Kiljuminen on vähentynyt.
Huomaamatta ja vaivihkaa. Tilalle on tullut sanoja suustaan ryöpsäyttelevä
puolentoista vuoden rajapyykin juuri ylittänyt täyttä taaperouttaan joka
puolelle, myös keittiön kaappeihin, laatikoihin, kirjahyllyn kirjoihin, pöydän
päälle huolimattomasti jätettyihin esineisiin, vessanpönttöön, ihan kaikkialle
mahdollisiin ja mahdottomiin kuviteltavissa oleviin paikkoihin säteilevä, ainutlaatuinen ilmestys. Esikoisen kohdalla laitoimme joitain ensisanoista
ylös, mutta paljon jäi hyvistä aikomuksista huolimatta laittamatta, joten
korjataan toisen kohdalla aikomukset toteutukseen asti. Seuraavassa ylöspantuna
sanojen esiasteita taapero-suomi-taapero
–sanakirjasta. Järjestys on tarkkaan harkittu.
Ruokaa = uokaa
Leipää = eipää
Leipää = eipää
Lisää = isää
Vettä = että
Maito = aito
Maito = aito
Otso = otss o
Vappu = appu
Jätski, eli jäätelö = äkki
Kiitti = iitti
Nukkumaan = ukkuu
Kiitti = iitti
Nukkumaan = ukkuu
Poppaa = oppaa
Korva = kojjva
Nakkirakki = akkiakki
Nakkirakki = akkiakki
Äkkiseltään kaverin sanojen
rakentaminen näyttäisi seuraavan tiettyä logiikkaa. Pudotetaan sanasta kuin
sanasta ensimmäinen kirjain, yleensä konsonantti poies ja kas, sana on valmis.
Vaan…
Koira = auhau
Varis = kraakraa
Mummi = buuaa
Isi = isi tai vaihtoehtoisesti
äätii
Äiti = äätii tai
vaihtoehtoisesti isii
Muutama viikko sitten oli aika, jolloin
kaveri alkoi toistelemaan isää ja teki sitä sitten vallan paljon ja koko ajan. Isänä sitä
koki melkoista mielenkuohuntaa tästä ilmiöstä, kunnes sitä havahtui huomaamaan,
että myös äitiä tarkoittaen, häntä osoittaen, poika hoki isää. Isä oli isä ja
äiti oli isä ja lopulta kävi niin, että aina ei tiennyt, että tarkoittaako
lapsi isää hokiessaan isää taikka äitiä lainkaan. Sitten tuli sana äiti tai äätii ja isäkin
muuttui äätiiksi. Syysloman vietossa Tampereen mummolassa poika loi suustaan
sanan buuaa mummiaan tarkoittamaan. Myös keittiön pöydällä lautasella
pötköttäneet voisilmäpullat loihtivat, pojan suusta lähes mummia tarkoittavan
buuaa sanan kanssa identtisen, bullaa -sanan, niin että behmeä bee oli tässä yhteydessä lähes olematon
ja vaikeasti kuultavissa oleva.
Kesällä kirjoittelin huolesta, joka kumpusi pojan sanavaraston olemattomuudesta. Kenties huoli oli turha, sillä viime viikkoina pojan kielellinen kehitys on ollut verkkaista ja lähes sanan kuin sanan, varsinkin jos se on kaksitavuinen, pojalla on tapana toistaa. Se lienee sitä jäljittelemistä. On tullut aika, kun ihan mitä tahansa ei tohdi suustaan päästää. Kakka nyt vielä menee, mutta niiden muiden, isoveljen puheissa vessasanoiksi tituleerattujen kirjainnippujen kanssa, on syytä olla tarkkana.
Laalo Klaus, Tampereen Yliopiston Suomen kielen professori toteaa, että "kehitysvaihetta, jossa lapsen oma aktiivinen kielentuottamisprosessi käynnistyy, voidaan kutsua varhaiskieliopiksi. Lapsi rakentaa omaa alustavaa, jatkuvasti muokkaantuvaa kielioppiaan, joka on vasta joiltakin osiltaan samanlainen kuin aikuiskielen systeemi. Tässä vaiheessa lapsi tutustuu erilaisiin kielen keinoihin ja kokeilee niitä, jolloin syntyy monenlaisia erikoismuotoja." Lapsemme tapa tiputtaa konsonantteja sanojen alusta, saa selityksen. Ja kun Laalo vielä lisää, että lapsella on sanojen muodostuksessa taipumus pyrkiä yksinkertaisuuteen ja "lapsenkielen muodot ovat yleensä helppoja ymmärtää, koska ne tavallisesti poikkeavat selkeämpään ja läpinäkyvämpään suuntaan", nyökyttelen ymmärtäväisenä ja lapsenkielen muodostamisesta ehkä enemmän nyt jotain tietävänä, kaljuuntuvaa päätäni.
En näe tarpeelliseksi mainita, että myös ei -sana kuuluu lapsen sanavarastoon. Mennäänkö nukkumaan? Jääköön arvoitukseksi mitä tällaiseen kysymykseen usein vastataan. Vokaalit a, ä ja ö ovat miellyttäviä pötköinä lausua tai huutaa. Myös aiaiai loppu j:llä on pojan tapaillessa jotain melodiantynkää, usein kuultua äänikudosta huushollissamme. Ja kun tällaisissa kirjoituksissa on tapana esiin tuoda, kuinka sympaattista on tuollaisen pikku ihmisen sanataidetta kuulla, niin tottahan se hyvää mieltä luo, kun lapsi sanoo sumussa vaeltavalle isälle, että ei ätää.
Kesällä kirjoittelin huolesta, joka kumpusi pojan sanavaraston olemattomuudesta. Kenties huoli oli turha, sillä viime viikkoina pojan kielellinen kehitys on ollut verkkaista ja lähes sanan kuin sanan, varsinkin jos se on kaksitavuinen, pojalla on tapana toistaa. Se lienee sitä jäljittelemistä. On tullut aika, kun ihan mitä tahansa ei tohdi suustaan päästää. Kakka nyt vielä menee, mutta niiden muiden, isoveljen puheissa vessasanoiksi tituleerattujen kirjainnippujen kanssa, on syytä olla tarkkana.
Laalo Klaus, Tampereen Yliopiston Suomen kielen professori toteaa, että "kehitysvaihetta, jossa lapsen oma aktiivinen kielentuottamisprosessi käynnistyy, voidaan kutsua varhaiskieliopiksi. Lapsi rakentaa omaa alustavaa, jatkuvasti muokkaantuvaa kielioppiaan, joka on vasta joiltakin osiltaan samanlainen kuin aikuiskielen systeemi. Tässä vaiheessa lapsi tutustuu erilaisiin kielen keinoihin ja kokeilee niitä, jolloin syntyy monenlaisia erikoismuotoja." Lapsemme tapa tiputtaa konsonantteja sanojen alusta, saa selityksen. Ja kun Laalo vielä lisää, että lapsella on sanojen muodostuksessa taipumus pyrkiä yksinkertaisuuteen ja "lapsenkielen muodot ovat yleensä helppoja ymmärtää, koska ne tavallisesti poikkeavat selkeämpään ja läpinäkyvämpään suuntaan", nyökyttelen ymmärtäväisenä ja lapsenkielen muodostamisesta ehkä enemmän nyt jotain tietävänä, kaljuuntuvaa päätäni.
En näe tarpeelliseksi mainita, että myös ei -sana kuuluu lapsen sanavarastoon. Mennäänkö nukkumaan? Jääköön arvoitukseksi mitä tällaiseen kysymykseen usein vastataan. Vokaalit a, ä ja ö ovat miellyttäviä pötköinä lausua tai huutaa. Myös aiaiai loppu j:llä on pojan tapaillessa jotain melodiantynkää, usein kuultua äänikudosta huushollissamme. Ja kun tällaisissa kirjoituksissa on tapana esiin tuoda, kuinka sympaattista on tuollaisen pikku ihmisen sanataidetta kuulla, niin tottahan se hyvää mieltä luo, kun lapsi sanoo sumussa vaeltavalle isälle, että ei ätää.
Jos tarkkaan katsoo voi tiellä nähdä kraakraan. |