torstai 25. elokuuta 2016

Kehityskeskustelu 1-vuotiaan kanssa.

Sanotaan kehityksen kehittyvän, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Onko kehitys aina näkyvää vai jääkö jotain huomaamatta, aistihavaintojen tuolle puolen? Onko kehityksen vauhti liian kovaa? Kulkeeko ymmärrys mukana? Se missä kehityksen ainakin olettaa havaitsevansa, kun ei puhuta nyt esimerkiksi teknologian kehityksestä, niin siinä, miten kehittyy tuollainen vuoden ja neljän kuukauden ikäinen pojanviikari. Vai huomaako sittenkään? Toisaalta uudet kehitysvaiheet astuvat möhkälemäisillä saappaillaan aina edellisten päälle, niin että sinne ne usein unohtuvat, kun uudet valtaavat niiden paikan, vieden kaiken huomion ja tilan. Muuttaen edelliset kuukaudet tuoksi nostalgiseksi ajaksi, kun meidän vauva vielä sitä ja tätä ja nyt se on jo noin ja osaa jo vaikka ja...


Lattia on niin nähty.
Ne arkirutiinit, jotka olivat vielä keväällä luonteva ja paikoillaan pysyvä osa elämäämme, ovat kadonneet jonnekin muistojen liinavaatekomeroon. Täytyy oikein pinnistellä, että muistaa minkälaista oli, kun poika nukkui kahdet päiväunet, puhumattakaan ajasta kun tyyppi ei vielä kävellyt. Ilolla morjestan aikaa, kun poika ei halunnut nousta joka jumalan jakkaralle tai pallille saati keittiön tai olohuoneen pöydille. Kehitys ottaa välillä sen sortin askelia, että mukana on hankala, jollei mahdoton pysyä. Ja silti on pysyttävä, vaikka on hetkiä, kun vaan haluaisi jäädä olohuoneen lattialle makaamaan, kuin juosta keittiöön, josta kuuluu sen suuntaisia ääniä, että siellä se sälli seisoo pöydällä, toisessa kädessään kattila toisessa isoveljen pesäpallomaila. 

Tähän syksyn alkuun ajattelin pitää pojalle kehityskeskustelun. Sillä vaikka monen asian suhteen vauhti on liiankin huimaavaa, on toki asioita, joissa voitaisiin ottaa askelia yhtä lailla eteenpäin. Toki ymmärrän, että kiipeäminen on kivempaa kuin potalla istuminen. Kiljuminen lystimpää kuin sivistynyt keskustelu. Tai edes auttava keskustelu. Tai kommunikointi edes siansaksasanoilla. Yöllä heräily ihan vaan noin niinku muuten vaan, kuin yön läpi nukkuminen. Mutta silti. Se mikä on kivaa siinä kehitytään, se mikä ei niinkään, siinä pärjätään vanhoin metodein. Kakka lattialla mieluummin, kuin potossa.


Tämä on kuin metsässä istuisi.

Isi: Moikka, mitä kuuluu?
Poika: En ymmärrä kysymystäsi?
Isi: Niin, että onko kaikki hyvin? Hyvinkö menee?
Poika: Luulet sää äijä, että vajaa puolitoistavuotias ymmärtää tollasia kysymyksiä?
Isi: Onko sulla nälkä?
Poika: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHHHHHHHH!!! = Kiljuntaa joka sattuu korviin, päähän, mieleen, sydämeen.

Isi: Okei. Nyt tehdään niin, että isi kyselee ja vastailee puolestasi niin, että tulkitsee sun kehonkieltä ja preesenssiä miten parhaiten taitaa. Kokeillaan, kyl tää onnistuu.

Isi: Olet hienosti kehittynyt tässä kuluneen kesän aikana. Toiset päiväunet jäi alkukesästä pois ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, olet hyvin jaksanut yksillä päikkäreillä. Miten on, riittääkö yhdet unet, jos yö on kovin katkonainen ja heräilet usein?
Poika isin tulkitsemana: Minulla menee hermot usein. Syinä lienee nälkä, väsy, geenit.
Isi: Kyllä me yksillä päiväunilla mennään, mutta osaatko sanoa, että jos nukut hyvät unet päivällä säteileekö se yöuniin positiivisesti vaiko miten?
Poika: Säteileekö se yöuniin?! Ihme kysymys? Nukun kun nukuttaa ja just niin kuin juuri sinä hetkenä parhaalta tuntuu. Katsos, elän hetkessä.
Isi: Olemme äitisi kanssa huomanneet, tosin kertoja ei monia ole, toistaiseksi, toivomme, että kun olet nukkunut hyvät päiväunet, jopa kolmen tunnin sellaiset, olet saattanut nukkua lähes heräämättä yön läpi. Joskus jopa ihan koko yön.
Poika: Tää nukkuminen on niin yksilöllistä.
Isi: Aivan. Kerroitkin jo tossa, että sulla on nälkä, mutta saatko mielestäsi riittävästi ruokaa?
Poika: Saan varmaa riittävästi, mutta aina sitä ei tule juuri silloin kun haluan. Te ihmeellisesti vetkuttelette sen ruoan kanssa, vaikka mä kuinka huudan.
Isi: Me kuule rakas poika laitamme sulle sitä ruokaa aina niin nopeasti kuin pystymme. Ja monesti vielä annamme sulle jotain hiukopalaa ennen varsinaista ruokaa, että pääset pahimman nälän selättämään.
Poika: Teiän hiukopalat tuntuu lähinnä kiusaamiselta.
Isi: Niin. No mutta. Isipä yrittää etukäteisvalmistella ruoan sulle aina sillä tavalla, että kun tullaan puistosta tai mistä nyt tullaankaan ja on ruoka-aika, niin olisi ruoka enää lämmittämistä vaille valmista, että päästään mahdollisimman pian syömään. Tämä varmaan passaa?
Poika: Katellaan.
Tästäkin mennään pian yli että heilahtaa.
Isi: Mites toi potta, ruvettaisiinko pikku hiljaa laskettelemaan tavarat sinne?
Poika: Ette te mielestäni kovin usein siihen mua ole istuttaneet. Liike on inspiroivampaa kuin paikallaan pysyminen.
Isi: Totta. Jos me kuitenkin kokeiltais pysyä siinä potulla hieman pidempiä siivuja.
Poika: En voi luvata, koska en ymmärrä mitä lupaaminen tarkoittaa.

Isi: Tää seuraava on vaikea. Sanon yhden sanan ja katsotaan miten sä reagoit siihen. Tissi.
Isi tulkitsee poikaa: Tämän maagisen sanan kuultuasi havahduit, kasvosi näyttivät siltä, kuin olisit muistanut jotain, joka oli jo kuin vaivihkaa päässyt unohtumaan, mutta joka edelleen aiheutti voimakkaita tunteita ja et tiennyt pitäisikö sinun itkeä vai huutaa vai itkeähuutaa. 
Isi: Ymmärrän sinua. Nämä ovat vaikeita asioita. Moni on tuon sanan kuultuaan itkenyt ja moni tulee vielä itkemään.
Isi: Ja täytyy sanoa, että hienosti on vieroitus rinnalta pääosin sinulta onnistunut. Välillä tosin saat öisin ja nukkumaan mennessä sellaisia itkupotkuraivareita, että ei vanhempasi muista isoveljelläsi sellaisia olleen, mutta ymmärtäähän sen, että kyllähän se ketuttaa kun baari suljetaan ja lopullisesti.
Isi: Tämä nyt ei varmaan sinua lohduta, mutta mites toi tutti?
Poika: Tutti ei ole tissi. Heitän sillä vesilintua.
Isi: No niin tunnut heittävän ja kaikkea muutakin sinulla on tapana ollut viime aikoina heitellä. Onko se sinun vahvuutesi?
Poika: Vahvuuteni? Olen maailmanvalloittaja! Minulla on rajaton luottamus kykyihini, ettäs tiedät!

Ei riitä enää, että kekkua katselee. Sitä pitää
päästä myös halaamaan.
Isi: Eiku se on just noin. Lopuksi vielä tällainen kevyt kysymys. Minkälaisia ajatuksia sinulla on syksyn varalle, mihin suuntaan kehityksesi haluaisit menevän? Isillä on joitain toiveita tähän liittyen, mutta kysyn nyt sulta.
Poika: Kun saan mitä kulloinkin tahdon, niin eiköhän se riitä. Kun asetatte minulle rajoja, tietäkää se, että minä protestoin. En tiedä mitä kehitys tarkoittaa.
Isi: Nyt on aika lopettaa ja ruveta syömään. Hyvin olet jaksanut, banaanin ja parin karjalanpiirakan voimalla. Tämä oli tällainen pieni rupattelu, aikuiset puhuvat kehityskeskustelusta. Toisaalta isi ei ole sinun työnantajasi, etkä sinä alamainen. Pikemminkin päinvastoin. Haluaisitko kysyä vielä jotain isiltä? Minkälaisia toiveita sinulla on meille vanhemmille?
Poika: Olkaa aina paikalla, kun teitä tarvitsen äittä ja iti.








perjantai 12. elokuuta 2016

Arkeen paluusta, kesän muistoista ja siitä kun toiset lähtevät ja toiset jäävät.

Niin se oli tämäkin kesä tuomittu päättymään, sanokoon Tero Vaara mitä lystää. Vaikka lämpöä ja valoakin vielä piisaa, niin koulujen, päiväkotien, töiden ja meidän perheessä tänä syksynä etenkin esikoulun alku, ilmentävät vuodenajan vaihtumista varmemmin kuin keltaiseen taipuvat lehdet. Lomat on isolla osalla kansaa takana päin ja niin se opettajapuolisonikin loma vääjäämättä kulutti itsensä loppuun. Se on arki nyt ja hyvä, että on. 

Viimeisen puolikkaan lomaviikon maanantaina tuleva esikoululainen totesi ripaus kyllästyneisyyttä äänessään, että alkaisipa se eskari jo! Tällaisena kotiin jäävänä ukkona tuntui hämmentävältä, että muilla lomien loppu merkitsi töihin paluuta. Minulle se merkitsi toki puolison lomien päättymistä ja vanhemman pojan esikoulun alkamista, mutta ennen kaikkea sitä, että minä saan jäädä kotiin. Kesän lopussa sitä alkaa orientoitumaan työhön paluuseen ja niin huomasin alitajuisesti tekeväni myös nyt. Öisin vietin aikaa opettajanhuoneessa ja oppilaiden edessä voltteja tehden. Lopulta ymmärrys kuitenkin hiipi myös tähän, tämän suven riemastuttavana lahjana saatuun harmaantuvaan päähän, että ei muuten tarvitse mennä. Töihin. Minun työmaani on kotona vielä tulevat syksyn kuukaudet ja siitä olen perhanan iloinen. Eikä sitä voi oikein työmaaksi kutsua ja samalla se kuitenkin on hikeä, kiukkua, liejukakkaisia käsiä ja valvottuja öitä, eli tekemistä jota kai duuniksikin voi kutsua. Kun toiset aloittivat työt, koulun, esikoulun tms., me jäimme, minä ja tuo, joka tuossa parin metrin päässä päiväuniaan tuhisee. Viime vuonna vauvakesän jälkeen lähdin haikeana töihin, kun poika jäi kotiin äitinsä kanssa. Nyt oli minun vuoroni jäädä.


Pikkuveli tsekkaa mihin se veli on oikein menossa.
Tässä kesän ja syksyn murroskohdassa mieli seikkailee vielä vahvasti ensi mainitussa ja sen kerryttämien muistojen maailmassa ja vasta hapuilee askelia kohti jälkimmäistä, vähenevän valon vuodenaikaa. Syksyn haistaa, kun aamuisin lähtee pojan ja koiran kanssa kohti leikkipuistoa. Se varisee näkökenttään värikkäiden lehtien kasvoilta. Sen kuulee, kun ihmiset alkavat toistelemaan puistoissa ja kassajonoissa, kuinka ilmassa on jo syksyn tuntua. Syksyssä on samanaikaisesti lopullisuuden ja uuden alun tuntua. Se on kaihoisa vuodenaika, kaihoisa ja haikea.

Kun lähdimme kotoa poikien kanssa ensimmäisenä esikoulupäivän aamuna, pikkuveli lähti isoveljeä luonnollisesti saattamaan, reittimme kulki poikien neuvolan ohitse. Siinä kohtaa oli pakko ruveta tunteelliseksi ja sanoin pojalle, että juurihan me tuolla oltiin kuuntelemassa sinun sydämesi ääniä, juuri äsken, yli kuusi vuotta sitten. Ja nyt sinä otat ja menet ja aloitat jo esikoulun, että miksi, että eihän sinun nyt näin nopeasti pitänyt kasvaa! Höpsönä varmaan isäänsä pitää, mutta luulen kyllä, että jotain ajan kulumisesta kaveri kuitenkin jo ymmärtää, sillä olin huomaavinani tunteenpurkaukseni aikana pojan kasvoilla mietteliäitä sävyjä.

Pojat matkalla kohti...
...tätä, Paavolan tammea, Suomen kauneimmaksi kutsuttua.

Vaan reippaasti tuo tuntui ottavan esikoulun alkamisen. Kavereita oli varmasti jo ikävä ja vanhempien naamat käyneet kyllästyttämään. Moni viime vuoden päiväkotitoveri jatkaa samassa eskariryhmässä ja kaiken kruununa sama lastentarhanopettaja, joka aloitti pojan ryhmässä, kun tämä puolitoistavuotiaana ensimmäistä kertaa päiväkodin portteja lähti kolkuttamaan ja joka toimi myös kaksi viimeistä päiväkotivuotta pojan ryhmässä ohjaajana. Tuttua ja varmasti myös turvallista on pojan aloittaa opintie.

Kun kyselin ensimmäisen päivän päätteeksi kuulumisia, niin kivaa oli pojan vähäsanaisesta maalailusta huolimatta ollut. Vanhemmat halusivat juhlistaa tätä merkkipaalua ja ostivat pojalle kaihoisuuspäissään esikoulun aloittamisen kunniaksi uuden Tatu ja Patu kirjan. Se lukaistiinkin loppuun heti seuraavaan aamuun mennessä. Äiti leipoi myös iltapäivällä onnistunutta ja makoisaa kesäkurpitsakakkua, jota edellisenä iltana yhden roskiin päätyneen satsin verran ehti jo harjoitella. Pikkuveli oli aamupäivällä niin väsynyt tästä suuresta isoveljeä ja kaikkia meitä koskevasta elämänmuutoksesta, että nukahti puoli kymmeneltä kettupuiston keinuun, vaikka normaalisti päiväunille mennään kahdentoista jälkeen. Kaikkinensa ainutlaatuisia elämän hetkiä, askeleita ja ilon valoa.
Pappa ja pojan pojat Hankoniemellä.






Viimeisenä lomaviikonloppua Suomen
eteläisintä kärkeä kutittamassa.




sunnuntai 7. elokuuta 2016

Pojat Turus.

Meidän perheessä asuu nykyään ritari. Vanhempi poika lyötiin edellisviikolla Turun linnassa, juhlallisin seremonioin kuninkaan toimesta, ritariksi. Yleensä ritariksi lyömistä edeltää 13 vuoden ritarikoulu ja koulu aloitetaan seitsemänvuotiaana. Meidän pojan tapauksessa koulutus kesti noin tunnin. Kanssa ritarikokelaita oli kymmenkunta. Mutta tunti oli intensiivinen ja sisälsi paljon tietoa ritariudesta, linnassa elosta ja siellä käyttäytymisestä sekä Turun linnan historiasta. Vanhemmat saivat oppia siinä sivussa ja veikeitä ja hämmentäviä ilmeitä nähtäväkseen, kun ritarikokelaat, niin pojat kuin tytötkin, seurasivat ja kuuntelivat, mitä koulutusta vetänyt linnan hovirouva kulloinkin kertoi. Linnanrouva otti heti kättelyssä kokelaat puolelleen, kehottamalla lapsia riisumaan kypäränsä, että ritarikokelaan asu saadaan laitettua mutkattomasti kierrokselle lähtijöiden päälle. Lippalakin pitäjät riisuivat naurussa suin kypäriään.

Kummal puol jokkee?

Museot ovat hankalia paikkoja. Pari seikkaa mietityttää joka kerta. Miten täällä nyt tätä vierailuani toteutan, että saan tästä mahdollisimman paljon irti? Luenko jokaisen esittelytekstin kunkin esineen, taulun, huoneen yms. kohdalta, vaiko miten? Tarkoitus ei ollut alun perin osallistua pikkuritarikierrokselle, vaan katsella vain ”jotain” ja käydä pojan lempikohteessa, joka on ehkä väärä ilmaisu, sillä poika pelkää ko. paikkaa, eli sutta, joka vartioi Tonttu-ukon aarrekammiota. Vaan kun ritarikierros oli sopivasti juuri alkamassa, kun omalle kierroksellemme olimme lähdössä, niin perhana, tempaistiin ja ujuttauduttiin viime tingassa mukaan. Pienempi pojista oli kummitätinsä hoidossa, niin pääsimme vanhemman kanssa ihan kolmistaan linnailemaan. Luulenpa, että kaveri piti tästä järjestelystä. Turun linna on sellainen surmanloukkoja täynnä oleva kohde tuollaiselle reilulle yksivuotiaalle, joka reikä päässä säntäilee aivan minne sattuu, että viisautta on ja oli olla ottamatta tyyppiä linnakeikalle.
Ritarikokelaat tosipaikan edessä.

Kuninkaan edessä jalat eivät enää kanna.

Vaan hyvä oli, että päätettiin osallistua kierrokselle ja nyt on kotona ylpeä ritari. Tuli myös omalle museoahdistukselleni täsmälääkettä. Kun oli mukana kierroksella ja sai vain kuunnella tarinoita ja ajoin hengästyttäväksi äitynyttä kerrontaa linnanrouvan toimesta, ei tarvinnut stressata, että tuo ja tuo paikka jäi nyt näkemättä. Kun kierros oli ohi, ei harmittanut yhtään, eikä tullut oloa, että sielläkin jäi nyt käymättä ja tuo nurkka tutkimatta. Vaikka vanhemmat tykkäsivät, pääasia kuitenkin oli, että poika sai hyviä fiiliksiä, hämmennystä, iloa, jännitystä ja ylpeyttä. Se katse ja kehonkieli, kun poika odotti vuoroaan kuninkaan eteen ritariksi lyötäväksi, oli vanhemmille koskettavaa katseltavaa. Kierroksen jälkeen kävimme vielä tsekkaamassa aarrekammion ja tuon pelottavan suden.

Kyllä minuakin tuo pelottaa. 
Kesän seikkailujemme viimeisiä kohteita oli poikien tädin ja nuorimmaisen kummin ja hänen puolisonsa luona käynti Turussa. Toisin kun usein huudellaan, on Turku hieno kaupunki. Jos on historiasta kiinnostunut, niin se ei tätä arviota usein ainakaan heikennä. Kun jokilaivalta katselin Förin kulkua ees ja taas, samaistuin vahvasti edesmenneen Turku-ikonin Jarkko Laineen toteamukseen teoksessa Soutajia Aurajoella: Förin kohdalla voi aistia Suomen historian, vasemmalla puolella on Linna, oikealla Tuomiokirkko”. Aurajoki, jokilaivat, menneisyyttä huokuvat puutalokorttelit ja historian lähes kuultavissa olevat kaiut noiden korttelien sisäpihoilta ovat Turun sydän.

Kohti elämystä.
Kesä ottaa paraikaa liian suuria harppauksia kohti syksyä. Puoliso palaa ensi viikolla töihin ja vanhin pojista aloittaa esikoulun. Me jäämme nuorimman tallustajan kanssa ottamaan syksyä vastaan kotoa käsin. Näitä kesän reissuja muistellessa ja Turun mukavaa visiittiä etenkin, palaa mieleen linnan ritarikierroksen yksi hauskimmista hetkistä, kun hovirouva kertoi kuninkaan omasta pyllynpyyhkijästä. Sitä siinä vaimon kanssa naureskellessa todettiin toimittavamme samaista ammattia ja vieläpä ilolla.


Kuninkaan pylly ja Turun kaveri Hemmo!