perjantai 23. syyskuuta 2016

Lapset syksyisessä luonnossa, kaupungissa ja maalla.

Mene metsään. Niin juuri, mene hyvä ihminen, metsään. Ja jos et pääse yksin, ota lapset mukaan. Ja jos mahdollista, nuku yösikin siellä. Ei liene kovinkaan virheellisiä ne päätelmät, että lyhytkin visiitti metsässä, tuolla luonnon sakraalissa helmassa alentaa stressihormoneja, helpottaa alakuloa ja piristää kauttaaltaan. Kaiken lisäksi sieltä Tapion tarhoista löytää kaikenlaista suuhun pantavaa, sientä ja puolukkaa, jos pelkkä kävely ja ihmettely ei riitä. Vaikka syksyssä on hyvästijättöä iso siivu, on siinä myös luovuttamatonta kauneutta, henkensä kadottavassa lehdessä uutta luova elementti. Ne värit ja ne tuoksut.

Metsän sylissä.

Samoilimme lyhyesti, mutta kuitenkin, koko perheen voimin eräänä kauniina syyspäivänä Sipoonkorven kansallispuistossa. Hienoa oli huomata, että niin samoili yks sun toinenkin lapsiperhe. Nuotion äärelle kasvispiirakoita, makkaroita ja kahvivesiä lämmittelemään kerääntyi melkoinen joukko metsään menijöitä ja olioita. Sienestäjiä näkyi siellä täällä. Siinä oli ilo ihmetellä kollektiivisesti aurinkoista syyssäätä ja tätä mahdollisuutta, olla luonnossa, nauttia siitä. Ja Kansallispuistossa, 15 kilometrin päässä kotiovelta! Pojat, varsinkin vanhempi, hullaantui metsän luomista mahdollisuuksista kiitettävästi. Äitinsä kanssa he keksivät erilaisia tasoja, joita suorittaa niin kiipeilemällä, tasapainoilemalla kuin konttaamalla. Nämä tasot olivat esimerkiksi kaatuneiden puiden päällä etenemistä sekä kivien ja kantojen päällä hyppimistä. Metsä kiihdytti mielikuvitusta ja ruokki luovuutta. Pienempi pojista innostui juoksemaan polkuja ja huutamaan metsälle. Kantorinkassa ei kauaa viihdytty.

Missä ollaan, minne mennään.

Taso 1.

Sipoonkorpi vaihtui seuraavana viikonloppuna syksyisen Etelä-Pohjanmaan rauhaan, kun lähdimme poikien ja poikien isovanhempien kanssa viettämään pidennettyä viikonloppua Lappajärven mökille. Ajelimme kauniissa syyssäässä kohti puitujen peltojen lakeutta. Eskarilainen otti pari vapaa päivää oppivelvollisuudestaan päästäkseen katsomaan Superpesis-finaalia Vimpeliin. Isä sai tarpeellista irtiottoa kaupunkiarkeen ja hiljaisuus, maaseudun rauha, avarine maisemineen Itä-Helsingin sykkeeseen verrattuna kieltämättä sitä tarjosi. Isovanhemmat pääsivät puolukkaan ja mökkiä saatiin laitettua vastaanottamaan talvea.

Tunnissa isovanhemmat, lapsenlapsensa
innokasta apua unohtamatta noukkia näpsäyttivät
vähän puolukkaa!

Mökkimme viereisen metsän uumeniin ei tarvinnut montaa metriä taivaltaa, kun puolukka apajat tulivat runsaina vastaan. Poika teki isovanhempiensa kanssa kaksi noin tunnin reissua marjamaille ja saaliina oli neljä ämpäriä puolukkaa. Tiedetään mitä puuron päälle syksyn pimenevinä iltoina laitetaan. Kun minä valvoin pienimmän päiväunia, muut marjastivat ja hienoa, että niin tekivät ja saimme kotiin vietäväksi sangollisen puolukkaa. Kun minä jäin näistä metsäsessioista sivuun, nappasin yhtenä päivänä vastaavasti repun selkään ja vaelsin parin kilometrin päässä olevalle Ammeskallion laavulle juomaan termospullosta kahvia ja katselemaan kaukaisuudessa välkkyvää Lappajärveä. Metsässä samoilu tuntui virkistävältä. Erään muinaisen pellon painanteista sai sellaisen vaikutelman, että siinä ovat hirvet huilineet. Alueelta on tavattu monenlaista metsän asukkia, myös niitä suurimpia ja mahtavampia, karhuja. Mökiltämme vajaan kilometrin päässä sijaitsevan broilerikasvattamon, jota poika nimittää kanojen vankilaksi, tavattiin taannoin Otso omenainen. Vaan eipä osunut tielleni lintuja suurempia eläinystäviä. Silti suu tapaili vihellystä, kun mieli alkoi liikaa funtsimaan, että mitäpä jos täällä sittenkin kävelisi vastaan...

Syksyinen Etelä-Pohjanmaa on jotain melko lailla toista, kuin esimerkiksi Kalasataman työmaa taivaita tavoittelevine nostureineen. On hiljaista, on talvea vastaanottamaan taipunutta maisemaa. Hiljaista ihan konkreettisestikin. Kun isompi pojista pääsi elämänsä ensimmäiselle traktoriajelulle pikkuserkkunsa kanssa, minä istuin kuskin, tätini miehen, jo eläköityneen maanviljelijän, vieressä kysellen maaseudun elosta niitä näitä. Kylän raittia jota ajelimme elävöitti parhaina päivinään 22 karjatilaa, nykyisin jäljellä on enää yksi. Äitini muistaa joka kerta mainita, kun tätini luo ajelemme, että silloin joskus tällä kylällä oli kolme kauppaa, enää ei ole yhtään. Poikien tavatessa pikkuserkkujaan ja minä jälkikasvua saaneita serkkujani, ajatukset kulkivat vääjäämättä lapsuuteni kesiin, kun serkkujen kotona, äitini synnyinmaisemissa aikaani vietin. Halusin tuolloin aina käydä katsomassa navetassa lehmiä ja nytkin vein vanhemman poikani visiitille tuonne pienen pojan mieltä kiehtoneeseen paikkaan. Tätini mies totesi pojalle, kun kävelimme karjakeittiön ovesta sisään, että enää ei kuulu ammuuta. Ainoat eläimet, joita täällä voi nähdä on hiiret. Kymmenkunta vuotta sitten lähtivät lehmät tuolta tilalta ja nyt oli navetassa enää hiljainen, vanhoja aikoja muistuttava, etäinen haju vastassa. Klapikasat, pari autoa ja vene olivat korvanneet lehmät.


Hiljaisuus.

Koen suurena etuoikeutena, että minulla on mahdollisuus silloin tällöin pakata laukut, napata pojat kainaloon, jättää kaupunki ja lähteä maaseudun hiljaisuuteen. Myönnän, että en siellä osaisi elää. Matkan aikana mietin minkälaista olisi kasvattaa lapsia pienessä, muutaman tuhannen ihmisen kylässä, maisemassa maaseuduksi kutsutussa. Arvostan niitä, jotka siellä eloaan elävät, minusta siihen ei olisi. Pidän Etelä-Pohjanmaan mökistä, vanhempieni synnyinseudusta paljon ja toivon poikieni myös oppivan pitämään reissuistamme mökille, maaseudulle. Maaseutu on tärkeä, kun siellä saa käydä. Asettuminen, jääminen olisi jo kovin eri juttu.


Syksyn viimeisiä pihapesispelejä.

Lähtötunnelmissa.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Vähän vanhenemisesta, vähän jalkapallosta.

Se on seitsemänkymmentä ikävuotta nyt lähempänä, kuin syntymä. Toki vain, jos niin hyvin käy, että sinne asti saa matkustaa. Kun katson peiliin, näen väsähtäneet ja vanhentuneet kasvot, sen minkä ruokkoamattoman parran alta tavoitan. Hiukset jotka vetäytyvät vauhdilla paiskatakseen pian kättä pälven, tuon cd-levyksikin nimitetyn laajenevan autiomaan kanssa. Niissä hiuksissa jotka vielä ovat, näkyy harmaan sävyjä. Nenästä kasvaa karvoja. Miksi, pohdin ajoittain. Lapset vanhentavat ja nuorentavat samaan aikaan. Samalla lapset kasvattavat tuota kasvattajan etuoikeuden saanutta. Niin pyörii pallo ja näin sen kuuluukin olla. 35 ikävuotta tuntuu pahemmalta kuin 34, toivoakseni pahemmalta myös kuin 36. Jos pitäisi vastata kysymykseen, mitä olet mielestäsi saanut tähän mennessä aikaan, niin ykskantaan vastaisin, että nuo pojat. Titteleillä, tutkinnoilla ja viroilla kun ei näihin verrattuna ole kovin suurta merkitystä. Ja ilman toistahan täällä ei mitään aikaiseksi saa. Vaan enempää en rohkene näitä pohtia, sillä melkoisen huikea oli elokuun viimeisen viikonlopun lauantai ja siitä haluan pari sanaa ilmi tuoda.

Seesteinen hetki kentällä.

Lauantaina 27. päivä elokuuta puoli yhdeksän aikaan aamusella, Kirkkonummen urheilupuistoon kokoontui suuri joukko pieniä futarinalkuja. Alkamassa oli vanhemman poikamme ensimmäinen jalkapalloturnaus. Päivän ohjelmaan kuului kolme 25 minuuttia kestävää ottelua tuulisessa, mutta aurinkoisessa säässä. Urheilupuiston tunnelma oli mainio. Paitsi tärkeimmät tunnelmanluojat, eli pelit neljällä eri kentällä, oli hyvää fiilistä aistittavissa myös buffetin ja buffetin vierestä löytyvän onnenpyöräkojun laitamilla. Pojan joukkue, Herttoniemen toverit oli jaettu kahteen eri ryhmään, teräs- ja supersopuleihin. Molemmissa sopuleissa pallon perässä juoksi kahdeksankunta innokasta pelaajaa, joukossa niin tyttöjä kuin poikia. Melkoisen tunnemyrskyn sai tämä pojan ensimmäinen futisturnaus isänsä mielessä aikaan. Oli ilon, liikutuksen ja haikeuden hetkiä. Oli muistojen tuomaa kaihoa ja hyvää mieltä, että tässä sitä nyt ollaan, poika tuolla kentällä pelaamassa ja isä katsomassa kentänlaidalta, kannustusta ja ohjeitakin, huudellen. Vaikka jalkapalloa en nuoruudessa ole pelannutkaan, niin useita joukkuelajeja kuitenkin olen harrastanut. Näin ollen turnaukset ja ottelut pitkin poikin Etelä-Suomea tulivat 80-luvun lopussa ja 90-luvun aikana itselleni varsin tutuiksi. Niitä tunnelmia tavoitin pojan pelejä katsellessani. Muistan kuinka siistiä oli lähteä pelireissuille, kuinka jännittävää astua kentälle. Kuinka tärkeää pelien jälkeen käydä kioskilla ostamassa karkkia tai jäätelöä, myöhemmin mennä hampurilaiselle joukkueen kanssa. Muistan pelitilanteita, onnistumisia ja takaiskuja. Ärtymyksen ja suuttumuksen häviöistä, riemun voitoista ja henkilökohtaisista rimanylityksistä.

Pojan valitsema pelinumero. Isä
ei ole taikauskoinen.

En tiedä mitä kaikkea mietti tuo poika, joka juoksi kentällä joukkuetovereidensa kanssa. Mitä tunsi, kun pallo kulkeutui useita kertoja omaan maaliin, vastustajan toimittamana. Minkälaisia vipoja sai, kun siellä hyökkäyspäässäkin heilui ajoittain verkko? Jotain kuitenkin osasin aistia, kuulla ja nähdä. Pelaajat nauttivat, poika siinä joukossa mukana, eikä haitannut vaikka voittoja ei tullutkaan. Niitä ei jääty murehtimaan, vaan innolla mentiin kohti seuraavaa peliä, kohti tulevaa. Nauravia, hymyileviä, iloisia kasvoja ja huomionsa muualle hukkaavia. Kun pelikenttien vieressä piti leiriään Sariolan Tivoli, saattoi nuoria futarinalkuja silloin tällöin ruveta kiinnostamaan liikkuva maailmanpyörä tai joltakin ressukalta karannut ilmapallo. Mutta tämä ei ollut millään muotoa vakavaa, lähinnä koskettavaa ja viatonta. Sillä jalkapallo on leikkiä, vielä kaukana naama irvessä suorittamisesta. Jos on jotain vaatimuksia, niin se, että hauskaa pitää olla. Näkyi siellä kentällä ja kentän laidalla myös itkua, ärsyyntymistä. Ilon vastapainona, tunteita sieltä toisesta laidasta.

Omat mielenliikkeeni kiteytyy hetkeen, kun katseeni tavoittaa kentän laidalta oman isäni, joka katsoo äitini kanssa lapsenlapsensa peliä, kannustaa ja riemuitsee. Sama mies, joka siellä 80- ja 90-luvulla kentänlaidoilla seurasi poikansa pelejä, myötäeli tunteiden vuoristorataa. Sukupolvien kolmilenkkinen ketju oli Kirkkonummen urheilupuistossa kokemassa nautinnollisia hetkiä jalkapallon parissa. Ja vaikka muistot kuljettivatkin minut omiin lapsuuteni ja nuoruuteni peleihin, oli hienoa ymmärtää, että nyt ollaan tässä. Nyt minä saan seurata ja kannustaa, tukea ja nauttia. Olla isä kentän laidalla.

Onnistumisia ja isän ylpeyttä.