perjantai 29. heinäkuuta 2016

Koti-isä tuulettumassa.

Aloitetaan kliseellä. Se on koko lailla niin, että jos välillä ei pääse kodin ja perhearjen ympyröistä toisaalle, ystävien kanssa tai ihan vaan itsekseen, omaa sisäistä avaruuttaan tuulettamaan, niin sitä ei ihminen jaksa. Tai ainakaan tämä ihminen, minä itse. Ja kun tämän nyt esiin ja auki kirjoitin, niin johan syyllisyyden reipas ja ihanan viheliäinen kaakki istahti olalle ja epämieluisa tunne valtasi miehen mielen. Mutta nyt en kirjoita siitä, joka alituisena vanhemmuuden matkakumppani kulkee, vaan siitä, kuinka tärkeää on välillä hengähtää, vapautua, ottaa etäisyyttä, vain heti kohta huomatakseen, kuinka ikävä sitä jo onkaan, vaimoa, perhettä, lapsia – perhearkea.


Lähdimme matkaan torstaina heinäkuun puolivälin paikkeilla, minä, J-P ja Simo. Tarkoituksena oli tarkastaa Länsi-Suomea, puhua maan ja taivaan asiat halki ja nauttia, ystävien seurasta, Suomen suvesta ja kesäiltojen vauhdilla ohitse lipuvista hetkistä. Kolme yötä reissussa, kolme eri yöpymiskohdetta ja kilometrejä rapiat 1300. Alkeellisia ja ei niin alkeellisia mökkejä, kesäisiä leirintäalueita, merenrantakaupunkeja ja huumoria, jota vain minä, J-P ja Simo ymmärrämme, ehkä muutama muu. Tarpeeseen tuli ja luulen, että matkatoverini tämän myös allekirjoittavat. Meillä on sitten hieno maa! Yhä kolmenviiden kieppeillä tulee vastaan paikkoja, kaupunkeja ja kohteita, joissa ei ole käynyt, joista mitään ei ole kuullut ja jotka hurmaavat, ihmetyttävät, sysäävät sanat puhujan suusta pois mitättöminä ulos vapauttaa.

Keski-ikääntyvät toverit reissun alussa.
Ensimmäisen matkapäivän reitille osui sellaisia näkemisenarvoisia kohteita kuin Wanha Rauma, joka nauttii ja täysin ansaitusti, Unescon maailmanperintökohde statuksesta, legendaarinen Yyteri, jonne meidät johdatteli autostereoihin soimaan lätkäisty Timo Jämsen & Strangers yhtyeen Yyterin twist ja Merikarvia Camping, jossa vietimme matkan ensimmäisen yön. Merikarvialla kortteeriksemme oli J-P varannut oikein kelvollisen mökin, jossa ylellisyyksinä oli pieni keittiö ja oma vessa. Yön vuokra oli 60€, (samoissa hinnoissa oli myös kahden seuraavan yön kortteerit) jota voi pitää huokeana. J-P oli varannut meille myös illaksi puulämmitteisen saunan, jonka löylyistä oli mukava käydä tekemässä merikaste vilpoiseen Pohjanlahteen. Yhtenä miellyttävänä hetkenä mieleeni on piirtynyt heräilevän leirintäalueen tunnelma ja lyhyt keskustelu naapurimökin, meidän vanhemman sällin ikäisen pojan kanssa, kun kävelin mökiltämme huoltorakennukseen suihkuun.

Toiselle matkapäivälle oli varattu hieman pidempi siivu autossa istumista. Useampaan kertaan totesimme matkan aikana, kuinka mainio paikka auto on, siinä paikallaan istumisen tilassa, syväluotaaville keskusteluille ihan kaikesta. Reissun aikana keskustelumme sivusi muun muassa seuraavia aiheita: Soldiers of Odinin reppanat kannattajat ja 30-luvun Suomalaisen fasismin kaiut tässä ajassa. Maahanmuutto ja suhtautuminen turvapaikanhakijoihin pääkaupunkiseudun ”kuplan” ulkopuolella. Vierauden/toiseuden kohtaamisen pelko, haaste ja tarpeellisuus suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon lisääntymisen kannalta. Putinin Venäjän toimet kuluneen kahden ja puolen vuoden aikana. Kestävä kehitys, ilmastonmuutos ja ihmisten kykenevyys/kyvyttömyys luopua saavutetuista eduista ja näiden saavutettujen etujen kyseenalaistaminen kysymyksellä, mitä sinä olet tehnyt sen eteen, että olet syntynyt suomalaiseksi? Myös seuraavista aiheista turistiin ja arvoitukseksi jätän mikä aiheista aiheutti eniten keskustelua. Jälkikasvu. Terrorismi. Ystävät. Amishit. Vaimot.

Ensimmäisen reissupäivän jälkeistä aamua väritti veli-Simon kertomat uutiset Nizzasta. Toisen reissuaamun uutiset kuultiin Hiekkasärkkien, majoituksen hintaan kuuluvassa, aamusaunassa. Hyvän rusketuksen kupeilleen taiteillut iäkkäämpi herrasmies kertoi lauteille istahtaessaan uutisia Turkin vallankaappausyrityksestä. Pohdittiin poikien kanssa, että mikäköhän uutinen odottaa kolmatta aamua? Kolmannen maailmanpalon syttyminen? Nämä uutiset luonnollisesti kulkeutuivat myös autokeskusteluihimme. Maailmaa tuli kyllä rupateltua tolalleen reissun aikana melko tavalla. Ehkä se asettuikin parempaan asentoon muutaman tuuman tai sitten ei.

Trangiaruokailun auvoa.
Toisen päivän ajon Merikarviasta Kalajoelle keskeytti trangiaruokailu Vaasan tyhjyyttään huokailevassa Hietasaaressa. Tämän jälkeen kävimme juomassa kahvit sekä syömässä jäätelöt Vaasan torilla. Lokit katsastimme myös. Kesäiset torit ovat kyllä mukavia paikkoja. Vaasan tori jäi kuitenkin tunnelmaltaan esimerkiksi Kuopion torista valovuosien päähän.

Reissun toinen yö vietettiin suomen suurimmalla leirintäalueella, Kalajoki Campingissa. Melkoinen mesta! Tätä voi suositella kyllä ihan kaikille. Huuli pyöreänä tuijottelimme paikkoja. Oli vesipuistoa, karting rataa, kylpylää, seikkailupuistoa, surf centteriä ja ne särkät! Suomen suvi näytti Kalajoella kosteampaa olomuotoaan ja paikka näyttäytyi vaatimattomampana kuin mitä se olisi ollut kelien osuessa niin sanotusti kohilleen.

Kolmanteen ajopäivään oli harkiten suunniteltu vain lyhyt rupeama autossa istumista. Reissun viimeistä iltaa vietimme Pietarsaaren kupeessa, Larsmon kylässä (suom. Luoto), jonne Kalajoelta oli vain noin satakunta kilometriä. Kokkolassa kävimme päivällä hörppäämässä kahvit ja iltapäivästä saavuimmekin jo leirintäalue StrandcampingiinHieman oli reissuväsymystä ilmassa. Saimme itsestämme kuitenkin vielä sen verran irti, että lähdimme tarkastamaan Pietarsaarta, tuota kansallisrunoilija Runebergin synnyinkaupunkia. Vanhempani asuivat Pietarsaaressa 1970-luvun alussa ja halusin näyttää matkatovereilleni hieman paikkoja, etenkin vanhaa puutalokaupunginosaa Skataa, jossa edesmennyt isoäitini Lilja aikoinaan asui.

Illalliseksi ostettiin leirintäalueen yhteydessä olleesta kalasavustamosta savustettua siikaa, joka oli lähialueen kalastajien toimittamaa saalista. Saaristolaisleivän päällä se maistui melko ylevältä. Iltasella saunottiin puusaunassa veden äärellä ja pistettiin reissua pakettiin. Kaiken kaikkiaan lysti ja tarpeeseen tullut matka ystävien seurassa. Jos ei nyt fyysisesti levänneenä, niin henkisesti sitäkin enemmän, palasimme seuraavana päivänä perheidemme pariin. Kiitos kanssamatkaajille, kiitos vapaalle, kauniille kotimaalle ja kiitos mahdollisuudelle tällaista tehdä. Näitä on mukava muistella syksyn vyöryessä kaikissa elementeissään koti-isän arkeen ja tajuntaan.



tiistai 19. heinäkuuta 2016

Puhumaan oppimisesta, sanoista ja puhumattomuudesta.

Poika on oppinut puhumaan! Tai no, puhumaan ja puhumaan, jos ei nyt ihan puhumaan, niin muutamia sanoja on alkanut kuitenkin viime aikoina suusta tipahdella. Tai no, sanoja ja sanoja. Sellaisia sanoja, joita on ehkä sanakirjasta turha etsiä, mutta jotka vanhemmat voi varauksettomassa ihailussaan sanoiksi laskea. Vai eikö kjiesh (vaihtoehtoinen kirjoitusasu voisi olla köjiesh) ole teidän mielestänne sana? Meille se on ilmiselvästi jess, eli yes, eli kyllä. Ja poika sen sanoessaan, alleviivatakseen sen positiivista sanomaa ja riemumieltä, nostaa usein kätensä ylös. Kjiessh! Ja onhan huva selvästi sana. Vai eikö muka? Huva niin kuin hyvä. Joskus ruokailujen päätteeksi, kun poika sanoo huva/höyvä ja saattaa taputtaa vielä kaupan päällisiksi, voi saada kaverista sellaisen kuvan, että noinpas on iloinen ja hyväntuulinen vesseli. Ja itse asiassa, nyt viime aikoina sälli on ollutkin hymyilevä ja naurava, itselleen ja omille hienoille suorituksilleen taputtava, melkoinen ilopilleri. Tuokiokuvina hyvästä mielestä käy esimerkiksi hetket, kun on onnistunut pääsemään äitinsä rintaa syömään, niin sitä on sieltä äidin kainalosta sitten mukava riemuita ja taputuksin juhlia. Tai kun on onnistunut laittamaan korkin oman nokkamukinsa päälle, niin tottahan nyt sille pitää taputtaa.

Perhepotretti. 
Ilo vaihtuu kuitenkin nopeasti huutoon. Tai pikemminkin kiljumishuutoon. Tässä tulee hyvin esiin pienen ihmisen asema, sanotaan sitä vaikka hallitsija-elementiksi. ”Nyt kun tässä kiljun riittävän kauan, niin saan mitä tahdon. Jos ei tämä volyymitaso riitä, voin aina nostaa sitä niin, että isä sanoo, että älä huuda noin kovaa, että korvathan tässä hajoo. Enhän minä oikeasti ymmärrä mitä se isä höpisee, mutta isä nyt tässä tekstissään leikkii, että niin olisi.” Kun palvelu pelaa huutamalla, niin miksi suotta opetella puhumaan. Kun kjieshin ja huvan lisäksi sanavarastoon kuuluvat äittä ja kakka, niin tarvitseeko sitä nyt pieni lapsi muuta. Tarpeeksi huutamalla kun saa tissin suuhun, tai leivän käteen tai puuroa napaan, niin mikäs siinä on ollessa, elellessä. Tätä kirjoitellessa poika, ilmeisesti kiusallaan, meni ja oppi uuden sanan ja se on eikä. Se toisaalta tasapainottaa hyvin tätä kjieshin ja huvan luomaa positiivisuuden viestiä ja sopii hyvin tähän hallitsijan rooliin.

Näitä edellä mainittuja ”sanoja” lukuun ottamatta, kaikki muu onkin sitten pojallemme kakun. Tai ehkä se pitää kirjoittaa kagun, kenties jopa kaqun. Tämän kagun -”sanan” perään sanotaan usein tsi, jos todella ollaan sitä mieltä. Pojallamme oli ilmiselvästi, Tampereella pari viikkoa ilman meitä lomaillutta Vappu-koiraamme ikävä, sillä kun poika näki kotikulmilla Vapun poissaolon aikana koiran, hän sanoi hymy kasvoillaan kagun tsi ja osoitti pienillä kätösillään kohti koiraa. Tätä kyseistä sanaparia voikin sitten käyttää ihan missä yhteydessä tahansa, osoittamaan ihan mitä tahansa. Pojan istuessa syöttötuolissaan, minun lapatessa ruokaa ääntä kohti, saatan joskus kysäistä, että missä lamppu on. Poika katsoo pöydän yläpuolella roikkuvaa lamppua ja sanoo kagun tsi. Sama vastaus saattaa tulla myös tiedusteluihin, että missä veli on tai äiti. Poika katsoo lamppua ja osoittaa sitä kädellä ja sanoo kagun tsi. 

Kirja eli kagun tsi.
Pitääkö minun nyt sitten olla huolissani siitä, että pojan sanavarasto ei ole vielä kovin laaja? Olenko itse sortunut siihen, mistä viime aikoina on paljon ollut keskustelua, ilmiöön missä vanhemmat eivät enää puhu lapsilleen, koska sosiaalinen media vie aikaa vanhempien ja lasten väliseltä vuorovaikutukselta. Valehtelisin, jos väittäisin, että räplään puhelintani vain silloin, kun lapset nukkuvat. Syyllisyyttä huomaan tuntevani tästä aika ajoin. Syyllisyyttä, vaikka poika ei olekaan vielä kolmivuotias. Puhumattomat lapset, YLE:n oheen linkittämässä jutussa kolmivuotiaat sellaiset, kertovat jotain pelottavaa ajastamme. Miksi minun tarvitsee tuijottaa luuriani, samalla kun annan pojalleni vauhtia keinussa. Olenko niin riippuvainen huomiosta, jota somesta voin saada, että unohdan sen, että tuo tuossa, tuo pieni lapsi, tarvitsee minun huomiotani? Kumpi on tärkeämpää, se, että minut huomioidaan, vai se, että lapsi saa vanhempiensa huomiota? Onko löydettävissä balanssi, jossa nämä molemmat tarpeet voidaan huomioida ja tyydyttää? Luuri ja some siellä, luo illuusion siitä ja myös riippuvuuden tähän illuusioon, että oma aika ja tunne, että sitä on, löytyy älypuhelinta käyttämällä. Teorioita siitä, mistä älypuhelinten addiktoitunut käyttö johtuu, lienee useita, mutta itse koen omalla kohdallani, että se on ikään kuin väline saavuttaa kaivattua omaa aikaa, toiveuni vapaudesta ja riippumattomuudesta. Tämän asian kanssa saan painia varmaan vielä usean ottelun, mutta toivon, että saan myös kokemuksen ja tunteen, jossa selätän tämän peikon ja voin hyvällä omallatunnolla todeta, että lapsen mahdollinen puhumattomuus ei ainakaan johdu vuorovaikutuksen puutteesta.






keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Särkänniemeen Särkänniemeen!

Tampere on sitten hieno kaupunki! Syitä tähän hienouteen löytyy monia. Kummelia ja Juicea en tohdi ohittaa Tampereen hienouksista puhuessani, mutta yksi merkittävimmistä lienee kuitenkin se, että puolisoni on sieltä kotoisin. Näin ollen poikien toinen mummola (tai vaihtoehtoisesti vaarila) sijaitsee täällä. Tampereelta löytyy valtavasti inspiroivaa tekemistä niin isoille kuin pienemmillekin tallaajille. Heitän tässä esiin nyt muutamia meidän perheemme suosikkeja. Pikku kakkosen puisto on ollut vanhemman pojan lemppari jo useamman vuoden ajan. Täällä koskipuiston välittömässä läheisyydessä pienemmät ihmiset ja siinä sivussa isommatkin, viihtyvät monenlaisten puistohärveleiden seassa yleensä mainiosti. Siitä kivenheiton päässä Ojakadulla sijaitsee pieni idyllinen Vohvelikahvila, joka mainostaa itseään onnellisten ihmisten kohtaamispaikkana. Tuskin surullisia ihmisiä kuitenkaan ovelta käännytetään. Vohvelikahvilasta saa sekä suolaisia että makoisia vohveleita ja on ehdottomasti tarkastamisen arvoinen paikka. Ehdoton ruokailusuosikkimme Tampesterissa on ravintola Gopal. Gopal tarjoilee herkullista kasvisruokaa kolmessa eri kohteessa ja meidän suosikkispotti on Kuninkaankadun Cafe Gopal. Kuninkaankadulta varsinkin kirjaihmisten kannattaa suunnata kulkunsa Lukulaariin, joka on aivan mainio antikvariaatti Puutarhakadulla. Muumilaakso Tampereen taidemuseon alakerrassa on taas kivenheiton päässä lukulaarista. Muumiolaaksossa kävimme pojan kanssa ensimmäisen kerran silloin, kun se sijaitsi vielä Tampereen pääkirjasto Metson tiloissa. Muistan pojan lumoutuneen ja pelänneen yhtäaikaa. Jotain vastaavaa on syytä odottaa, kun muumimuseo avaa oveensa Tampere-talossa ensi keväänä. Museoista kuitenkin ehdoton yliveto on museokeskus Vapriikki. Se on lapsiystävällinen ja siellä museopedagogiikka lyö kättä hyvien sisältöjen kanssa. Olemme käyneet siellä usemman kerran ja aina viihtyneet. Suosikkilistauksen, jota voisi jatkaa ja jatkaa, (esimerkiksi Rajaportin saunalla) lopuksi on kysyttävä, koska en tiedä, että voittaako mikään sitä kokonaisvaltaista hyvänolon tunnetta, minkä munkkikahvit Pyynikin näkötornissa tarjoavat, tiedätkö sinä? 

Kesä!
Poika ja torni.
Yksi kohde jäi vielä mainitsematta ja sille varaankin hieman pidemmän siivun. Otsikko paljastaa mistä lie kyse. Särkänniemen viihtyvyys ja tämä pätee varmasti myös Linnanmäkeen, on muistot joita tämä huvipuisto(t) mukanaan kantaa. Kun näissä paikoissa tuli visitoineeksi aikuisena, ennen lasten syntymää, viihtyvyyden takasi muutkin seikat, kuin pelkkä nostalgia. Mutta nyt lapsien kanssa (lapsena jälleen), on se takuuvarmaa, omalla kohdallani ainakin, että kun Näsinneula näkyy, hyvä mieli hiipii kehoon (ja tähän on turha miettiä mitään sellaista, että Näsinneula on yliampuva fallospatsas jne. ;) ). Omien lasten kautta on mahdotonta siirtää syrjään muistot, jotka matkaavat kauas taaksepäin omiin lapsuuden Särkänniemi kokemuksiin. Tämä viimeviikkoinen taisi olla nyt neljäs kesä putkeen, kun kävimme vanhemman pojan kanssa Särkänniemessä. Nuorimmainen oli mukana nyt ensimmäistä kertaa, tosin vain osan ajasta. Ajan kulumisesta oivan muistutuksen saimme, kun huomasimme huvipuiston ytimessä sijaitsevan ilmaisen Angry Birds Landin portilla, että leikkiminen yli viisivuotiailta oli kielletty. Jätkä on liian vanha! No ei siellä kukaan niiden satojen lapsien perässä juossut passeja kyselemässä, joten kyllä siellä yli viisivuotiaatkin puuhailivat ihan yhtä lailla, mutta niin vain poika kasvoi ja varttui tästä huvista yli ja ohi. Pienimmän kanssa ja myönnetään, oli se isompikin siinä mukana, puuhailimme kettuuntuneiden lintujen puistossa ja pieni nautti täysin siemauksin. Pienten liukumäki antoi pojalle kohtuulliset sävärit ja isoveljen tohinat vesisumua sylkevän Red-linnun kanssa sai yksivuotiaan pakahtumaan naurusta!

Vesisumua jee!
Oivaa vastapainoa tälle modernin ajan hitille on Koiramäen vanhanajan rauhaa huokuva alue, joka käyntipäivänämme oli seesteinen ja suuria ihmismääriä vailla. Koiramäki ei kanna mukanaan sitä nostalgian painavaa reppua, jonka muuten omalla kohdallani Särkänniemeen mukanani selässäni aina kannan, vaan se luo uutta muistojen kultareunusteista kuormaa. Muistan ensimmäisen kesän, kun esikoisemme kanssa Koiramäessä kävimme ja vitsi, minkä elämyksen se tarjosi. Koiramäen hahmot, eläimet ja se koko lailla täydellistä illuusiota huokuva atmosfääri, mikä Koiramäkeen on saatu luotua, on vertaansa vailla. En tiedä nauttisinko Särkästä niin paljoa, jos Koiramäkeä ei siellä olisi.

Mitä siellä alhaalla oikein on? Muurahaisia.

Hyvältä maistuu.


Menimme Särkänniemeen aluksi kolmistaan vaimoni ja vanhemman poikamme kanssa, heti huvipuiston avauduttua ja nuorimmainen tuli mummin kanssa myöhemmin perässä. Koko köörillä matkasimme ensin kahville Näsinneulan huipulle, katselemaan joka kerta puistattavia näkymiä. Oli aurinkoinen päivä, joten maisemaa riitti. Nuorimmainen juoksenteli tohkeissaan ympäri neulan kahvilaa ja kurkkaili isänsä pitäessä kiinni, (järki sanoo, että lasi kestää, mutta...) huikeita tornista avautuvia maisemia tai sitten vain otti vitamiineja ikkunasta. Näsinneulasta matkasimme Sara Hildenin taidemuseoon kummastelemaan Ron Mueckin pysäyttäviä veistoksia. Särkänniemeen tänä suvena matkaavat, älkää missatko tätä näyttelyä, sillä melkoisen vaikuttavia Mueckin hyperrealistisiksi kutsutut teokset ovat! Näkemisen arvoinen oli vanhemman poikamme ilme, kun hän näki tämän:


Mummille suuri kiitos poikien hoidosta, sillä saimme jäädä vielä päivän päätteeksi puolisoni kanssa kahdestaan pariksi tunniksi leikkimään nuoria ja vetreitä huvipuiston kävijöitä. Koskiseikkailun ja tukkijoen päämme sentään kestivät, mutta parissa muussa, hieman "rajummassa" laitteessa kävimme vain toteamassa sen tosiasian, että ei meistä oikeen enää ole. Tukkijoki on juuri näitä nostalgian läpitunkemia Särkänniemen must-laitteita, jotka heti veneeseen istuessaan kuljettavat tällaisen nostalgiahuuruisen ukon, ei vain radalleen, vaan myös menneeseen, lapsuuden alati auringonpaisteisiin kesiin. Ylämäkeen kohoavan veneen auheuttama kolina käynnistää kolinan myös pään sisällä. Lapsien kanssa, vaikka tällä nimenomaisella tukkijokihetkellä olimmekin puolison kanssa kahden, muistot koki paljon syvemmin. Sitä näkee lapsissaan itsensä, sen hieman aran pojan, joka ei todellakaan uskaltanut mennä niihin kaikkiin laitteisiin, mihin rämäpäisempi isosisarensa. Ajoittain tulikin tunne, että me viihdyimme vaimoni kanssa Särkänniemessä paremmin kuin vanhempi poikamme. Hän, vaikka lopulta varmasti viihtyikin, oli monen laitteen äärellä, "että ei mennä tohon", vaikka hurjista laitteista ei ollutkaan kyse. Aamulla ennen kuin lähdimme puistoon, poika ei olisi halunnut lähteä, vaan olisi mieluummin jäänyt mummin ja vaarin luokse pelaamaan mummin isosiskon kanssa takapihalle jalkapalloa!


 
Kuka hullu menee vapaaehtoisesti tuohon
ja vielä maksaa siitä?!