lauantai 22. lokakuuta 2016

Kielen yksiköitä, sanojen vartaloita - Lapsen varhaiskielioppia

Kiljuminen on vähentynyt. Huomaamatta ja vaivihkaa. Tilalle on tullut sanoja suustaan ryöpsäyttelevä puolentoista vuoden rajapyykin juuri ylittänyt täyttä taaperouttaan joka puolelle, myös keittiön kaappeihin, laatikoihin, kirjahyllyn kirjoihin, pöydän päälle huolimattomasti jätettyihin esineisiin, vessanpönttöön, ihan kaikkialle mahdollisiin ja mahdottomiin kuviteltavissa oleviin paikkoihin säteilevä, ainutlaatuinen ilmestys. Esikoisen kohdalla laitoimme joitain ensisanoista ylös, mutta paljon jäi hyvistä aikomuksista huolimatta laittamatta, joten korjataan toisen kohdalla aikomukset toteutukseen asti. Seuraavassa ylöspantuna sanojen esiasteita taapero-suomi-taapero –sanakirjasta. Järjestys on tarkkaan harkittu.

Ruokaa = uokaa
Leipää = eipää
Lisää = isää
Vettä = että
Maito = aito
Otso = otss o
Vappu = appu
Jätski, eli jäätelö = äkki
Kiitti = iitti
Nukkumaan = ukkuu
Poppaa = oppaa
Korva = kojjva
Nakkirakki = akkiakki

Äkkiseltään kaverin sanojen rakentaminen näyttäisi seuraavan tiettyä logiikkaa. Pudotetaan sanasta kuin sanasta ensimmäinen kirjain, yleensä konsonantti poies ja kas, sana on valmis. Vaan…

Koira = auhau
Varis = kraakraa
Mummi = buuaa
Isi = isi tai vaihtoehtoisesti äätii
Äiti = äätii tai vaihtoehtoisesti isii

Muutama viikko sitten oli aika, jolloin kaveri alkoi toistelemaan isää ja teki sitä sitten vallan paljon ja koko ajan. Isänä sitä koki melkoista mielenkuohuntaa tästä ilmiöstä, kunnes sitä havahtui huomaamaan, että myös äitiä tarkoittaen, häntä osoittaen, poika hoki isää. Isä oli isä ja äiti oli isä ja lopulta kävi niin, että aina ei tiennyt, että tarkoittaako lapsi isää hokiessaan isää taikka äitiä lainkaan. Sitten tuli sana äiti tai äätii ja isäkin muuttui äätiiksi. Syysloman vietossa Tampereen mummolassa poika loi suustaan sanan buuaa mummiaan tarkoittamaan. Myös keittiön pöydällä lautasella pötköttäneet voisilmäpullat loihtivat, pojan suusta lähes mummia tarkoittavan buuaa sanan kanssa identtisen, bullaa -sanan, niin että behmeä bee oli tässä yhteydessä lähes olematon ja vaikeasti kuultavissa oleva.

Kesällä kirjoittelin huolesta, joka kumpusi pojan sanavaraston olemattomuudesta. Kenties huoli oli turha, sillä viime viikkoina pojan kielellinen kehitys on ollut verkkaista ja lähes sanan kuin sanan, varsinkin jos se on kaksitavuinen, pojalla on tapana toistaa. Se lienee sitä jäljittelemistä. On tullut aika, kun ihan mitä tahansa ei tohdi suustaan päästää. Kakka nyt vielä menee, mutta niiden muiden, isoveljen puheissa vessasanoiksi tituleerattujen kirjainnippujen kanssa, on syytä olla tarkkana.

Laalo Klaus, Tampereen Yliopiston Suomen kielen professori toteaa, että "kehitysvaihetta, jossa lapsen oma aktiivinen kielentuottamisprosessi käynnistyy, voidaan kutsua varhaiskieliopiksi. Lapsi rakentaa omaa alustavaa, jatkuvasti muokkaantuvaa kielioppiaan, joka on vasta joiltakin osiltaan samanlainen kuin aikuiskielen systeemi. Tässä vaiheessa lapsi tutustuu erilaisiin kielen keinoihin ja kokeilee niitä, jolloin syntyy monenlaisia erikoismuotoja." Lapsemme tapa tiputtaa konsonantteja sanojen alusta, saa selityksen. Ja kun Laalo vielä lisää, että lapsella on sanojen muodostuksessa taipumus pyrkiä yksinkertaisuuteen ja "lapsenkielen muodot ovat yleensä helppoja ymmärtää, koska ne tavallisesti poikkeavat selkeämpään ja läpinäkyvämpään suuntaan", nyökyttelen ymmärtäväisenä ja lapsenkielen muodostamisesta ehkä enemmän nyt jotain tietävänä, kaljuuntuvaa päätäni.
  
En näe tarpeelliseksi mainita, että myös ei -sana kuuluu lapsen sanavarastoon. Mennäänkö nukkumaan? Jääköön arvoitukseksi mitä tällaiseen kysymykseen usein vastataan. Vokaalit a, ä ja ö ovat miellyttäviä pötköinä lausua tai huutaa. Myös aiaiai loppu j:llä on pojan tapaillessa jotain melodiantynkää, usein kuultua äänikudosta huushollissamme. Ja kun tällaisissa kirjoituksissa on tapana esiin tuoda, kuinka sympaattista on tuollaisen pikku ihmisen sanataidetta kuulla, niin tottahan se hyvää mieltä luo, kun lapsi sanoo sumussa vaeltavalle isälle, että ei ätää.



Jos tarkkaan katsoo voi tiellä nähdä kraakraan.



perjantai 7. lokakuuta 2016

Kolikon kääntöpuolesta, ärtymyksestä ja pienten huolien suuruudesta.

Lasteni äiti ilmoitti erästä blogitekstiluonnostani tuossa tovi sitten lukiessaan, että tekstini piehtaroivat melko usein sentimentaalisessa hötöntötössä. Nostalgian ja kaihon menneiltä kesiltä tuoksuvissa unikuvissa. ”Niin että voisiko joskus olla jotain, tietsä, toisenlaista?” Otan haasteen vastaan ja totean, että voi olla. Hattarat vedetään nyt vessanpöntöstä alas ja ilmoitetaan, että välillä, esimerkiksi juurikin nyt, on sellainen tunne, että ei jaksa.

Kun perässä ei vaan pysy.

Syyskuu oli koti-isäilyn toistaiseksi haastavin ja viheliäisin kuu. Syksy vyöryi ylle painavana, harmaana, lamauttavana. Eikä se tuntunut haastavalta siksi, että pojalla oli korvatulehdus, tulehdus vaikka kesällä sai putket korviinsa. Ei vaikealta siksi, että eräänä perjantai iltapäivänä pojan heräillessä päikkäreiltään ovemme takana heilui harhainen naapuri eräitäkin työkaluja kädessään. Ei pimenevistä illoista tai katkonaisista öistä. Ei kylmenevistä päivistä saati vaatteensa riisuvista puista. Vaan kenties kaiken edellä mainitun summasta. Syksyn luovuttamattoman kauneuden, joksi kuluvaa vuodenaikaa rohkenin taannoisessa blogikirjoituksessa kuvata, kääntöpuolena on kaikkea muuta kuin kaunista. Sieltä löytyy hermonsa menettävä vanhempi, joka kokee usein pienetkin vastoinkäymiset, esimerkiksi sellaiset kun on juuri puettu päälle ja tarkoituksena on lähteä viemään isoveljeä esikouluun ja syksyn kylmenevien aamujen takia reippaasti puetut ja tukalaa oloa omilla tavoillaan informoivat jäbät saavat isän hermon jo valmiiksi piukealle, niin kas kummaa sieltä neljän vaatekerroksen alta pienemmän pyllyn suunnalta sieraimiin leijuu tuoreen paskan käry, maailmanlopulta. Ehkä yhdeksän kuukautta alkaa vaan yksinkertaisesti painaa. Nyt kun ¾ vuodesta on takana, niiden yli kahden sadan enemmän ja vähemmän rikkonaisen yön painolasti sysää miehen hartioita kumaraan. Se saattaa tehdä sellaista.

En tiedä onko tällä logiikalla mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta kun uutiskuvat maailmalta, ankeutta, ahdistusta ja käsittämätöntä epäoikeudenmukaisuutta viestivät tarinat niin painetuissa kuin digitaalisissakin viestimissä käyvät verkkokalvoille, niin kotiarki niine globaalissa mittakaavassa pienine ongelmineen, käykin jostain syystä enemmän hermoille. Suihkuhuoneen lattialle tuhansiksi teräviksi siruiksi pojan kädestä tippuva tyhjä pilttipurkki, samaan aikaan kun kätesi on pesemässä pojan kakkatahmaista pyllyä, niin ei se nyt hymyä ensimmäiseksi kasvoille kirvoita. Ja toki voit kysyä, että miksi annoit sen lasipurkin pojalle? Kysy vaan ja vastaan, että kun tätä nykyä vanhempien valveillaoloajasta suurin osa kuluu pienemmän levittämää kaaosta siivotessa, niin joskus ei vaan jaksa, ehdi, kautta ymmärrä mennä sulkemaan keittiön kaapin ovea, vaikka hyvin tietää, että tyhjät lasi- ja peltipurkit sun muut kierrätyskamat saattavat olla lapselle pipejä tekeviä artefakteja. 

Sitten mieleeni tulee Aleppon lapset. Miksi valitan?

Niin kovin vähäpätöisiltä tuntuvat ongelmani, murheeni, syyt päreitä poltella. Vai tuntuvatko? Lienee kuitenkin tarpeellista ajoittain havaita ja ilmituoda oma ärtyneisyytensä, kiukkunsa. Mihin nämä jokaisessa piilevät tunteet sitten luontevasti pitäisi siirtää? Turha ärjyä vanhemmalle lapselle, nuoremman sällin aiheuttamasta kiukusta? Turha möykätä viattomalle koiralle, joka alkaa juurikin sillä hetkellä vääntää pasasta keskelle kävelytietä, kun pitäisi kiirehtiä hakemaan lasta esikoulusta. Pure huulta. Huuda tyynyyn. Lähde metsään. Mene lenkille. Ja kun korvista alkaa nousta sauhu, siirrä vastuu, anna selkävenytyksiä tekevä lapsi sylistä toiseen. Silloin kun se on mahdollista. Äläkä lue Sanni Grahn-Laasosen mielipidetekstejä hesarista.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Mitä jos isi lukisi sulle vähän runoja? - Kurkistus lasten runouteen.

”Ensin se on selällään,
sitten mahallaan,
eikä osaa vielä tehdä
kiusaa tahallaan.

Sitten menee nelinkontin,
nousee jaloilleen.

Sen jälkeen asunnossa ei
jää mikään aloilleen.”

Tämän Jukka Itkosen Kehitysopillisen runon, kokoelmasta Keinuhevosen kengittäjä – Runoja vauvakotiin (2013) allekirjoitan varauksetta. Kun jäin kuluvan vuoden tammikuussa kotiin, poika konttaili ja nousi tukea vasten seisomaan. Helmikuussa lähdettiin sitten jo kävelemään ja siitä asti onkin menty ja pistetty asuntoa omalla ainutlaatuisella tavallaan, aloilleen. Kevättalvella kirjoittelin lukemisesta ja sen haasteista. Palaan aiheeseen nyt uudemman kerran, mutta tällä kertaa tarkoituksenani on raapustella jotakin runoudesta ja keskittyä, perheessämme lasten myötä kuuluviin nousseisiin, lasten runoihin. Toki rajanveto lasten ja ”aikuisten” runouteen on häilyvä ja paikoin turha. Monen lasten runoksi mielletyn tekstin voi lukea ja tulkita usealla tavalla (niin kuin runoutta ja lyriikkaa ylipäätään) ja runot itsessään ovat usein moniulotteisia ja tasoisia ja parhaimmillaan resonoivat ajassa vapaasti, jäykkiä merkityksiä kaihtaen. Näin runot voidaan yhtä lailla jättää lokeroimatta lasten tai aikuisten runoudeksi ja puhua yleisellä tasolla yksinkertaisesti vain runoudesta. Vai miten tämä pitäisi tulkita:

”Siisti täytyy aina olla!
sanoi kissa hietikolla –
raapi päälle tarpeenteon
pienen, sievän santakeon.”

Lauri Viidan Moraali – klassikkorunon voi löytää yhtä hyvin Pikku Pegasoksesta kuin jostain Tämän runon tahtoisin kuulla – ”aikuis”antologiasta. Kirsi Kunnas on pohdiskelut aikuisille ja lapsille kirjoittamisen eroja tähän tapaan: ”Aikuisille voi joskus kirjoittaa pinnallisesti ja yksioikoisesti - lapsille ei koskaan".


Esikoisen myötä kirjahyllyymme alkoi ilmestyä sekä itse ostettuna että lahjaksi saatuna, monenlaista lastenkirjaa. Näiden kirjojen joukosta löytyi myös runo- ja lorukirjoja, joita meillä oli tapana, varsinkin nukkumaan mennessä pojalle lukea. Odotan jo hivenen malttamattomana aikaa, kun tämä pienempi ihminen saapuu siihen ikään, että hänelle voi lukea iltaisin ennen nukkumaan menoa niin, että hän kuuntelee. Toki lukea voi aina, mutta kaveri ei ihan vielä ole siinä niin sanotussa kuunteluiässä. ”Ai, että mä makaan nyt tässä ja sä luet mulle jotain runoja”. Runoilla ja loruilla aloittelimme muutamia vuosia takaperin esikoisen kanssa, joten luontevasti samoin konstein nuorimmankin kohdalla haluamme toimia. Lasten runoudesta rohkenen suositella esimerkiksi seuraavia meidän kodissa enemmän ja vähemmän luettuja sanataiteilijoita, kuten Kirsi Kunnasta, Aale Tynniä, Ilpo Tiihosta, Juice Leskistä, Kaarina Helakisaa ja jo edellä lainattu Jukka Itkosta. Itkosta myös alla runossa Pizzanpaistajan miete:

"Maailma puskee eteenpäin,
ja yksi totuus jää,

vatsa ohjaa aika lailla
ihmiselämää."  (Astronautin rusinapulla, 2013)
  
Kirsi Kunnas on elävä legenda ja hänen runot lienevät monissa lapsiperheissä tuttua lukemistoa. Tiitiäisen satupuu (1956) löytyi puolisoni vanhempien kodista, kun esikoisen synnyttyä tuore isoäiti etsi lapsiensa lapsuudesta säilyneitä leluja ja kirjoja. Pojalle tutuimmaksi tulleet Kunnaksen runot löytyvät meillä puhkiluetusta Tiitiäisen runolelusta (2002). Etenkin Hikkori tikkori toikki, Hoppeli hopp ja seuraavaksi lainaamani Jänöjussi Puputti ovat runoja/loruja joita pojan kanssa olemme paljon hokeneet ja loruilleet.

"Jänöjussi Puputti
juu juu juputti,
suu supussa suputti,
korvat hupussa huputti,
silmät ristissä ripitti
     ja pakoon juosta kipitti!"

Tiitiäisen runolelun kuvitusta.

Kaarina Helakisan toimittamaa Pikku Pegasosta (1980) on luettu esikoiselle myös ja samaa kokoelmaa luettiin aikanaan myös pojan äidin lapsuudenkodissa. Tarkoitus on jatkaa perinnettä myös tälle nuorimmalle. Pikku Pegasoksen lukemisen päätin usein, kun se muutama vuosi sitten kuului pojan nukutusrituaaleihin, seuraavaan Aale Tynnin runoon Unikeinu:

"Keinuun nukkumaan
lapsi lasketaan,
keinu pannaan unipuuhun,
oksan haarukkaan.

Maan akselista suoraan kasvaa ylös unipuu,
kuin verkko yli avaruuden latva ojentuu,
nojata kaikkiin tähtiin voi se oksin tuhansin.
Pelotta uni keinuu – keinu, lapsi, sinäkin."

Pojan suosikiksi Pikku Pegasoksesta vakiintui, jo hänen äidillensäkin luettu Ilpo Tiihosen runo Hiihtojuustoa syönyt lehmä tuli hieman levottomaksi:

"Voi piimä ja pötsi ja pöläys,
sattuipa melkoinen möläys:
minä olin lehmänä viitisen vuotta
ja nyt olen aivan muu.
Hulluna ammun syyttä ja suotta
kun olen aivan muu!
Voi tisseli tis ja lehmän lanta,
järki on jäässä kuin Vilusen Manta
ja minä olen päästäni muuu!"

Hannele Huovin runot ovat tulleet molemmille pojille tutuiksi Soili Perkiön sävellysten kautta. Karvakorvan laulupurkki ja Vauvan vaaka –levyt ovat ne kenties eniten kotonamme soineet lastenlevyt. Näytepalana yksi soitetuimmista ja lapsille, vanhempien monesti väsyneellä äänellä, tulkitsema Vauvan vaa'an avausraita:

"Hiiri mittaa maailmaa männynneulasella
hiiri mittaa maailmaa männynneulasella,
heinänkorrella punnitsee,
kovin miettii, mittailee
järkeänsä käyttää
isolta maailma näyttää."

Moni runo ja loru lienee löytänyt uutta yleisöä musiikin kautta. Kaarina Helakisan Magdaleena, P. Mustapään eli Martti Haavion Laulu nukkumatista (Sininen uni) ja Aleksis Kiven Laulu Oravasta ovat muutamia esimerkkejä sävelletyistä ja klassikon aseman saavuttaneista teksteistä, jonka moni mieltää kenties enemmän lauluksi kuin runoksi.


Pikku kakkosen syksyn ohjelmiston uutukainen Runoja ja rusinoita tarjoaa lasten ohjelmia katsovalle yleisölle runoutta mainiolla tavalla. Ohjelmassa kaksi näyttelijää lausuvat/puhuvat kuuden eri runoilijan tuotantoa erilaisissa ammateissa. Esimerkiksi jakso jossa kaksi kalastajaa vierailevat Korkeasaaressa, aiheutti vanhemmassa pojassa lievää huvittuneisuutta. Sitä saattoi tarjota myös Ilpo Tiihosen Korkkis runon sisältö:

"Miten paljon saarta ja rantaa,
miten monia haisuja!
Suurten äänet kauaksi kantaa,
pienet päästelee vaisuja.

Miten paljon lantaa ja sontaa,
miten kirjavaa sakkia!
Hajutonta ei ole montaa –
kaikki osaavat kakkia.

Ne kilipukkien papanasarjat...
     ja karhu hurjimus tykittää!
ja muka happamat pihlajanmarjat
     kettua kykittää!
Ja vellipäivänä tautien laukka
     iskee hiipivään ilvekseen,
ja hirvi pieree, ja tuulihaukka
     luulee pöllyä pilvekseen....

Oi, miten paljon sontaa ja lantaa
miten kirjavaa haisua!
Äänet kauas merelle kantaa,
kuuluu tiukkaa ja vaisua… " (Ei-Kaj Plums, hyppyjä Helsinkiin, 1989)


Pelkästään ulkomaiseen lasten runouteen keskittyvä teos, joka hyllystämme löytyy on upea Kirsi Kunnaksen kääntämä ja riimittelemä Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta (2010) - kokoelma. Seuraavan kuvan Jakki teki muutama vuosi takaperin poikaamme vaikutuksen.



Georges Duplaixin runoja Kunnaksen toimittamasta kokoelmassa löytyy useita. Myös seuraavaa Sarvikuono runoa on pojalle tullut lausuttua:

"Sarvikuono tahtoi autolla ajaa.
Näet harvoin näin villiä kaasuttajaa:
   Hän torvella soitti
   ja ohjatakin koitti,
kello kymmeneltä jo kyseli korjauspajaa."

Kuka on nähnyt tuulen - kokoelman runojen ja satujen vaikuttavuus perustuu vahvasti myös kirjan hienoon kuvitukseen, jota on ollut laatimassa Riikka Jäntti, Anne Vasko ja Pia Westerholm. 


Lasten runous on parhaimmillaan sekä lapsia että aikuisia hymyilyttävä, kummastuttava ja ilahduttava kirjallisuuden muoto. Onnistuneimmillaan se tarjoaa ihmettelyä, sanojen taikaa ja myös kosketuspintaa vakavienkin aiheiden käsittelyyn. Kaarina Helakisa toteaa toimittamansa Suomen Lasten runotar (1994) - kokoelman esipuheessa, että ei ole olemassa "väärän ikäistä eikä vääränlaista lasta lukemaan taikka kuuntelemaan runoja". Siispä kannustankin kaikkia lukemaan lapsilleen, toisilleen tai ihan vaikka vaan itselleen, runoja! Annetaan Kaarina Helakisan päättää tämä lyhyt kurkistukseni lasten runouteen hänen, omasta mielestäni vaikuttavalla, runollaan Iltalaulu Riikalle, joka löytyy mm. Suomen Lasten runottaresta.

"Me isäsi kanssa seisottiin 
käsi kädessä tässä 
ja juteltiin ihan hiljakseen: 
”No nyt se on elämässä". 

Sinä olit ihan pikkuinen 
ehkä viikon vanha vasta. 
Minä sanoin: Pilvi kukkasten 
kai ympäröi tätä lasta, 

ja perhoset, lintuset untuvapäät 
tuntuu lentävän korin yllä. 
Isä sanoi:”Näkyjäkös sinä näät?” 
Ja minä: ”No ihmeitä kyllä.” 

Sinä olit se ihme tietysti 
- vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi. 
Minä ilosta nauroin ja itkin. 

”Sill´ on ripsissä tähden säkenet”, 
isäs naurahti ja keksi: 
”Sen varpaat on puolukan raakileet.” 
Ja hän puki sinut puhtoiseksi. 

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen. 
Löi kolmisin sydämemme. 
”Tästä tulee kai hyvä ihminen”, 
me puhuimme toisillemme."

Toinen näytepala Ilpo Tiihosen runokoelmasta
Ei-Kaj Plumps, hyppyjä Helsinkiin.

Jukka Itkosen kynästä.