lauantai 20. helmikuuta 2016

Huolesta, hampaista ja ensimmäisistä askelista

Poika tekee hampaita. Pääsääntöisesti öisin. Kahden etu ala ja ylähampaan tovereiksi on kivulla kasvamassa ylhäälle kulmahampaat etuhampaiden molemmin puolin. Kuola valuu ja vanhempia purraan, siirretään kipua. Hampaiden tulon kumppanina, kun yleiskunto hetkellisesti heikkenee, esimerkiksi kuumeilun myötä, iskee taudin perhana. Vajaan viikon huonosti menneiden öiden ja usean päivän lämpöilyn jälkeen kävimme näyttämässä poikaa lääkärissä. Toisessa korvassa oli jotain, mikä lääkärin mukaan oli mahdollisesti jo ohitse menevää tulehdusta. Kirjoitti antibioottia, mutta ei ollut varma oliko sitä tarpeellista käyttää. Lääkäriksi sanoi turhan monta kertaa ”en ole varma”. Teki mieli itse sanoa, että tolla tuntipalkalla olisi hyvä olla. Olin hiljaa. Okei, niin ei olisi saanut ajatella. Pyysi katsomaan seuraavan yön vielä ja jos se olisi huono, niin sitten aloittaa kuuri. Kirjoitti myös parempaa kipulääkettä. Panadolista ei ollut ollut apua pätkän vertaa enää useaan yöhön. Seuraava yö meni sitten paremmin. Syystä että? Mutta päivällä huomasimme, että toisesta korvasta, juuri siitä mistä mahdollisesti oli mennyt tulehdus jo ohitse, valui kellertävää nestettä. Kiinnostaako? Kunhan kyselen. Nestettä tuli solkenaan ja saimme kuulla, että se on merkki siitä, että tärykalvo on puhjennut ja että se ei ole vaarallista, ja kivun pitäisi ruveta hellittämään. Itku ei ainakaan pojalla hellittänyt, joten annoimme antibiootille mahdollisuuden.

Nyt on jo parempi. Yöt ovat menneet vähemmillä heräämisillä ja kuurikin on päättynyt. Sen kunniaksi poika otti paria päivää ennen kymmenen kuukauden rajapyykkiä, ensimmäiset varovaiset askeleensa! Tänään kuukausipäivänään askelia otetaan kolme, neljä viisikin kerrallaan ja aina hymyssä suin. Kunnes mennään siihen tutumpaan ja nopeammin eteenpäin vievään tapaan liikkua, konttausasentoon. Vauhdilla näitä askeleita otetaan. Vauhdista kertoo se, että nyt kun tätä tekstiä muokkailen paria päivää myöhemmin, kaveri kävelee jo parikymmentäkin askelta. Tai pientä teputustahan se on, mutta kävelyä kumminkin. Tulee hampaita, noustaan kahdelle jalalle ja lähdetään kävelemään. Vaikea keksiä parempaa tapaa viettää päiviään, kuin näiden tapahtumien parissa.


Sitten on se, joka nostaa aina visakinttuista päätään, kun lapsi sairastaa. Huoli. Ensimmäisen jälkeen, tämän toisen pojan kanssa, on osannut ottaa monissa asioissa rennommin, mutta ei se huolen tunne minnekään ole kadonnut. Kun lapsi itkee jatkuvasti, vaikka on juuri syönyt, nukkunut ja vaipat kuiviin vaihdettu, se nousee yhtä varmasti kuin yritysjohtajien osingot. Sairastava lapsi, tuo reppanuuden ilmentymä, aiheuttaa sellaisen huolen myräkän, että koko oleminen muuttuu, ankeutuu. Vaikka kyse olisikin vain puhkeavista hampaista, jotka nostavat kuumeen. Ja sen seurauksena alttiuden saada helpommin tauteja, kuten korvatulehdus, niin sieltä se silti tulee. Huolen peijakas! Onni on ollut kuitenkin, että vähänlaisesti tämä uusi tulokas on toistaiseksi sairastellut. Isoveli ottikin ensimmäisenä parina vuotenaan osaa niihin karkeloihin melko tavalla. Ja kun viiden vanha osaa jo sanoa mihin koskee, niin se on toista sellaisen kanssa joka kommunikoi itkemällä.


Kaiken tämän hampaiden kivulla synnyttämisen, ensimmäisten askelien ottamisen ja isän huolen rinnalla vanhempi poika on oppinut lukemaan. Vitsit mitä hetkiä!

maanantai 8. helmikuuta 2016

Kirjoista, lukemisesta & lukemisen haasteista


Kuukausi koti-isänä oloa ja laten litkimistä takana. Tammikuu vaihtui helmikuuksi ja vanhempainvapaa  isyysvapaaksi, eli silkkaa vapautta tämä kotona olo. Pääpiirteittäin kotona sitä on tullutkin oltua. Yhtään lattea en ole käynyt, kaupungilla koti-isä kavereiden kanssa, juomassa. En syytä kelejä, en pojan vaunukammoa, joka on osoittanut lientymisen merkkejä, vaan saamattomuutta ja rutiineissa jääräpäisesti kiinni pitäytymistä. Tammikuun pakkaskeleillä vanhemman pojan hakeminen/vieminen päiväkotiin, silloin kun puolison työajat estivät häntä sitä tekemästä, oli hikeä nostattava toimi. Ehkä olen myös hieman erakkoluonne. Tekosyitä, sanon minä. Joka tapauksessa helmikuu on hyvä kuukausi opetella poistumaan kodin piiristä ja käydä pojan kanssa vaikka lähietäisyydellä pidettävässä perhekahvilassa.

Mutta kirjoista ja lukemisestahan minun piti kirjoittaa. Pienemmän pojan kanssa lukeminen on vielä vähäistä ja antaa odotuttaa pojan varttumista. Mutta kirjoista kaveri on kiinnostunut. Nyt kun ollaan päästy liikkeelle, sekä kontaten että tukea vasten kahdella raajalla, kaiken minkä saa irti mistä tahansa ja laittaa esimerkiksi suuhun, on äärimmäisen tarpeellista ja kiehtovaa. Siis tämän yhdeksänkuisen mielestä. Meidän olohuoneen kirjahyllyn likimain kaikki hyllyt ovat täynnä kirjoja. Ne hyllyt, eli alimmat, mihin jäbändeeros yltää, on pyritty laittamaan niin tiiviiksi kirjoista, että sieltä ei yksinkertaisesti lähtisi mikään liikkeelle. Kakanmarjat. Jos kirja ei lähde irti, niin kirjojen kansilehtiä on vaihtoehtoisesti hyvä repiä. Ja jos saa kirjan hyllystä revittyä lattialle, niin mikäs sen mukavampaa kuin irrottaa kirjasta kansilehti, repiä se kahteen osaan, ruveta nautinnollisesti syömään sitä ja saada näin isi riemastumaan. Olohuoneessa on myös ns. runokirjahylly, joka on tällä hetkellä lattialla vaakatasossa, koska tällöin se ei voi kaatua pojan päälle, koska niinhän siinä voisi käydä. Sieltä ukkeli käy repimässä vuoroin Melleriä, vuoroin Leskistä. Viimeisin tuttavuus on Tomi Kontion tuotanto. Veikeän koomista on kun poika työntää lattialla edessään Mellerin Arpista lemmen soturia ja hihkuu kun lautalattialla ohut kirja luistaa hyvin! Hymyä nostatti suupieliin myös kun poika sai revittyä hyllystä Mikko Ylikankaan palkitun Unileipää, kuolonvettä, spiidiä - Huumeet Suomessa 1800–1950 teoksen ja rupesi syömään kirjan kansilehteä.

Sanataiteilijalle kävi huonosti.

Vanhimman pojan kanssa kirjoja pyritään lukemaan paljon ja lukeminen ennen nukkumaanmenoa on joka iltainen rutiini. Myös pojan kotipäivinä, silloin kun pienempi nukkuu, luetaan silloin tällöin. Viime viikolla löydettiin YLE-Areenasta Muumipeikko ja pyrstötähti-kuunnelma, lukijana legendaarinen Lasse Pöysti. Tätä 16-osaista kuunnelmaa ollaan kuunneltu myös iltasatuna. Sen aihepiiri on askarruttanut poikaa jo ennen kuin kuunnelma aloitettiin. Poika on kysellyt meteoriiteista huolta äänessään. ”Voiko meteoriitti osua ihmiseen” on yksi poikaa askarruttanut kysymys. Olen luonnollisesti kertonut pojalle, että tuo pyrstötähti oli muumien kirjoittaja Tove Janssonille mahdollisesti maailmanlopun allegoria ja että sen taustalla vaikuttaa toisen maailmansodan kauhut. Tai sitten olen todennut, että on äärimmäisen harvinaista, että meteoriitit selviävät maahan asti, että ne yleensä hajoavat ilmakehässä, ennen kuin ehtivät maahan. Emme ole kovinkaan seikkaperäisesti selvitelleet pyrstötähden, asteroidin ja meteoriitin eroja, mutta lapsen pelkoja olemme yrittäneet hienovaraisesti liennytellä. Poika toisaalta tietää, että dinosauruksien sukupuuton mahdollinen aiheuttaja oli maahan syöksynyt meteoriitti ja Lappajärven synnyn taustalla nähdään meteoriitin maahansyöksy. Poika aloitti äitinsä kanssa viime viikolla kuuntelemaan Harry Potteria äänikirjana Vierikon Vesan lukemana. Kuuntelua tukemassa on kirjastosta lainattu Viisasten kiven näyttävä kuvitettu painos. Iltalukemisena on ollut silloin, kun pyrstötähteä tai Potteria ei olla kuunneltu, Göstä Knutssonin Kiri kiri Pekka Töpöhäntä.

Pienimmän pojan lempikirja on aina se mitä isi kulloinkin lukee, mutta Iloinen värileikki on myös mieluisa.

Kun pienempi poika nukkuu päiväuniaan, isä tarttuu kirjaan. Ensin keitetään tummapaahtoista Rekoa ja sitten istahdetaan sohvalle kirjan ja kahvikupin kanssa. Niin paljon luettavaa, niin vähän aikaa. Lukutahti ei kovinkaan joutuisa sattuneesta syystä ole, mutta jotain sentään olen tässä alkuvuoden aikana saanut luettua. Usea kirja on myös kesken. Tammikuussa sain luettua muun muassa Lasse Halmeen Ollaan ihmisiksi, jossa Halme analysoi Leskinen laulujen sanoituksia. Paikoitellen tulkinnat Leskisen kappaleiden sanataiteesta löytävät maaliin, sikäli kuin minä sen maalin paikan tietäisin, mutta välillä tuli sellainen olo, että Halme haukkaa liian suurta palaa. Olisi keskittynyt määrällisesti vähempään, eikä olisi yrittänyt sanoa vähän jokaisesta biisistä jotakin. Leskinen tunnetusti teki uransa aikana niin vähän lauluja. Toinen tammikuussa loppuun saateltu kirja oli Pentti Haanpään loistelias novellikokoelma Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Olen myöhäisherännäinen Haanpään suhteen, Noitaympyrän luin joskus vuosia sitten ja se oli kyllä hyvä, myös tämä, toimittaja Matti Salmisen mielestä paras maassamme koskaan kirjoitettu lamakuvaus, vakuutti kerrassaan. Kirjastosta piti heti lainaaman Erno Paasilinnan kokooma Kairanmaa, Haanpään novellituotannon kokoelma. Sieltä voi akuuttiin Haanpään nälkään lukaista lääkkeeksi. Se kaveri osasi laittaa sanoja oikeaan järjestykseen.


Tällä hetkellä luen Sirpa Kähkösen Graniittimiestä ja Heikki Aittokosken Narrien laivaa. Molemmat ovat omassa genressään, kirjoitinko genre, vaikuttavia ja suositeltavia teelmiä, niin kuin Liimatan Tommi sanoisi. Lukemisen suhteen olen sellainen, että aina pitää olla valmiina ajatuksia siitä mihin seuraavaksi tarttuu, sitten kun on saanut kesken olevat kirjat luetuksi. Monesti huomaa aloittavansa uutta, vaikka vanha vielä odottaa loppuaan. Joka tapauksessa Anni Kytömäen Kultarinta sekä Aki Ollikaisen Musta satu olisi tarkoitus tässä kevättä kohti lipuessa lukea, sekä Tommi Niemisen jo jonkin aikaa kesken ollut reportaasi- ja tietokirja Vastaus on Intia.


Törmäsin tässä hiljattain Helmet:n lukuhaaste 2016 ja innostuin kovasti. Varovaisen toiveikkaasti ajattelen, että jos puoleen haasteen 50 kohdasta saisi luetun kirjan. Pojilla voi olla sananen siihen sanottavana. Jos lukuhaaste herättää kiinnostusta, suosittelen käväisemään seuraavalla sivustolla:
Ohessa myös kuva aiheesta.


Juha Hurmeen sanoin: " jos typeryys raivoaa, perusta kirjasto"!