lauantai 26. maaliskuuta 2016

Virpomisesta, noidista & pääsiäiskokoista!

Kop kop, oveen koputetaan! Ovikelloa ei soiteta, sillä koputtajista toinen tietää, että vauva voi nukkua. Kun ovi aukaistaan, oven takaa kurkistaa kaksi kissahahmoiksi pukeutunutta virpojaa. Ystävällisesti he kysyvät, saavatko virpoa? No tokikin, eilen muistettiin jopa ostaa virpojille korin/pannun täytettä! Tämä on sitten hämmentävä perinne! Poika, vanhempi, oli lauantaina kahden vaiheilla lähteekö hän virpomaan. Viime vuonna isän piti puoliväkisin raahata poika pajunkissojenheilutushommiin kummitädilleen. Tänä vuonna tyydyttiin kompromissiin. Poika virpoi sunnuntaina vanhemmilleen ja sai palkan. Kiero kaveri. Koska talonyhtiömme alaovi on salakoodattu, vain tutut virpojat pääsivät murtautumaan rappukäytävään ja tästä syystä virpojia ei sankoin joukoin ovellamme käynyt. Mutta ne muutamatkin, pienet ja vähän isommat virpojat koristeltuine pajunkissoineen, jotka ajoivat palmunoksien roolia, ilahduttivat kovasti. Palkaksi nuo pienet noidat, taisivat olla kissoiksi sonnustautuneita kaikki, saivat hiilihydraatteja.

Palmusunnuntain virpomisperinne on vanhan länsisuomalaisen pakanallisen perinteen ja itäisen, karjalaisen virpomisperinteen sekoitus. Toisen maailmansodan jälkeen tynkä-suomeen sijoitetun karjalaisväestön mukana tullut virpomisperinne sekoittui läntisen trulliperinteen kanssa. Sen seurauksena syntyi nykyinen lasten harjoittama tapa kulkea ovelta ovelle virpomassa pääsiäislauantaina noidiksi pukeutuneena. Täällä etelässä kuitenkin pikkunoidat, joukossa saattaa olla myös parranhaivenia kasvatteleva pojankoltiainen, kulkevat palmusunnuntaina karkinkeruureissulla ja muun muassa Etelä-Pohjanmaalla trullit lähtevät liikenteeseen vasta pääsiäislauantaina, kun muuan Kristukseksi ylennetty Nasaretin mies lepäsi haudassaan. Eteläpohjalainen tapa vaikuttaa loogisemmalta. Vanha kansa uskoi, että lauantaina kun JK. on haudassa, pahat henget pääsevät mekkaloimaan ja kekkaloimaan vapaasti ja kaikki mustan magian harjoittajat ovat liikenteessä. Siksi pohjanmaan lakeuksia peittää pääsiäislauantaina mystinen savuvaippa, kun pääsiäiskokot, nuo perhanan karkottajat, palavat pitkin rospuuttoisia maita. Linkistä löytyy kartta mihin pääsiäiskokkoja voi mennä ihastelemaan http://www.epari.fi/uutiset/online-uutiset/missä-pääsiäiskokot-syttyvät-lauantaina-katso-kartta-1.2019255

Pääsiäiskorteissa, pääsiäismunissa ja monissa muissa pääsiäisaiheisissa tykötarpeissa kuvataan pääsiäisnoitia lentämässä luudalla, usein völjyssään tuo musta sympaattinen (lue kuolema) kissa. Kuluttajille myydään jos jonkinlaisia noita-aiheisia pääsiäistuotteita ja kuinka sympaattiseksi tämä noitasapattiin kyöpelinvuorelle lentävä hahmo (sinne saatettiin lentää myös lehmän selässä) onkaan kuvattu. Blåkullaan paholaisen kanssa pitojaan pitämään lentelevä noita on kyvykkäästi kaupallistettu ja inhimillistetty. Noitasapattiin liittyvät mielikuvat itse saatanan kanssa pidetyistä orgioista ja ihmisen ja paholaisen piirteitä omaavista olennoista joita sapattiin lentävät noidat, usein lapset, synnyttivät, ovat suht kaukana esimerkiksi tästä: 
Mutta mikä on tuo lintu?

Kävin tutkimassa asiaa eräässä jättimarketissa ja totuus taitaa sittenkin olla se, että noidat on pääsiäismunissa korvattu Turtles, Frozen, Angry Birds, Barbie ja muilla kaupallisemmilla, epäkiinnostavilla hahmoilla. Olen ymmärtänyt, että Kyöpelinvuori pääsiäismuniakaan ei enää myydä. Mutta onneksi korvaaja on löytynyt, nimittäin rähinän pääsiäismunat, joita mainostetaan Elastisen, Iso-H:n ja Uniikin naamoilla, alla teksti ”sitä hyvää munaa”. Ihmisyys!


Pääsiäisen viettoa!
Poika viettää ensimmäistä pääsiäistään Tampereella isovanhempien luona. Isoveljelle pääsiäinen tarkoittaa suklaamunien syömistä ja niistä löytyvien pienten ihmeellisyyksien kanssa puuhailua. Nyt kaveri on kantanut kaksi päivää joka paikkaan avaimenperää, joka löytyi yhdestä, mikä lie, munasta. Pikkuveli on sen sijaan kiinnostunut suklaamunien sisältä löytyvistä yllätyksen säilytyskuorista. Ne ovat riittävän suuria, ettei tarvitse pelätä, että kaveri nielaisee ne, joten ne sopivat siis hyvin syötäväksi, eli suuhun laitettavaksi. Tampereella on tarkoitus juhlia jo hieman etukäteen pienen ihmisen yksivuotis-synttäreitä. Sen kunniaksi loihdimme isoveljen kanssa eilen lime-sitruuna juustokakun. Pitäisi olla raikasta!




Pääsiäislauantaina minulle on muodostunut tavaksi lukea Arto Mellerin Ilmalaiva Italia (1980) runokokoelman runo Yön magia. Se vie minut lapsuuden pääsiäistunnelmiin, kelirikkoiselle pellolle, sukulaisten rakentaman, kylän "suurimman ja hienoimman" kokon äärelle. Pellon toisella laidalla ketut ulvoivat selleissään ja havut paukkuivat. Mitä suurempi meteli ja suurempi savu, sen paremmin pysyivät noidat loitolla. Jonain pääsiäisenä vien pojat tämän ihmeen äärelle.

Yön magia

Pääsiäisyönä metsä nousee täynnä haavoitetun karjan
mylvintää,
käy piiriin kylän ympärille, tanssii, tanssii
kokkojen savussa.
Tulvan peili kuvastaa huhtikuun uushopeaa.
Kelirikon kaluamalla tiellä
murtuneiden sorkkien jäljet.

Talvella täällä vain hulluus sulana,
mutta nyt on kevät, kirouksen
täyttymisen aika.
Vielä kiivaat havut pieksevät savua, Michelinit
kytevät tuhkakinoksessa aamuun asti.
Välikatossa vyöryy kutterinpuruaallokko.
Ihmisten huoneissa kukaan ei saa unta.

Pääsiäisnoidista ja sekoittuvista perinteistä:

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Lasten kanssa mieltä osoittamassa!


Kävimme tuossa muutama aamu takaperin pojan kanssa seuraavanlaisen keskustelun.
Isi: Eikös me nukuttaisi vielä vähän kulta?
Poika: Äijäijäi äijäijäijä.
Isi: Ei meidän tarvitsisi vielä kuudelta herätä, tiedätkös.
Poika: Jäijäijjää.
Isi: Kulta ku isiä väsyttää vielä.
Poika: Kakkakkakkakkaa.
Isi: Niin, kakka kakka. Et sinä taida ymmärtää mitä se isi höpöttää.
Poika: Äkhää!
Isi: Sillä lailla.
Poika: Äittätättääittä!!
Isi: Äiti nukkuu kuule vielä ja isoveikka kanssa.
Poika: Nghyy. Äättätättä tää!!!
Isi: Vai niin, no ei kai tässä auta muu kuin mennä…

Herättämään äiti. 

Onni on se, että äiti ei mene kuudelta tai seitsemältä ja harvoin vielä kahdeksaltakaan, töihin. Saan useana aamuna melko luksusmaisen aamu-unihetkeni. Viime viikkoina vakiintuneeksi käytännöksi on muotoutunut se, että poika herää kuuden maissa ja jos hyvin käy, voi makuuhuoneemme kello näyttää 6.35, kun poika on valmis nousemaan. Viiden jälkeen, jos poika on sitä mieltä, että nyt on hyvä aika nousta, voi kaveria vielä huijata maidolla takaisin tirsamaahan. Kuudelta, jos tyyppi nousee sängyllä istumaan, niin saa olla aika velho, että sen siitä vielä taiteilee takaisin unten maille. Joskus tammi-helmikuussa oli vaihe, jossa poika nukkua huiteli jopa kahdeksaankin. Mutta se vaihe jäi lyhyeksi. Kuudelta on hyvä herätä. On on. Kun sälli nukahtaa illalla joskus puoli yhdeksän kintaalla ja vanhempi poju viimeistään ysin maissa, vanhemmille jää kahden keskistä aikaa ehkä tunti. Tunti siksi, että jos haluaa nukkua noin 8-tunnin yöunet, kymmeneltä on aika painaa pää tyynyyn. Kyllä sitä aika valmis siinä kympiltä usein on. Ei poika onneksi lukuisia kertoja yössä herää, mutta kuitenkin vähintään pari kolme kertaa ja aina ei käy niin leppoisasti, että maidon antamisen, rauhoittelun, laulelun yms. muun jälkeen, kun poika jatkaa uniaan, saa itse unta. Se on hienoa kello kaksi pyöriä sängyssä ja venata Mattia. Voisihan sitä valvoa myöhempäänkin ja joskus kun sellainen ihme tapahtuu, on seuraavan päivän lunnaat viheliäiset maksaa.

Käytiin pojan kanssa osoittamassa mieltä. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuttiin tämän nuoremman kanssa mielenosoitukseen. Pieni lapsi on hyvä siinä. Se on jo luonnostaan kova huutamaan oikeuksiensa perään. Nälkä, väsymys ja kuiva pylly! Nyt oltiin kuitenkin hieman toisensuuntaisessa tapahtumassa. Mieltä osoitettiin metsähallituslakia vastaan!!

Isä ja pojat!
Oltiin koko perheen voimin, kuten luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija Paloma Hannonen asian ilmaisi, kritisoimassa sitä, että entistä enemmän alueita siirtyy kovan talouskäytön piiriin ja samalla retkeilymahdollisuudet heikkenevät. Hallitus haluaa nostaa metsähakkuita ainakin 15 miljoonalla kuutiometrillä. Niin ja nyt tietenkin voi todeta ihmetellen, että onhan meillä täällä metsää. On, sitä riittää. Mutta, 90% maamme metsistä on talouskäytössä, Etelä-Suomessa 98%. Talousmetsissä lahopuun määrä on vain muutama prosentti siitä, mitä luonnontilaisissa metsissä. Ja lahopuiden määrä on tässä se pointti. Lahopuun väheneminen on yksi syy joka kolmannen uhanalaisen ja silmälläpidettävän metsälajin vähenemiseen. Joten eiköhän oteta kolminkertainen eläköön-huuto Keskusta-puolueelle!
Äiti ja pojat!
Nuorempi pojista otti homman suht rauhallisesti. Kun päästiin paikalle, alkoi pojan oma, kuitenkin lyhyeksi jäänyt mielenosoitus. Syynä todennäköisesti kettuuntuminen vaunuissa istumiseen. Äiti otti reppuun ja kun mielenosoituskulkue lähti liikkeelle, poika nukahti. Vanhemman pojan kyselyihin, miksi me olemme täällä tai mikä tämä kulkue on, annoimme vanhempina vastaukset kulkueessa kajahtelevien iskulauseiden muodossa. ”Metsä kuuluu kaikille, ei metsäherroille” tai ”Metsänpoika/tyttö tahdon olla, arvo joka olennolla”. Se kelpasi pojalle. Mielenosoituksen jälkeen menimme mielenosoituskaljoille. Kaljat korvasimme kahvilla, mangosmoothiella ja korvapuustilla. Nuorempi sai omaa sapuskaansa.

Haluaisin uskoa, että mielenosoituksella oli jotakin vaikutusta. Haluan myös uskoa, että kaikkea ei tarvitse kilpailuttaa tai yhtiöittää. Etenkin kun kyse on kansallisomaisuudesta. Luontoamme tulee vaalia, ei maksimaalisesti hyödyntää. No mitä poikani tästä kaikesta ymmärtää? Vanhempi kenties jotakin. Sanoin hänelle marssiessa pikkuparlamenttia ympäri, että haluaisin tulevaisuudessa hänestä ja hänen pikkuveljestään isälle omat vaelluskaverit. Että voisimme mennä kokemaan erämaan ihmeellisyyksiä, niin, ettemme törmäisi monitoimikoneen, tuon infernaalisen harvesteripään tehokkuutta huokuvaan melskeeseen, esimerkiksi saamelaisalueiden luovuttamattoman kauniissa maisemissa. Kyllä kai sitä omia itselleen tärkeäksi kokemiaan arvoja haluaa lapsillensa välittää. Mitä tarttuu matkaan, jää nähtäväksi.

Metsä kuuluu kaikille, ei metsäherroille!

Muutama linkki aiheeseen:


keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Junailua Kainuuseen, hiihtoa & vihaisia lintuja!

Hiihtoloma tuli, oli ja meni ja niin meni myös helmikuu. Maaliskuuta pukkaa, kevättä. Vietimme hiihtolomaa Kainuussa, Vuokatin maisemissa. Vanhempi pojista lähti isovanhempien matkassa, pohjanmaan mökin kautta, Vuokattiin, muutamaa päivää vanhempiaan ja pikkuveljeään aiemmin. Me muut, tulimme junalla perässä. Useana vuonna, kun hiihtolomaa olemme saaneet Vuokatissa viettää, olemme matkustaneet sinne junalla. Se on kätevin, leppoisin ja ympäristöystävällisin vaihtoehto. Ja kun on ajoissa lippujen suhteen liikenteessä, saa ne tuntuvasti halvemmalla, kuin jos juuri ennen matkaa ostaisi. Ja ajoissa olemisessa on se etu, että mahdollisuudet saada ns. perhehytti on hyvä. Meno matkalla matkustimme suoralla kyydillä Hiki-Kajaani perhehytissä, ja se on kyllä kiitollinen tapa junailla. Paluu, molemmat pojat matkassa, sujui yhdellä vaihdolla ja neljän hengen allergiahytissä. Sekin menettelee, tosin vaunut eivät ko. hyttiin kovin kätevästi mahdu. Mutta siellä saapi olla rauhassa, omalla possella, jos tuo nyt rauhaisaa kymmenkuisen sällin kanssa, joka haluaa ennen kaikkea ja kaikkea ennen liikkua, voi olla.

Vanhempi poika otti hiihtoloman tosissaan. Kahdeksasta reissupäivästään kaveri hiihti kuutena. Laskettiin, että noin parikymmentä kilometriä. Ei huonosti ollenkaan. Itse kapusin suksien varaan kolmesti. 
Kerran hieman leveämmillä lankuilla. Sähköllä ylös, massalla alas. Vuokatin rinteet on nopeasti laskettu ja sumu haittasi maisemataivasteluakin. Talvivaara ei ole vielä ehtinyt. Mutta onneksi valtio tukee tätä Kainuun keidasta*, niin saadaan luontoarvot upotettua paskaveteen. Ja kolmen ässän suupielissä hymy levenee. Kävin katsomassa reilu viikko sitten Jättiläisen, Talvivaarasta kertovan elokuvan. Suosittelen lämpimästi, vaikka katsoessa kylmäsi.

Pienempi sälleistä ilahtui keinusta!
Pitihän vihaisten lintujen puistossakin käydä. Isällä ja pojalla oli yhteinen suosikki tässä kaikenikäisten puuhamaassa. Mahdollisuus lyödä pesäpalloa verkkoon. Oli erikokoisia mailoja, räpylöitä, oli naisten, miesten ja tenavien palloja. Ja Sotkamon Jymyn logolla varustettu syöttölautanen sekä tutka. Poika listasi hetimiten äitinsä kanssa tulevien synttärien (3kk:n päästä) lahjalistaan, Karhun pesäpallomaila! Hieman kiistaa saatiin aikaan siitä, saako meidän kotona kannattaa Sotkamon Jymyä? Poika sanoi, että hän saa kannattaa mitä haluaa. Paha mennä väittämään vastaan.
Se on osuma!
Kiekkoakin läimittiin verkkoon. Oikeakokoista mailaa ei viisivuotiaalle löytynyt, mutta se ei menoa haitannut. Tutkasta katsottiin nopeuksia. 100:n kieppeillä (km/h) kellotti vanha hippoliiga-peluri. Poika ei kiekkoa harrasta, jos mielikuvituspelejä olohuoneemme kaukalossa, korteilla tai pöytälätkäfiguureilla missä milloinkin, ei lasketa, mutta kiekko kyllä melkoisesti sälliä kiinnostaa. Pelipäivinä teksti-tv:tä tuijotetaan pieteetillä ja omiin ”muistiinpano”-vihkoihin kirjoitetaan omien, päässä pelattujen, pelien tuloksia ja maalintekijöitä. Kiteyttäen voisi ilmaista, että ilta päättyy 221:n ja aamu alkaa 235:lla. SM-liiga pelaajakortteja on poika keräillyt nyt jonkun tovin ja niitä pyörii huushollimme joka nurkassa. Niitä on pienemmän mukava maistella. Lempipelaajat vaihtuu alvariinsa. Kun eilen kyselin, niin vastaukset top 3:n oli Laine, Hintz ja Partanen. Kaksi ensimmäistä ymmärrän, mutta Partanen tuli hieman puskista. NHL-pelaajista Barkov lienee ykkönen.

Kun Vuokatissa oltiin, niin pitihän Sotkamossa, tuossa Huovis-kylässäkin käydä. Syy tähän oli, paitsi, että siellä asusti tämä sinisten ajatusten, räävittömän satiirin ja korpifilosofoinnin taitaja, sijaitsee siellä aivan mainio kahvila nimeltä Makea cafe & deli. Sieltä saa maailman parasta suklaabrownieta! Jos sielläpäin suhaatte, pistäytykää ihmeessä. Palvelukin oli mitä mainiointa. Huovisesta pari sanaa. Olemme nyt jo useana vuonna käyneet talvilomalla Vuokatissa ja minulle on muodostunut tapa lukea aina Huovisen tuotantoa näillä reissuilla. Kaikkea mitä Huovis Veikko teelmissään toteaa, ilmaisee kautta antaa ymmärtää en jaa, mutta melkoisen paljon kaverin kynäilyistä olen tykännyt. Varsinkin niistä missä luonnolla on merkittävä rooli. Tällä kertaa mukana ja luvussa oli vuoden 1973 Rasvamaksa ja talven 1997-98 päiväkirja Viime talvi – Arvokeskustelua.

Nuasjärveltä Vuokatinvaaralle päin.

Kaiken kaikkiaan mukava reissu taasen Kainuun maisemissa. Kiitos kuuluu poikien isovanhemmille, joten tattis!

Lopuksi on pakko todeta, että meillä on sitten merkillisen per*eestä oleva hallitus!

* http://yle.fi/uutiset/hallitus_tukee_talvivaaraa_lisamiljoonilla/8683462