ujeltaa ja taas huomaat, kun puoliso viikkaa
pojan pieneksi jääneitä vaatteita kangaskassiin, laittaakseen ne myyntiin
facekirppiksille muiden tarvitsevien saataville. Toki haluan, että jotkut
vaatteet säilytetään muistona, varsinkin ne joita molemmat pojat ovat
käyttäneet, mutta ei siitä tässä yhteydessä enempää.
Tämä on etuoikeus, hieno
mahdollisuus ja parasta juuri nyt. Nämä eivät kauaa pieninä pysy, jos ei nyt
ihan huomenna, niin kohta kuitenkin alkaa haiven kasvamaan huulien yläpuolella
ja hiki haista. Ei tämä aina toki helppoa ole ja miksi pitäisikään. Niistä
vapaista, rauhallisista hetkistä itsensä kanssa, tulee arvokkaita. Kahvikuppi
ja hyvä kirja. Niitä tarvitsen välillä ja niillä jaksan huonosti nukuttujen
öiden ja kitisevien päivien läpi. Vaan ei nekään olisi mitään ilman sitä
touhua, iloa ja hymyä, rakastettavia katseita ja hämmästyksien ilmeitä, mitä
tällainen yhdeksän kuukauden ikäinen päivittäin tarjoaa. Näissä hetkissä,
päivissä ja kuukausissa ja niitä kuvaillessa, olen mieluusti naiivi,
sentimentaalinen hupsu, joka lumoutuu pojistaan ja suosittelee kaikille isille,
jos vain suinkin on mahdollista, jäämään kotiin nauttimaan elon magiasta!
Tässä blogikirjoituksessa
hyödynsin seuraavia globaalin ATK-verkon kirjoituksia. Ne kannattaa tsekata,
jos aihepiiri kiinnostaa.
https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta
(katsottu 23.1.16)
Poika ihmettelee lumista metsää ja pakkastaidetta ikkunassa.