Sanotaan kehityksen
kehittyvän, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Onko kehitys aina näkyvää vai
jääkö jotain huomaamatta, aistihavaintojen tuolle puolen? Onko kehityksen vauhti
liian kovaa? Kulkeeko ymmärrys mukana? Se missä kehityksen ainakin olettaa havaitsevansa, kun
ei puhuta nyt esimerkiksi teknologian kehityksestä, niin siinä, miten kehittyy tuollainen vuoden
ja neljän kuukauden ikäinen pojanviikari. Vai huomaako sittenkään? Toisaalta uudet kehitysvaiheet astuvat möhkälemäisillä saappaillaan aina edellisten päälle, niin että sinne ne usein unohtuvat, kun uudet valtaavat niiden paikan, vieden kaiken huomion ja tilan. Muuttaen edelliset kuukaudet tuoksi nostalgiseksi ajaksi, kun meidän vauva vielä sitä ja tätä ja nyt se on jo noin ja osaa jo vaikka ja...
Lattia on niin nähty. |
Ne arkirutiinit,
jotka olivat vielä keväällä luonteva ja paikoillaan pysyvä osa elämäämme, ovat
kadonneet jonnekin muistojen liinavaatekomeroon. Täytyy oikein pinnistellä,
että muistaa minkälaista oli, kun poika nukkui kahdet päiväunet, puhumattakaan
ajasta kun tyyppi ei vielä kävellyt. Ilolla morjestan aikaa, kun poika ei
halunnut nousta joka jumalan jakkaralle tai pallille saati keittiön tai
olohuoneen pöydille. Kehitys ottaa välillä sen sortin askelia, että mukana on
hankala, jollei mahdoton pysyä. Ja silti on pysyttävä, vaikka on hetkiä, kun
vaan haluaisi jäädä olohuoneen lattialle makaamaan, kuin juosta keittiöön,
josta kuuluu sen suuntaisia ääniä, että siellä se sälli seisoo pöydällä, toisessa kädessään kattila toisessa isoveljen pesäpallomaila.
Tähän syksyn alkuun ajattelin pitää pojalle kehityskeskustelun. Sillä vaikka monen asian suhteen vauhti on liiankin huimaavaa, on toki asioita, joissa voitaisiin ottaa askelia yhtä lailla eteenpäin. Toki ymmärrän, että kiipeäminen on kivempaa kuin potalla istuminen. Kiljuminen lystimpää kuin sivistynyt keskustelu. Tai edes auttava keskustelu. Tai kommunikointi edes siansaksasanoilla. Yöllä heräily ihan vaan noin niinku muuten vaan, kuin yön läpi nukkuminen. Mutta silti. Se mikä on kivaa siinä kehitytään, se mikä ei niinkään, siinä pärjätään vanhoin metodein. Kakka lattialla mieluummin, kuin potossa.
Tähän syksyn alkuun ajattelin pitää pojalle kehityskeskustelun. Sillä vaikka monen asian suhteen vauhti on liiankin huimaavaa, on toki asioita, joissa voitaisiin ottaa askelia yhtä lailla eteenpäin. Toki ymmärrän, että kiipeäminen on kivempaa kuin potalla istuminen. Kiljuminen lystimpää kuin sivistynyt keskustelu. Tai edes auttava keskustelu. Tai kommunikointi edes siansaksasanoilla. Yöllä heräily ihan vaan noin niinku muuten vaan, kuin yön läpi nukkuminen. Mutta silti. Se mikä on kivaa siinä kehitytään, se mikä ei niinkään, siinä pärjätään vanhoin metodein. Kakka lattialla mieluummin, kuin potossa.
Tämä on kuin metsässä istuisi. |
Isi: Moikka,
mitä kuuluu?
Poika: En
ymmärrä kysymystäsi?
Isi: Niin, että
onko kaikki hyvin? Hyvinkö menee?
Poika: Luulet
sää äijä, että vajaa puolitoistavuotias ymmärtää tollasia kysymyksiä?
Isi: Onko sulla
nälkä?
Poika:
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHHHHHHHH!!! = Kiljuntaa joka sattuu korviin, päähän, mieleen,
sydämeen.
Isi: Okei. Nyt
tehdään niin, että isi kyselee ja vastailee puolestasi niin, että tulkitsee
sun kehonkieltä ja preesenssiä miten parhaiten taitaa. Kokeillaan, kyl tää
onnistuu.
Isi: Olet
hienosti kehittynyt tässä kuluneen kesän aikana. Toiset päiväunet jäi alkukesästä pois ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, olet hyvin jaksanut yksillä
päikkäreillä. Miten on, riittääkö yhdet unet, jos yö on kovin katkonainen ja
heräilet usein?
Poika isin
tulkitsemana: Minulla menee hermot usein. Syinä lienee nälkä, väsy, geenit.
Isi: Kyllä me
yksillä päiväunilla mennään, mutta osaatko sanoa, että jos nukut hyvät unet
päivällä säteileekö se yöuniin positiivisesti vaiko miten?
Poika:
Säteileekö se yöuniin?! Ihme kysymys? Nukun kun nukuttaa ja just niin kuin
juuri sinä hetkenä parhaalta tuntuu. Katsos, elän hetkessä.
Isi: Olemme
äitisi kanssa huomanneet, tosin kertoja ei monia ole, toistaiseksi, toivomme,
että kun olet nukkunut hyvät päiväunet, jopa kolmen tunnin sellaiset, olet
saattanut nukkua lähes heräämättä yön läpi. Joskus jopa ihan koko yön.
Poika: Tää
nukkuminen on niin yksilöllistä.
Isi: Aivan.
Kerroitkin jo tossa, että sulla on nälkä, mutta saatko mielestäsi riittävästi
ruokaa?
Poika: Saan
varmaa riittävästi, mutta aina sitä ei tule juuri silloin kun haluan. Te
ihmeellisesti vetkuttelette sen ruoan kanssa, vaikka mä kuinka huudan.
Isi: Me kuule
rakas poika laitamme sulle sitä ruokaa aina niin nopeasti kuin pystymme. Ja
monesti vielä annamme sulle jotain hiukopalaa ennen varsinaista ruokaa, että
pääset pahimman nälän selättämään.
Poika: Teiän
hiukopalat tuntuu lähinnä kiusaamiselta.
Isi: Niin. No
mutta. Isipä yrittää etukäteisvalmistella ruoan sulle aina sillä tavalla, että
kun tullaan puistosta tai mistä nyt tullaankaan ja on ruoka-aika, niin olisi
ruoka enää lämmittämistä vaille valmista, että päästään mahdollisimman pian
syömään. Tämä varmaan passaa?
Isi: Mites toi
potta, ruvettaisiinko pikku hiljaa laskettelemaan tavarat sinne?
Poika: Ette te
mielestäni kovin usein siihen mua ole istuttaneet. Liike on inspiroivampaa kuin
paikallaan pysyminen.
Isi: Totta. Jos
me kuitenkin kokeiltais pysyä siinä potulla hieman pidempiä siivuja.
Poika: En voi
luvata, koska en ymmärrä mitä lupaaminen tarkoittaa.
Isi: Tää
seuraava on vaikea. Sanon yhden sanan ja katsotaan miten sä reagoit siihen.
Tissi.
Isi tulkitsee
poikaa: Tämän maagisen sanan kuultuasi havahduit, kasvosi näyttivät siltä, kuin
olisit muistanut jotain, joka oli jo kuin vaivihkaa päässyt unohtumaan, mutta
joka edelleen aiheutti voimakkaita tunteita ja et tiennyt pitäisikö sinun itkeä
vai huutaa vai itkeähuutaa.
Isi: Ymmärrän
sinua. Nämä ovat vaikeita asioita. Moni on tuon sanan kuultuaan itkenyt ja moni
tulee vielä itkemään.
Isi: Ja täytyy sanoa, että
hienosti on vieroitus rinnalta pääosin sinulta onnistunut. Välillä tosin saat
öisin ja nukkumaan mennessä sellaisia itkupotkuraivareita, että ei vanhempasi
muista isoveljelläsi sellaisia olleen, mutta ymmärtäähän sen, että kyllähän se
ketuttaa kun baari suljetaan ja lopullisesti.
Isi: Tämä nyt ei varmaan sinua
lohduta, mutta mites toi tutti?
Poika: Tutti ei ole tissi. Heitän
sillä vesilintua.
Isi: No niin tunnut heittävän ja
kaikkea muutakin sinulla on tapana ollut viime aikoina heitellä. Onko se sinun
vahvuutesi?
Poika: Vahvuuteni? Olen
maailmanvalloittaja! Minulla on rajaton luottamus kykyihini, ettäs tiedät!
Ei riitä enää, että kekkua katselee. Sitä pitää päästä myös halaamaan. |
Isi: Eiku se on just noin. Lopuksi
vielä tällainen kevyt kysymys. Minkälaisia ajatuksia sinulla on syksyn varalle,
mihin suuntaan kehityksesi haluaisit menevän? Isillä on joitain toiveita tähän
liittyen, mutta kysyn nyt sulta.
Poika: Kun saan mitä kulloinkin
tahdon, niin eiköhän se riitä. Kun asetatte minulle rajoja, tietäkää se, että
minä protestoin. En tiedä mitä kehitys tarkoittaa.
Isi: Nyt on aika lopettaa ja
ruveta syömään. Hyvin olet jaksanut, banaanin ja parin karjalanpiirakan
voimalla. Tämä oli tällainen pieni rupattelu, aikuiset puhuvat kehityskeskustelusta.
Toisaalta isi ei ole sinun työnantajasi, etkä sinä alamainen. Pikemminkin päinvastoin.
Haluaisitko kysyä vielä jotain isiltä? Minkälaisia toiveita sinulla on meille
vanhemmille?
Poika: Olkaa aina paikalla, kun
teitä tarvitsen äittä ja iti.