Kummajainen kotona nimeltä isä.

Selailin tuossa viikonloppuna globaalia ATK-verkkoa haulla ”isä jää kotiin” ja tulokset olivat mielenkiintoisia, mutta ennalta arvattavia. Toistuviksi teemoiksi nousivat pohdinnat siitä miksi isät jäävät niin harvoin kotiin, sekä toteamukset syistä, miksi isät jäävät niin harvoin kotiin. Raha mainittiin ja hitaasti muuttuva asenneilmasto. Isä kun tienaa niin äiti, missä se on? No, se on kotona. Omat kokemukseni ja havaintoni tältä saralta todistavat toista. Tunnen useita kotiin jääneitä isiä ja uskallankin väittää, että suunta on positiiviseen päin. Tällä tarkoitan sitä, että yhä useampi isä haluaa jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan ja tekee valintoja niin, että se on mahdollista.

Talouselämän verkkosivuilla Fondian blogissa kyseltiin, vuonna 2011 julkaistussa ja viime vuonna päivitetyssä kirjoituksessa, miksi isät jäävät niin harvoin kotiin? Kirjoituksessa esiteltiin Pohjoismaista vertailua ja käytettiin Tampereen yliopiston tasa-arvotiedon keskuksen tilastotietoja, joiden mukaan ”vuonna 2009 suomalaisisät käyttivät alle 7 % kaikista korvatuista vanhempainrahapäivistä, kun vastaava osuus Norjassa oli 11,6 %, Ruotsissa 23,1 % ja Islannissa peräti 33,9 %. Kotihoidon tuen saajista miehien osuus on tätäkin pienempi, vain 5,1 %.” 

Uudempaa tilastotietoa tarjoaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonka verkkosivuilta seuraavassa pari poimintaa: ”Isyysvapaata vanhempainvapaakauden jälkeen (1–54 arkipäivää) käytti 34 % isistä vuonna 2014. Vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isät eivät juurikaan käytä mahdollisuuttaan jakaa vanhempainvapaa äidin kanssa. Isäkuukauteen sisältyvää kahta viikkoa pidempää vanhempainvapaata pitää 2–3 % isistä, eikä tämä osuus ole muuttunut sitten vuoden 1995.” Helsingin sanomien kirjoituksessa marraskuussa 2012 todettiin, että mies joka jää hoitamaan lapsia kotiin on yhä vuoden 2012 Suomessa kummajainen. Olenko kummajainen, jotenkin epäilyttävä? Mielelläni, kiitos.

Isiltä jotka valitsevat kotiin jäämisen tai jäämättömyyden, löytyy varmasti paljon hyviä syitä valinnoilleen. Monissa hauissa keskeiseksi syyksi, miksi isä ei jää kotiin, nousee se ilmeisin, raha. On asuntolainaa, autolainaa, opintolainaa ja sitten on epätasa-arvoinen tulonjako. Mies tienaa enemmän ja siksi on ”järkevää”, että mies on töissä elantoa hankkimassa ja äiti kotona. Nämä ovat valintoja. Sitä paitsi en ihan täysin usko sitä, että mies on aina se, joka tienaa enemmän. Ammatissapro:n nettisivuilla löytyvässä jutussa ”isät jääkää kotiin” todetaan, että kaikki isät eivät suinkaan ansaitse vaimojaan enemmän, sillä parisuhteessa elävistä työikäisistä naisista 38 prosentilla on joko yhtä suuret tai suuremmat henkilökohtaiset tulot kuin miehellään. Että se siitä.

Pari sanaa asenneilmastosta. Viime aikoina on mediassa puhuttu paljon erilaisista kuplista, missä ihmiset elävät. Kun omaa asuinympäristöään sitä eniten luonnollisesti tarkkailee, kuva mikä siitä välittyy saattaa vääristää ns. kokonaiskuvaa. Jos näen isiä lapsiensa kanssa kotona, kautta tiedän että näin on, ei sen tarvitse kertoa välttämättä vain ja ainoastaan siitä, että näin meillä täällä meidän hoodeilla. Sitä paitsi elämme pienessä maassa jossa ihmiset tuntevat toisiaan laajasti, eivätkä vain asuinalueensa väkeä. Esimerkit leviävät. Voiko sen niin sanotun oman kuplan valinnat olla parempia, sellaisia joiden olisi hyväkin levitä? Onko koti-isyys sitten trendikästä? Pitäisikö sen olla vai onko sillä mitään väliä? Oli trendikästä tai ei, niin jos se sen vaatii, että isät jäävät suuremmalla joukolla lapsiensa kanssa kotiin, niin hyvähän se vain on. 

Juttelin tuossa muutama vuosi sitten, kun esikoisemme oli yhden kahden vanha, silloisen naapurin miehen kanssa, joka oli ollut kotona 90-luvulla lapsiensa kanssa. Kovin oli ollut yksinäistä hiekkalaatikolla. Ja naapurin tädit olivat katselleet kummeksuen. Ei siellä hiekkalaatikolla nyt tungosta edelleenkään ole, mutta parempaan päin, ennustan.

Tosin sitten on näitä tapauksia, josta YLE:n sivuilta vuonna 2013 löytyvässä jutussa kerrottiin. Jutussa mainittiin miehestä, joka oli palannut isyysvapaalta töihin ja oli saanut aiempaa kehnompia töitä ja vuoroja, kuin ennen isyysvapaalle jäämistään. Onhan se perusteltua. Kyllä miehen pitää tehdä miehen töitä, eikä jäädä kotiin pyllyjä pesemään. Kyseisen jutun otsikkona on kuitenkin myönteinen ”isä lapsen kanssa kotona on myös äidin etu”.

Miksi minä sitten jäin kotiin? Monesta syystä. Ensinnäkin se oli mahdollista. Kela on tässä toki tärkeä tekijä ja Kela onkin tehnyt viime aikoina uudistuksia tukijärjestelmäänsä siten, että nykyisin isillä on entistä parempi mahdollisuus halutessaan jäädä kotiin lasten kanssa. Taloudelliset realiteetit pitää huomioida ja kitkutellen, tosin ei yhtään huonommin, elellään ja kiitetään pankin tarjoamaa lyhennysvapaata.

Halutessaan jäädä kotiin. Se on se tärkein.

Olin esikoispoikamme kanssa kotona, tuolloin olin vielä opiskelija, keväästä 2011 tammikuulle 2012. Siinä välissä oli tosin puolisoni pitkä kesäloma. Tuolloin päätin, että jos joskus tulevaisuudessa poika saa sisaruksen, jään hänen kanssaan myös kotiin. Tuo kotona olo aika oli äärimmäisen antoisaa ja palkitsevaa ja kun sitten 2012 alkuvuodesta aloitin työt, edeltävä syksy tuntui maagiselta, ainutlaatuiselta vaiheelta elämässä. Nyt saan kokea uudestaan sen kaiken tämän uuden ihmisen kanssa. Miksi en olisi jäänyt kotiin, pitäisi pikemminkin kysyä, kuin ihmetellä miksi isä jää kotiin. 

Vein kuluvan viikon maanantaina vanhempaa poikaa päiväkotiin nuorempi rintarepussa. Päiväkodin pihalla tuli pojan ryhmäläinen, tyttö, vastaan ja kysyi ihmeissään, että ”miksi sulla on vauva tossa repussa, kun yleensä äideillä aina on”? Sanoin, että kyllähän iseilläkin voi olla vauva kantorepussa, että ilman muuta. Keskustelu päättyi siihen. Vaikka pidän kovasti työstäni, niin se, että jäin kotiin toisen poikamme kanssa on paljon paljon mieluisampi vaihtoehto. Nämä ovat vauhdikkaita vuosia, sanan laajassa merkityksessä. Aika ryntäilee ja ujeltaa ja taas huomaat, kun puoliso viikkaa pojan pieneksi jääneitä vaatteita kangaskassiin, laittaakseen ne myyntiin facekirppiksille muiden tarvitsevien saataville. Toki haluan, että jotkut vaatteet säilytetään muistona, varsinkin ne joita molemmat pojat ovat käyttäneet, mutta ei siitä tässä yhteydessä enempää. 

Tämä on etuoikeus, hieno mahdollisuus ja parasta juuri nyt. Nämä eivät kauaa pieninä pysy, jos ei nyt ihan huomenna, niin kohta kuitenkin alkaa haiven kasvamaan huulien yläpuolella ja hiki haista. Ei tämä aina toki helppoa ole ja miksi pitäisikään. Niistä vapaista, rauhallisista hetkistä itsensä kanssa, tulee arvokkaita. Kahvikuppi ja hyvä kirja. Niitä tarvitsen välillä ja niillä jaksan huonosti nukuttujen öiden ja kitisevien päivien läpi. Vaan ei nekään olisi mitään ilman sitä touhua, iloa ja hymyä, rakastettavia katseita ja hämmästyksien ilmeitä, mitä tällainen yhdeksän kuukauden ikäinen päivittäin tarjoaa. Näissä hetkissä, päivissä ja kuukausissa ja niitä kuvaillessa, olen mieluusti naiivi, sentimentaalinen hupsu, joka lumoutuu pojistaan ja suosittelee kaikille isille, jos vain suinkin on mahdollista, jäämään kotiin nauttimaan elon magiasta!

Tässä blogikirjoituksessa hyödynsin seuraavia globaalin ATK-verkon kirjoituksia. Ne kannattaa tsekata, jos aihepiiri kiinnostaa.

https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta (katsottu 23.1.16)

http://yle.fi/uutiset/isa_lapsen_kanssa_kotona_on_myos_aidin_etu/6754524 (23.1.16)

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1352523554575 (23.1.16)

http://www.talouselama.fi/kumppaniblogit/fondia/miksi-isa-ei-jaa-kotiin-3413626(23.1.16)

http://ammatissapro.fi/isat-jaakaa-kotiin/ (24.1.15)

http://blogi.lapsiasia.fi/2015/06/isien-asialla.html (26.1.15)

Poika ihmettelee lumista metsää ja pakkastaidetta ikkunassa.

Isä ja pojat tutustuvat levyhyllyn sisältöön ja lähtevät seikkailulle musiikin ihmemaahan!

Musiikki kuuluu päiväämme yhtä olennaisena osana kuin kakat vaipassa tai pojan päiväunet ja niinpä aina kun nuorempi poika on hereillä, roketti rolli soi. Niinä päivinä kun vanhempi poika on kotona, saa hän vaikuttaa kuunneltavaan musiikkiin. Tosin ei hän juuri ole protestoinut sitä, mitä se isä kulloinkin laittaa lautaselle pyörimään. Herra Heinämäen & Lato-orkesterin tuotanto ja Ellan ja Aleksin parhaat laulut ovat olleet vanhemman pojan ja miksei myös vanhempienkin, kestosuosikkeja viime vuosina. Paljon kuunnellaan myös isän levyjä. Viime perjantaina hymyilin itsekseni, kun olohuoneessa kuulin pojan, leikkiensä ohella, yhtyvän Jukka & Jytämimmien loistavan Jytäkesä 015 kertosäkeeseen! ”Se oli jytäkesä, kesä 015!”

Musiikin kuuntelussa emme käytä näitä helppoja konsteja, spotifytä ja youtubea, sillä paheksumme niitä. Jaksan ottaa yhä levyn hyllystä, kuoresta tai kotelosta ja laittaa sen soittimeen. Taiteilija on myös palkkansa ansainnut, enkä ole ihan varma tuoko 10 € kuukausimaksu kymmenistä miljoonista biiseistä, artistin käteen riittävästi. Spotify voi ohjata kuluttajaa ostamaan levyjä ja käymään keikoilla, mutta tosiasia on, että levynmyynti on radikaalista vähentynyt ja näin ollen myös musiikin tekijöiden ansiot. Spotifyn asiakkaista noin ¼ maksaa tästä mahdollisuudesta kuunnella tätä käsittämättömän suurta määrää musiikkia. Artisti siis maksaa, vaikka kuluttajien pitäisi näitä maksajia olla. Harvan suomalaisen yhtyeen tai artistin biisit soi sen miljoona kertaa spotifyssa, jolla voi jo päästä kohtuulliseen kuukausiansioon. Niin, siis kuukausiansioon. Aiheesta kiinnostuneita suosittelen lukemaan seuraavan, parin vuoden takaisen tekstin: http://www.anssikela.com/2013/11/06/levoton-tytto-ja-spotify/. 

Miten ja millä tavalla pojat sitten tulevaisuudessa musiikkia kuuntelevat, jos kuuntelevat, on heidän asiansa, mutta pientä ohjausta siihen suuntaan, että tästä taidemuodosta on tärkeää maksaa tekijälleen, haluan antaa. Seuraavat levyt ovat löytäneet tiensä levyhyllystä soittimeen näiden ensimmäisten kotipäivien aikana:

Juice Leskinen & Grand Slam: Sivilisaatio (1982)

Ismo Alanko: Ismo Kullervo Alanko (2015)

Viikate: Panosvyö (2014)

Asa Masa: Rapsodia (2013)

Markku Peltola & Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän (2006)

Muse: Drones (2015)

Astor Piazzolla: Remixed (2003)

Skid Row: Subhuman Race (1995)

David Bowie: The Deram Anthology 1966-1968 (1997)

Putumayo Kids Presents: Reggae playground (2006)

Queen: Greatest Hits II (1991)

Tuomari Nurmio: Punainen planeetta (1982)

Ella ja Aleksi: Parhaat laulut (2011)

Rage Against The Machine: Evil Empire (1996)

Nirvana: MTV Unplugged in New York (1994)

Tom Waits: Mule Variations (1999)

Juice Leskinen & Slam: Ajan henki (1981)

Herra Heinämäki & Lato-orkesteri: Äiti venyy (2010)

Amorphis: Under The Red Cloud (2015)

Jethro Tull: Aqualung (1971)

Hassisen Kone: Rumat Sävelet (1981)

Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan (2015)

Samae Koskinen: Henkilökohtainen ennätys (2015)

Usein musiikki soi hiljalleen, kaikkien päivän äänien, taustalla. Milloin pyykinpesukone laulaa, milloin astianpesu. Milloin jonkun biisin ylimääräisen soolo-osuuden nappaa pienempi poika, kiljunnallaan tai itkullaan. Vaikkakin taustalla, niin silti tärkeänä piirteenä musiikki päiväämme kuuluu. Välillä rämpyttelen kitaraa pojille. Se on usein kovin hankalaa, kun tämä pienin haluaa osallistua, esimerkiksi puremalla kitaran kaulaa. Pojan lempilaulu on Vauvan vaaka-albumilta tuttu Heppuli Keppuli. Samaiselta kiekolta löytyy klassikon aseman saavuttaneet Metrolla mummolaan ja Hiiri mittaa maailmaa rallit, joita tulee myös pojille soiteltua, sekä koko perheen voimin lauleltua, harva se päivä.

Oheisella listalla on muutamia viime, pojan syntymävuonna, julkaistuja levyjä. Pojan ensimmäinen kesä oli Jytäkesä 015! Muutamat listan levyt on julkaistu sinä vuonna kuin pojan isä syntyi. Mitä vuonna 2015 julkaistuja levyjä/musiikkia poika vanhempana kuuntelee? Jos isä kuuntelee nyt reilu kolmikymppisenä Juicea, Nurmiota ja Hassisen Konetta, kuunteleeko poika Jukka ja Jytämimmejä? Jääkö mielenmaisemaan, jonnekin alitajuntaan siemeniä vauvana kuullusta musiikista? Ohjaanko poikaa musavalinnoillani? Pitäisikö soittaa klassista musiikkia, Bachia ja Beethovenia? En tiedä, mutta hupaisaa ja koskettavaa on, kun poika nousee jaloilleen tukea vasten ja nytkyttää polviaan koukkuun musiikin tahdissa ja hymyilee valloittavaa hymyään. Ei se väärin voi olla.

Vanhempainvapaa, isyysvapaa & hoitovapaa.

Otsikon mukaisessa järjestyksessä etenee isin ja pojan kevät 2016. 7.1 jäin Kelan kielellä vanhempainvapaalle. Sitä riittää helmikuulle, jolloin on vuoro siirtyä isyysvapaalle. Isyyslomat (18 arkipäivää) käytin kahdessa erässä viime vuoden puolella ja nyt vanhempainvapaata seuraa isyysvapaa. Vapaa ja loma! Kuulostaa seesteiseltä, auvoisalta. Isyysvapaa kestää 36 päivää ja vasta tämän jälkeen alkaa hoitovapaa. Mikä on näiden termien ero? Oleellinen ja ainut ero lienee se, kuinka paljon edellä mainittuja vapaita tuetaan. Vanhempainvapaalla saa vanhempainrahaa, isyysvapaalla vastaavasti isyysrahaa ja hoitovapaalla kotihoidontukea. Kotihoidontuki on Kelan maksamaa lastenhoidontukea ja se on vanhempainrahaa ja isyysrahaa pienempää tuloa, sillä siihen ei vaikuta edeltävät työtulot. Voi olla, että jokin edellä esitetyssä ei täsmää, mutta näin olen asian ymmärtänyt. Ja jos vielä rautalangasta, niin vanhempainvapaalla ja isyysvapaalla tilille tipahtaa kerran kuussa enemmän kuin hoitovapaalla. Joka tapauksessa kiitos hyvinvointivaltio. Kiitetään tässä vaiheessa, kritisoidaan myöhemmin.

Ensimmäinen kokonainen kotiviikko alkoi eilen. Puolisolle ensimmäinen kokonainen työviikko sitten äitiysloman ja vanhemmalle pojalle ensimmäinen täysi kolmen päivän päiväkotiviikko joululoman jälkeen. Päivärytmimme noudattelee syksyllä alkunsa saaneita raamejaan. Unta seuraa ruokaa, ruokaa leikit eli ”maailman haltuunotto” (maailma on 65 neliön kotimme), leikkejä uni. Tämä kuvio rullaa päivästä toiseen, toki välillä poiketen totutusta, ja sitä on harjoiteltu siitä saakka, kun kiinteisiin syksyllä siirryttiin.  

Päivä alkaa noin seitsemän hujakoilla, eilen poika nukkui poikkeuksellisesti yli kahdeksaan. Painavanpuoleinen vaippa vaihtoon, pienet pesut ja veden keittoon. Vedestä ja esivalmistetuista täysjyväkaurahiutaleista luodaan pojalle puuro. Sitä napaan aimo annos, ryyditettynä mango, päärynä, omena tms. soseella. Sitten leikkimään, eli pyörimään lattialle, konttailemaan, nousemaan seisaalleen milloin mihinkin mikä tueksi kelpaa ja laittamaan suuhun kaikkea mahdollista, mitä nyt eteen sattuu tulemaan. Siinä samalla voi yrittää itse syödä aamupalaa ja juoda aamukahvia, vilkaista hesariakin, jos hyvin käy. Pojan turnauskestävyys on näin aamutuimaan siinä kahden ja puolen tunnin mittainen. Päivän ensimmäisille unille mennään, riippuen milloin yöunilta herättiin, siinä ysin ja kympin välimaastossa. Eilen tosin vasta puoli yhdentoista maissa. Lähes aina unen saavuttaminen tarvitsee ”reputusta”. Eli uni tulee helpoiten, vanhempaa parhaiten myös säästäen, kantorepussa. Siihen kun poika sitten lopulta tipahtaa, siitä on helppo siirtää tämä pieni nukkuva otus omaan sänkyyn. Nämä aamu-unet kestävät ehkä tunnin, joskus ylikin. 

Mitäs se isä silloin tekee? Isä siivoaa tai sitten ei. Kyllä sitäkin tulee yritettyä, järjestelyä lähinnä, mutta jotenkin ei tule ryhdyttyä. Täysi tiskipöytä jaksaa odottaa, kattoa kohti kurkottava pyykkikasa samoin. Jos vaikka joisi kahvit ja lukisi, lehteä tahi kirjaa. Kun poika herää, silloin on parasta olla ruokaa välittömästi tarjolla. Eli nälkä tässä vaiheessa päivää on vahva ja viheliäinen itkettäjä. Ruokaa, jonka perus raaka-aineina on ollut perunaa, porkkanaa tai bataattia. Poika syö hyvin ja syömisen jälkeen on taas mukava tutustua maailman ihmeisiin. Pari tuntia edellisistä unista eteenpäin, niin ollaan taas melko lailla valmiita unten maille. Vielä joulun aikaan pojan rytmiin kuului lyhyet iltaunet, mutta nyt niistä on pyritty pääsemään eroon. Tällöin olisi hyvä, että päivän jälkimmäisille unille mentäisiin yhden jälkeen, mieluusti lähempänä kahta. Tämä siksi, että muuten kaveri alkaa olemaan seitsemän maissa illalla aika valmista kauraa, jos toisilta unilta on herätty jo kahdelta. Kahdeksan ja yhdeksän välillä on tarkoitus mennä yöunille.

Juu ja kyllä me käydään ulkonakin. Eilen kun herättiin, olivat äiti ja isoveli jo lähteneet. Aamutoimintojen jälkeen käytiin Vapun kanssa pikaisesti ulkona. Hieman on tosin tämä arktisen talven kuristusote karsinut ulkoiluintoamme ja pienehkön jarrun innolle muodostaa myös se, että tämä pieni ukkeli ei viihdy sitten pätkääkään vaunuissa. Ehkä kokeilemme pulkkaa nyt kun maas on hanki.

Pojan nukkuessa päivän toisia uniaan, lumen hiljalleen maalatessa maisemaa ikkunan takana.

Ensimmäinen kerta

Uusi vuosi ja kujeet seuraavanlaiset: Pistettiin äiti töihin ja jäätiin me pojat kotio.

Tilanne on tämä. Isä jää kotiin nuorimman poikansa kanssa ja kirjoittelee kotiin jäämisestä, lapsen hoidosta, vanhemmuudesta, arjen tapahtumista ja tapahtumattomuudesta blogia kotonaolonsa ajan. Hoitovapaa alkaa tänään 7.1.2016 ja jatkuu kesäkuun alkuun asti. Silloin alkaa äidin kesäloma. Ja jos kuviot rullaavat mallikkaasti, kotona olo jatkuu syksyllä, aina vuoden vaihteeseen 2016-2017 asti. Isän kanssa kotona on nuorempi poika 9kk ja vanhemman 5 ja puolivuotiaan viikkorytmiin sisältyy kolme päiväkoti, kaksi kotipäivää. Jaloissa, tosiasiallisemmin sohvalla, pyörii myös valkoinen länsiylämaanterrieri Vappu, 8 vuotta.

Poikien äiti aloittaa työt äitiysloman jälkeen juurikin tänään. Mitä nyt, miten me pärjäämme ja ennen kaikkea, mitä meinaamme tehdä? Äiti nukkuu yöt, työpäiviä edeltävät ja isä on ”vahdissa”. Poika herää öisin, milloin kolme, milloin alun toistakymmentä kertaa. Sitten isi rauhoittelee, kantelee, silittelee, laulelee. Tarpeen vaatiessa, kerran yössä, antaa korviketta. Sitä poika syö, tuulesta riippuen, 10-30ml ja työstää tuttipäätä kahdella pienellä hampaallaan. Tästä pitäisi poika vierottaa. Äiti tarjoaa vielä maitoaan pojalle, mutta öisin pitäisi pärjätä ilman. Aamut ja illat baari on vielä auki, ehkä päivälläkin, mutta öisin se on suljettu. Saa sitä protestoida, ymmärrettäväähän se. Mutta.

Aamulla isi saa nukkua, riippuen siitä monelta äiti menee töihin ja monelta poika herää. Jos kaveri on sitä mieltä, että klo 6 ja äiti menee töihin esim. 9.30, niin kuudesta ehkä kahdeksaan, pari tuntia. Ja se voi tuntua sangen hyvältä, mikäli yö on ollut huono. Toivon mukaan isi saa nukkua yölläkin, mutta vielä ovat kaukana ne päivät kun lapsi nukkuu koko yön putkeen, jossain perheissä kuulemma näin tapahtuu jo muutaman kuukauden vanhojen vauvojen kanssa. En usko.

Blogin tarkoitus on raportoida arjen kulusta, pienistä suurista hetkistä. Se on päiväkirja, jota on tarkoitus päivittää noin kerran viikossa. Mitään yleviä tavoitteita ei aseteta. Teksti luovii tajunnanvirran ja tarkoin harkitun välimaastossa. Kirjoitusvirheistä saa raportoida ja tekstiä saa kommentoida. Miltä isyys tuntuu, miltä vanhemmuus? Kasvaako aikuinen lapsen kanssa vai kuluuko? Käyttäisinkö sanaa reflektointi? Käytin ja eräänlaista elon reflektointia kirjoittelu myös on. En piittaa kirjoitanko minä muodossa vai käytänkö kolmatta persoonaa. Jätän itsekritiikin vaatekomeroon, sinne työlaukun ja kalenterin hiljaiseen seuraan.