sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Roomasta maailman ääriin.

Aloitetaan muutamalla banaalilla latteudella. Kylläpäs aika rientää. Miten tässä onkaan näin kiire. Mitään ei oikein töiltään ehdi tehdä, vähiten päivitellä blogia. Eteisen lattialla on hiekkaa ja värikkäitä lehtiä. Pienemmän nenä vuotaa. Koululaista väsyttää. Pitäisi laittaa ruokaa lapsille. Syksy on ottanut voimallisen niskalenkin kuopan reunalla pyristelevästä kesästä. Tai eipä se siellä taida enää pyristellä, pohjalla on. Visusti. Illat pimenevät, elon tenhon menettäneet lehdet leijailevat tuulten riepoteltavina ja laskeutuvat märästä kiiltävälle asfaltille vuodenaikaa ilmentämään. Syksyn tulo on aina yhtä yllättävää ja yhtä lopullista. Vaan tämäkin vuodenaika on pian ohi, odotas vaan. Sen menoa voi jouduttaa pistäytymällä esimerkiksi yks kaks Roomassa.

Kun astelin torstaina 21.9 kauniissa auringon paisteessa ensimmäistä kertaa Villa Lanten porteista sisään, tunsin itseni mielettömän etuoikeutetuksi. Osallistuimme syyskuun ehtoopuolella puolisoni kanssa neljän päivän pituiseen koulutukseen Suomen Rooman-instituutissa. Ohjelmassa oli luentoja, vierailuja, syväluotaavia keskusteluja, lounaita ynnä illallisia reilun 20 kurssilaisen seurassa. Suurinta osaa joukostamme yhdisti opettajuus, kiinnostus Roomaan ja katoliseen kirkkoon. Ikuinen kaupunki oli ja on monelle tuttu, vaan otappa tämä kylä haltuun yhden tai kahden vierailun aikana. Ei onnistu. Rooma on niitä kaupunkeja, jossa pian huomaa, että käytettävissä oleva aika ei riitä, ei sitten mihinkään. Se taas toimii takiaisena. Tiedät jo melko pian, että tänne täytyy tulla uudestaan.

Tästä kaverista puhuttiin kurssilla melko lailla.
Villa Lanten sijainti on uskomaton. Se on pieni pala Suomea Italiassa, Suomen kauneimmalla paikalla, kuten Villa Lantessa on tapana sanoa. Tämä siksi, että Villa Lantessa toimii Suomen Pyhän istuimen luona (Vatikaanivaltio) oleva suurlähetystö. Eli kun astut Villa Lanten porteista sisään, astut Suomen maaperälle. Villa Lantesta voit katsella ikuista Rooma ja näkyviin avautuvat maisemat ovat kertakaikkisen upeat. Kuvat eivät paljasta todellisuutta, vaikka voihan sitä yrittää.





Kurssin aikana vierailimme muun muassa Congregatio pro doctina fideissa, eli Vatikaanissa toimivassa uskonopin kongregaatiossa. Tämän kongregaation historiasta vastaamme pullahtaa tutumpi nimi - inkvisitio. Emme toki elä myöhäiskeskiaikaa, emmekä uuden ajan alkuvuosisatoja ja vaikka osa inkvisitiosta kerrotuista kauhuista on eittämättä reformaatiossa muodostuneiden suuntauksien propagandaa ja antikatolisuutta, oli tunnelma kieltämättä mestoille saavuttuamme hivenen hämmentynyt. Tapasimme arkkipiispa J. Augustine Di Noian, joka paljastui kovaksi höpöttäjäksi ja myönsi itsekin olevansa juuri sellainen. Ja kun häneltä jotain kysyttiin, jätti hän taiten vastaamatta itse kysymykseen, vaikka saattoikin todeta, että: "this is a fascinating topic". Siinä me istuimme, huoneessa, jossa jokaisen edessä oli mikrofoni, seinillä tauluja joissa toisessa J tarjoaa avaimia Pyhälle P:lle ja toisessa Papa Francisco. Inkvisitio, heh heh he naureskeli Di Noia. Me olemme sinut historiamme kanssa.


Pietarinkirkon aukio on jotain sellaista, minkä kuvaamiseen ei sanoin kannata ryhtyä. Sen näkemiseen kytkeytyy monenlaisia tunnemaisemia. Epätodellisuus, hämmenys, mahtipontisuus ja pienuus. Pienuus ei liity itse aukioon, vähiten Pietarinkirkkoon, vaan siihen miksi itsensä tuota rakennusta, sen historiaa ja kaikkea mitä se edustaa, katsellessaan tuntee. Kirkon vaikutus säteilee, halusimmepa tai emme, kaikkialle. Katolisen kirkon historian (nykyisyyttä unohtamatta) tarkastelu nostaa eteemme valtavan määrän negatiivisia mielleyhtymiä, vallan vääristämiä ihmiskohtaloita/hirviöitä, joiden toimista kohtuuttoman moni viaton on joutunut kärsimään. On olemassa kuitenkin se toinen puoli. Katolisen kirkon yli miljardin jäsenen mittakaava kertoo paljon. Lähes joka seitsemäs ihminen tällä telluksella kokee tuon parin tuhannen vuoden ikäisen instituution merkittäväksi elämässään. Osa enemmän, osa vähemmän. Miksi? Tämä on relevantti kysymys ja siitä seuraava kirkon kannalta vielä relevantimpi - kokeeko myös tulevaisuudessa?



Katolilainen en ole, enkä usko sellaista ihmettä tapahtuvan, että näin pääsisi käymään. Ehkä silloin voisin harkita, kun naiset saavat mahdollisuuden osallistua kardinaaleina konklaaviin ja asettua ehdolle paaviksi. Ihan heti kohta tämä tapahtuu.

Mitä F olet mieltä naispappeudesta?
Hämmentävin vierailu kurssillamme tapahtui lauantai-iltana. Paikka herätti etukäteen ilmeistä mielenkiintoa joukossamme - Prelature of the Holy Cross and Opus Dei. Opus Dei! Astuimme sisään rakennukseen, jonka ulkokuori ei paljastunut sitä mitä sisällä näimme. Oppaamme oli jumalasta juopunut nukke, joka sädehtivin silmin kertoi meille paikasta ja Opus Deistä. Tämä Opus Dein pappi näytti meille hämmentäviä huoneita ja tiloja Opus Dein Rooman "päämajasta". Kuljimme rakennusta alakerroksiin ja yhä uudestaan löysimme itsemme kirkkosaleista ja "pyhäköistä", joissa vähintään yhtä paljon kunnioitettiin Opus Dein perustajaa Josemaría Escriváa, kuin katolisen kirkon Jumalaa. Eräs kurssilaisistamme kuiskasi korvaani, että kuuletko sinäkin Rami päässäsi X-filesin tunnusmusiikin? Tuo kysymys alleviivasi täydellisesti sen hetkistä tunnelmaani. Ja jos tuo sävelmä ei vielä korvissani soinut, siitä eteenpäin kyllä. Onko Opus Dei Josemaría Escriván henkilökultti, vai olenko täysin hakoteillä?

Kurssin päätti Paavi Franciscuksen bongaus sunnuntain Angeluksessa Pietarinkirkon aukiolla.
Ruoka ei päässyt hurmaamaan juuri kertaakaan koko Rooman reissun aikana. Nälkäisenä sitä kenties hetkellisesti huomasi pitävänsä kadunvarsi ravintoloiden mielikuvituksettomista pizzoista, mutta syvempi tarkastelu jätti kyllä melkoisen paljon parannettavaa hinta-laatusuhteeseen. Aamupalaksi nutellamarinoituja croisantteja syö sen kerran kaks, kunnes alkaa kaipaamaan jotain muuta. Italialainen ruokakulttuuri loistaa nyansseillaan varmaankin jossain muualla kuin Rooman Trasteveren kaupunginosassa. Ravintolat itsessään olivat poikkeuksetta viihdyttäviä ja valkoviini hyvää. Parhaiten jäi mieleen perjantain illalliskohteemme. Ekumeenisen ja muun muassa rauhantyötä tekevän Sant´edigio yhteisön ravintola Degli Amici oli miellyttävä paikka. Kokemisen arvoiseksi sen teki, ei niinkään ruoka, vaan henkilökunta. Ravintolassa työskenteli kehitysvammaisia, upeita elämäniloisia ja hymyileviä tyyppejä.

Marsille ja Venukselle.
Matkassamme Roomaan yhdistyi niin työ, loma kuin parisuhdeaspekti. Monta kärpästä ikään kuin yhdellä iskulla. Vaikka päivät olivat luentojen ja vierailujen merkeissä suht tiiviitä, ilmaantui aikaa myös yleiselle ihmettelylle ja kahvilassa istuskelulle. Monet Rooman historialliset nähtävyydet jäi tarkastamatta, sillä taksin ikkunasta zoomailua ei varmaan kohteessa käynniksi lasketa. Syy tulla takaisin on ilmeinen. Pantheon sisäpuolelta esimerkiksi.

Mihis te lapset laitoitte? Kyllähän niitä ikävä tuli. Kun matkalla näki samanikäisiä lapsosia, iski ikävä ja mitä pidemmälle reissu eteni sitä kovempaa. Eihän tällainen reissu olisi ollut mahdollista ilman lastenhoitoapua. Valtavan suuri kiitos Tampereen mummille poikien hoidosta ja kaikille apujoukoille. Vaikka ikävä poikia tulikin, ei pohdintaa lasten pärjäämisestä tarvinnut juurikaan harrastaa. Syvää kiitollisuutta koen, että saimme tälle reissulle lähteä. Kiitos myös kurssin opettajille ja kurssitovereille. Oli antoisat neljä päivää! Rooman reissun voimin jaksaa ottaa paremmin vastaan pimenevät, sateiset ja koleat syksyn illat.

Matkan aikana seinä oli saanut lisää ehostetta. Ctrl + z vie syvien
teologisten kysymysten äärelle.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kiljuva lapsi Alepan kassalla.

Perheemme, niin kuin varmaan melko monen muunkin, lähikauppa on Alepa. Se lymyilee tuossa ihan nurkan takana. Välillä tuntuu, että siellä tulee ravattua jatkuvasti, joskus monta kertaa päivässä. Hyllyjen välissä sitä sitten vaeltelee ja haahuilee ja on kuin etsisi jotain kauan sitten kadonnutta - nuoruutta, mielenrauhaa. Tai eilistä päivää. Mielelläni suoritan nämä haahuilut yksin, mutta väistämättä eteen tule tilanteita, että mukana on myös lapset. Tuon kaksivuotiaan kanssa kauppareissut ovat kyllä sitten melkoisen ihania. Pahoittelut tässä kaikille niille, jotka ovat saaneet osansa meidän uhmaikäisen huudoista, kiljumisista ja karjumisista, kaikesta siitä isän buddhalaista mielenmaisemaa pienillä terävillä poranterillä sahaavasta äänimatosta. 

Tämä toistuu usein: Menemme viili ja jugurttihyllyn ohi. Lapsi mainitsee haluavansa viiliä. No toki, tottakai sitä nyt viiliä ostetaan. Lapsi osaa itse ottaa hyllyn kohtuuttoman laajasta valikoimasta haluamansa viilin ja paiskaa sen sitten työntämiinsä pieniin ostoskärryihin. Joskus viilin haluaminen eskaloituu jo tässä vaiheessa siihen pisteeseen, että sitä pitäisi päästä syömään samantien. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Huuto alkaa usein vasta myöhemmin. Ostetaan kaikenlaista muuta, tarpeellista ja tarpeetonta. Kaavoihin kangistunutta, tuttua ja turvallista. Päästään kassalle. Lapsi haluaa laittaa tavaroita liukuhihnalle, on innoissaan ja jo kovin avulias. Myös viili paiskataan liukuhihnan koskeen. Sitten se tapahtuu. Peräventtiili pettää. Siinä samassa kun viili on heitetty, heitetään myös kärsivällisyyden tappi huitsin svidduun ja päästetään infernaaliset mittasuhteet saava möykkä ilmoille. "Mä haluun viiliä, mä haluun". Ihanko totta? Ja sitten mennään sillä tavalla yläkroppa vaakatasoon suhteessa vielä kantaviin jalkoihin, tiedättehän, ja väännetään naama suunnatonta epäreiluutta ja elon epäoikeudenmukaisuutta kohdanneeseen asentoon.

Isällä pitäisi kestää hermot. Onhan tätä nyt tässä opeteltu. Ihmisten katseet tuntuvat selässä. Siinähän tuijottavat ja annas olla jos tulevat jotain muka nokkelaa kertomaan. Lapsi huutaa viiliä ja minä koetan malttini säilyttää ja ihmisyyden. Ja kerron lapselle, että viili pitää ensin maksaa ja mennään sitten kotiin syömään ja että eihän meillä nyt ole edelleenkään sitä lusikkaa tässä mukana, että voitko viedä vaikka nuo kärryt tuonne? Harvemmin auttaa. Tai siis koskaan, tähän mennessä.

Tämä ei ole kaupallinen mainos.
Onneksi henkilökunta on ystävällistä. Paljoa en valehtele, jos väitän, että meidän lähi-Alepassa työskentelee ihan kansallisessa mittakaavassa sinne top kolmoseen menevä asiakaspalvelija. Aina iloinen, avulias, reipas, kohtelias ja laupias myyjä. En kerro nimeä. Ne tietää, jotka tietää. Huikea tyyppi. Tässä hetki sitten tämä kyseinen myyjä todisti lapsemme yhden miehen mieskuorohuutajia ties kuinka monetta kertaa tämän "kesän" nimissä ja kommentoi (ystävällisesti), että eilenhän se tässä lapsemme juuri kävi äitinsä kanssa viimeksi saman aiheen äärellä taistelemassa, ja minä siihen, että niin on tainnut käydä ja että vaikeata tuntuu olevan, ja voisitko rakas lapsi olla nyt hiljaa ja oppia kärsivällisyyden autuuden vaikka tässä ja nyt. Lapsi huutaa, otan syliin, laitan ostoksia kassiin, hiki valuu, vanhenen silmissä ja lennossa ja mietin taas, että voisiko seuraava kehitysvaihe jo ikään kuin ilmaantua? Huuto jatkuu vielä kotimatkalla ja tuo muutama sata metriä tuntuu nyt aivan kohtuuttoman pitkältä matkalta. Selvisimme kuitenkin kaupasta, mutta viili on vielä syömättä.

Tein tuossa viime viikolla alokasmaisen virheen. Oltiin jo siirtymässä kassalle ja viili ynnä jugurtti-osasto oltiin ohitettu tyylikkäästi vain toteamalla, että meillä on kotona jugurttia, kun sain päähäni, että ostetaan jäätelöä. Lapsi oli todennut jo aiemmin maitohyllyn luona, että "ei jäätelö oteta nyt". Olisi pitänyt ymmärtää vihje. Kävimme kylmäaltaan luona ja noukin litrasen ingmanin trioa. Kassalla repesi. Lapsi halusi jäätelöä, NYT! Huuto olisi ollut lyhytkestoisempaa, jos olisin ostanut pojalle puikon. Olisi pitänyt. En ostanut. Huuto jatkui. Kassa näytti vaivaantuneelta. Ei ollut se laupias tällä kertaa. Ei auttanut sanat, toiveet, rukoukset. Huuto jatkui pyörätelineille asti. Joku ohikuljkija hyssytteli lapselle ja laittoi sormea suunsa eteen. Sellainenhan yleensä auttaa.

Illalla pojan nukahtaessa isänsä syliin, kauppareissun inferno oli jo taakse jäänyttä elämää. Kehitysvaiheen etenemisen toivosta oltiin palattu siihen olemistani ratkaisevasti määrittävään fiilikseen, että älkää lapset kasvako tästä nyt yhtään enempää. Nuorin siirtyi hetki sitten vanhempiensa vierestä isoveljensä alapuolelle kerrossänkyyn toiseen huoneeseen ja vanhemmilla on ollut vaikeuksia asemoida itsensä tähän todellisuuteen. Ei meinaa uni tulla, kun lapsi ei tuhise vieressä. Kun lapselta puolestaan kysyy, tulisitko takaisin nukkumaan isin ja äidin viereen, vastaa hän päättäväisesti, "ei tule".


Alepan kassalla ei ollut tällainen tunnelma.

lauantai 19. elokuuta 2017

Kuinka lyhyt matka on synnytyslaitokselta ensimmäiseen koulupäivään?

Jonakin hetkenä yllättäen siihen havahtuu. Nenään saapuu etäisesti tuttu haju, vuodenkierrossa unohtumaan päässyt. Sitten huomaatkin jo puuhaavasi herätyskelloa soimaan. Mihin olitkaan aamulla menossa? Makuuhuoneen raollaan olevasta ikkunasta kantautuu hämärän hetkellä, vuodenajan painavana totuutena määrittelevä ääni, muuttolinnut matkalla etelään, suvesta pois, toista kohti. Varkain katoavat kesäpäivät, aina ne sen tekevät.

Ammatinvalintaani liittyen eräs asia kuitenkin kertoo parhaiten kesän kurkottelevan viestikapulaa syksyn järkähtämättömästi odottavaa kouraa kohti. Koulujen alku.

Ensimmäistä kertaa.
Synnytyslaitokselta paluun jälkeisen pitkän ja ajoittain huonosti nukutun yön jälkeen herään aamuun, kun esikoinen aloittaa peruskoulun. Lapsi tuli maailmaan eilen ja jo seuraavana päivänä saattelen häntä koulutielle, tuota seitsenvuotiasta vastasyntynyttä. Jännitän ja olen kauhusta kankea. En niinkään siksi, ettenkö luottaisi lapsen haluavan mennä ja todennäköisesti pitävän tulevasta vaan siksi, että tähän hetkeen tihentyy se vääjäämätön tosiasia etten pysy tässä elämän vuoristoradassa kyydissä. Haikaranpesästä läheisen alakoulun oven eteen taitettu matka on ollut salaman välähdys kestoltaan ja kulultaan hetkittäin melkoista vuoristorataa. Elämä sitä usein on. Ilon huipulta uupumuksen itkuntuherrukseen. On ollut iloa naurua, huutoa laulua. Pelkoa, hämmennystä, onnea ymmärrystä. Valoa ja pimeyttä. Jotenkin kuitenkin siinä uskossa eläen, että sieltä elon (vanhemmuuden) väsymyksen synkemmiltäkin korpimailta noustaan lopulta. Ei niin pitkää pimeää, etteikö se päättyisi aamuun.

En ole varmaankaan ajatuksieni kanssa yksin. Monet viime viikolla lapsensa ensimmäisen koulupäivän alkuun saatelleet vanhemmat ovat luultavasti samoin kuin minäkin, muistelleet omaa koulutaipaleensa alkua. Mitä minä muistan itse, mitkä muistot ovat muodostuneet omiksi muistoikseni vanhempien kertomana, mitkä rakentuvat tuona suurena päivänä otettujen kuvien kautta? Kuinka merkittäväksi päivä lapsen kokemusmaailmassa nousee? Jännitinkö juuri tätä sulkiessani luokan oven, jonne lapsi jäi opettajansa ja luokkatovereidensa kanssa tutustumaan. Ensimmäinen koulupäivä on kuitenkin lapsen ensimmäinen koulupäivä, ei isän. Ei minulle kukaan aikanaan kertonut, että lasten myötä tulen elämään omaa elämääni uudelleen, vaihe vaiheelta. Siitä asti minne muistini yltää. Lapsuutta. Nyt!

Tuntuu, että näitä vaiheita on alkanut putoilla kuluneiden parin vuoden aikana melko tiuhaan. Leikit kaverien kanssa kerrostalon pihalla. Äiti huutamassa ikkunasta syömään. Ensimmäiset pyörät ja niillä suhaaminen. Esikoulun aloitus. Muistan kasvoja, opettajia, hetkiä sieltä täältä. Tavoitanko ruokalan hajun, vai tuoksuako se oli? Harrastusten aloittaminen, ensimmäiset pelit. Ja ekaluokka. Kun eräs luokkakaveri itki jännitystään äitinsä syliin päätään painaen. Ja toinen, joka vaan lauleli, muina ekaluokkalaisina, kertoen joka solullaan muille, että mikäs hätä meillä nyt olisi.


Kuinka paljon tässä tulen vaikuttaneeksi omalla touhottamisellani, kaihoilulla ja nostalgioinnilla lapseni muistojen kehittymiseen? Teenkö hallaa vai oikein, kun pidän näitä merkittävinä? Suurina muutoksina, tietyn aikakauden vääjäämättömänä loppuna. Kun esikoinen aloittaa peruskoulun...

Aloitti koulunsa muutama muukin. Lapseni on yksi arviolta lähemmäs 63 000 ekaluokkalaisen joukosta. Jos poika seuraa isäänsä, niin jokunen vuosi on opiskelua kaverilla edessä. Toivon, että tekee pari harkitumpaa ratkaisua. Laskeskelin, että olen ollut opiskelija statuksella elämästäni suurin piirtein 21 vuotta. Oppiminen yhä jatkuu. Siinä en tule valmiiksi, haluakaan. Tein, kuin tämän syksyn erikoisuutta alleviivatakseni, muutaman kuukauden hypyn turvallisesta yläkoulun virasta lukion puolelle. Sain mahdollisuuden ja ajattelin siihen tarttua. Saas nähä miten äijän käy.

Nyt ensimmäisen kokonaisen kouluviikon jälkeen meillä ollaan väsyneitä, rätti-sellaisia. Onhan se ymmärrettävää. Uusia ihmisiä, paljon uusia asioita, opeteltavaa, muistettavaa. Ja lapsi vielä, ihan juuri melkein sellainen pieni tuhiseva otus, jota kantelin seitsemän vuotta sitten, täysin kujalla kaikesta, isyydestä, vanhemmuudesta, olevasta ja tulevasta. Ja nyt, kuuntelen kun tuo sama tuhiseva otus, jäbän mittaan kasvaneena, lukee läksyksi isilleen ja äidilleen muutaman lauseen äidinkielen-monisteesta ja minä kuittaan, että suoritettu. Näinä kuohivina aikoina elämä jatkaa kulkuaan. Ja eteenpäin. Sen yritän muistaa.


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Tunnelmia valtakunnalliselta naperoleiriltä Haminasta (30.7-3.8.2017)

1. Päivä

Käyn herättämässä lapsen siinä puoli seitsemän korvilla. Sen verran kesärytmi on venyttänyt aamuja, että tuntuu hivenen vaikealta nousta tällä kellonlyömällä. Nyt myös lapselle. Katsoin, että Haminaan ajaa Herttoniemestä sellaisen tunti neljäviis, joten seitsemältä olisi hyvä olla liikenteessä. Kurvaamme kiesimme noin 20 yli 7 itäväylälle ja matka kohti valtakunnallista naperoleiriä alkaa. Tavaraa on autossa pidemmänkin rupeaman tarpeiksi. Poika kuuntelee takapenkillä matkan aikana BookBeatista Norosen Paulan Supermarsua ja isä kuuntelee omiaan. Satelee ja hieman jännittää joudutaanko tänään pelaamaan vesisateessa. Matka sujuu vitkaan ja olemme hyvissä ajoin Haminassa. Päivän ensimmäinen peli alkaa 9.30 ja kentälle saavumme hieman sitä ensin haettuamme, tasan yhdeksäksi. Tutun näköisiä sinipaitoja löydetään saman tien ja poika pääsee vähän lämmittelemään. Sadekin jäi matkan varrelle.


Ensimmäisen peliin vastaan asettuu Pattu, eli Pattijoen urheilijat Raahesta. Pitkän kesätauon ja ensimmäisen pelin jännityksen huomaa Roihun otteista ja Pattu vie pelin nimiinsä 16-5. Poika lyö elämänsä ensimmäisessä leiripelissä yhden juoksun! Peliaika näissä naperopeleissä on 40min tasavuoroin. Joukkueiden lyöntijärjestys arvotaan jokaista peliä ennen. Taktikoida ei lyöntijärjestyksillä voi. Kaikki saavat pelata ja olla jokereina, mikäli joukkueesta yli 9 pelaajaa löytyy. Jokainen saa sisävuoronsa aikana lyödä, vaikka kolmen ensimmäisen pelaajan jälkeen taululla olisi kolme paloa. Naperoleirillä ei myöskään pelata sijoituksista. Pelataan ilosta, pelataan kokemuksia kartuttaen ja kansallislajin hienouksista nauttien.


Toista peliä ennen syödään lounas Vehkalahden koululla. Roihun joukkue majoittuu pääosin siellä, me yövymme pojan kanssa majatalo Torpassa Kotkassa. Sitä uskallan suositella lapsiperheille, jotka tuolla seudulla matkaa taittavat. Ensimmäisenä iltana, kun pelien jälkeen löydämme paikan päälle, vastaan astelee kolme kesäkanaa, Kieku, Kaiku ja Raiku. Poika tykkää kohteesta, isä tykkää kohteesta!

Koulun ruokala on täpösen täynnä siinä 07-10 syntyneitä pesäpalloilijoita ja meidän ensi syksyn ekaluokkalainen ei ole edes pienimmästä päästä. Kun käymme pojan kanssa katsomassa Roihun majoitustilan, en voi olla muistelematta omia pesisleirikokemuksiani 90-luvulta ja niitä luokkahuoneita joiden lattialle leviteltiin sentin paksuisia "patjoja". Nykyisin näyttää makuualustat olevan hivenen miellyttävämmän oloisia. Kaihoa ja nostalgiaa on entisen nuoren mieli täynnä.

Toinen peli pelataan Kouvolan puhtia vastaan. Ensimmäisen pelin uneliaisuus on tipo tiessään ja Roihu paukuttaa pelissä kolme kunnaria ja yhteensä 21 juoksua. Puhti saa vastaavasti kotipesän turviin 10 pelaajaa. Leirin ensimmäinen voitto on selviö! Pesisleireillä syödään ja hyvä niin, joten ennen päivän kolmatta ja viimeistä peliä käydään nauttimassa päivällistä. Kolmanteen peliin vastaan asettuu kotikentällään Summan ponnistus. Roihu on pelipäällä ja tainnuttaa Supon 13-6. Ensimmäisen pelipäivän saldona on yksi tappio ja kaksi voittoa. Yhteensä 39 lyötyä juoksua! GO Roihu.


2. Päivä

Aamusta jo aistii, että on tulossa kuuma päivä. Pesiskentän laidalta saa monesti varjoa hakea ja niin myös Pirttilän kentältä, missä Roihu leiriottelunsa pääosin pelaa. Aamulla ei poika meinaa jaksaa herätä. Elämän ensimmäisen leiripäivän jälkeen uni maistui. Ihmekös tuo, kun eilinen päivä alkoi puoli 7 ja yöpuulle kapusimme kymmenen jälkeen. Toisen päivän ensimmäinen peli on vasta 10.30, joten ajelemme pojan kanssa kortteeripaikaltamme Vehkalahden koululle aamupalalle. Puuroa naamaan, että jaksaa tulevan helteisen päivän kolme peliä. Ensimmäiseen peliin vastaan asettuu Köla, eli Köyliön Lallit! Saamme kuulla, että joukkueessa jyllää oksennustauti. Tämän kuultuani mieleeni nousee muistin tunkkaisista komeroista muisto Kouvolasta, omalta ensikosketukseltani valtakunnalliseen pesisleirimaailmaan. Istun 90-luvun alun koululta tuoksuvassa, leirielämän kyllästämässä vessassa pöntöllä vatsa aivan kuralla. En muista silloin paljoa käsidesejä käytellyn. Nyt saamme matkaamme Vehkalahden koulun leirivapaaehtoisilta pari purkkia pöpönkarkoitus-lientä ja toivomme parasta. Jätämme kättelyt sikseen ja muistamme pestä käsiä. Köla osoittautuu epäonnestaan huolimatta luunkovaksi vastustukseksi ja voittaa Roihun 10-6. Pelin jälkeen Roihun joukkue saa kannustusjoukkoja lisää ja poika isovanhempansa seuraamaan pelejä. Aistin, että pappa ja mummi nauttivat lapsenlapsensa peliesityksiä katsellessaan.


Lounaan jälkeen lähdetään etsimään seuraavaa pelipaikkaa, joka sijaitsee Pirttilän kentän sijasta Annankadulla. Käymme pojan ja hänen kahden pelikaverin kanssa katsastamassa varmuuden vuoksi erään toisen kentän, ennen kun löydämme oikeaan paikkaan. Haminan keskusta tekee vaikutuksen. Tämän Kymenlaakson vanhimman kaupungin asemakaava hakee vertaistaan ja 1700-luvulla rakennettu ja paikoitellen todella hyvin säilynyt Haminan kaupunkilinnoitus herättää kunnioitusta.

Pesäpallon valtakunnalliselle leirille kuuluu tietenkin pelaaminen, mutta myös muiden peleissä avustaminen. Ennen tiistain toista peliä Roihulla on järjestelyvuoro. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kukin joukkue jeesaa leiriohjelman toteutuksessa osallistumalla muutaman pelin järjestelyihin. Roihulaiset pääsevät pitämään taulua ja valvomaan kakkos- ja kolmospesiä sekä takarajaa. Myös pöytäkirjanpito kuuluu järjestelyvuoroon. Itse sain heti ensimmäisenä pelipäivänä pitää taulua ja tuomaroida kolmospesää.

Mynämäen Vesa on kova joukkue. Roihulla on vaikeuksia saada ensimmäisessä lyöntivuorossa pelaajaa edes kakkospesälle. Näissä F-G –ikäisten peleissä enimmät palot tulevat joko ykköspesälle tai kotiin. Se, että Myve polttaa pelaajia kakkospesälle on jo melkoista. Roihu haastaa silti vastustajansa hyvin, vaikka taipuu luvuin 14-8. Pelin jälkeen kipin kapin syömään päivällistä, jotta ehditään päivän kolmanteen ja viimeiseen peliin. Vaikka leiriviikon aikana ees taas säntäilyä ja auton kanssa suhailua saa tehdä riittämiin, on aikataulut rakennettu kuitenkin mielestäni riittävällä väljyydellä. Toisen pelipäivän, helteisen sellaisen, kolmannen pelin jälkeen nämä Roihun nuoret sankarit vaikuttavat kuitenkin olevan jo melko väsyneitä. Varmasti myös valmennusjohto, huoltojoukot ja pelejä seuraamaan tulleet lähimmäiset. Klo 18 Pirttilässä alkaneen pelin tulokseksi aikakirjoihin kirjataan Pattu-Ouhu 18, Roihu 7. Pattijoen ja ilmeisesti Oulunsalon Huiman yhteisjoukkue kannustaa omiaan railakkaan kovaäänisesti. Pelaajien onnistuessa suorituksessaan koko joukkue virittää laulun ”kerran Pirjolle hei, ei riitä ei ja vielä kerran hei ja heissulivei ja tittiditiidii Pirjo”! Okei täytyy myöntää, että tätä rallia sai kuulla, näin tappion kokeneen joukkueen kannattajan roolissa, turhan monesti. Saattoi isä vähän ärsyyntyä.

3. Päivä

Jos tiistaina saatiin nauttia lämmöstä ja auringonpaisteesta, on leirin kolmannen pelipäivän aamu jotain aivan toista. 8.30 Annankadulla pelattu ottelu Roihun ja Sotkamon Jymyn välillä pelataan paikoin kovaksikin yltyneessä vesisateessa. Se ei Roihun pelaajia paljoa haittaa. Eikä sekään, että monella, kuten pojallani, aamu tuli vastaan liian aikaisin. Leiriväsymystä ei ole havaittavissa, kun Roihu ottaa reilun 13-3 voiton sellaisesta pienestä seurasta kuin Sotkamon Jymy! Joukkueessa pelaa jonkun Kohosen jälkikasvua! No rehellisyyden nimissä on todettava, että jos Roihun joukkueessa pelaa muutama 2010 syntynyt, pelasi Jymyn joukkueessa sellaisia pesäpalloilijanalkuja jotka menevät ehkä vasta vuoden päästä esikouluun! Tämä ei silti vähennä sitä tosiasiaa, että Roihu pelaa hyvin ja ilo on voiton ratkettua käsin kosketeltavaa.


Kolmantena pelipäivänä, jonka pelit on määritelty jatkosarjan peleiksi, himmaillaan jo vähän. Päivään mahtuu vain kaksi peliä. Toiseen peliin asettuu vastaan Joensuun maila. Roihu tarjoaa Annankadun sateen kastelemalla kentällä huikeaa jännitystä ja voittaa ottelun lopulta 10-6. Me emme suurseuroja vastaan nöyristele, hyvä Roihu! Keskiviikkoillan, monelle melkoisen tärkeän sellaisen, ohjelmanumerona on leiridisco ja leirin onnistujien ja tsemppareiden palkitsemistilaisuus. Tapahtuma järjestetään Haminan näyttävällä ja mahtipontisella keskusbastionilla. Täällä, Euroopan suurimman kesäajan telttakatoksen alla, on mukava juhlia onnistunutta leiriä. Poika saa, itsensä ja isänsä hämmennyksestä häkellyksiin saatellen, joukkueensa tsempparipalkinnon. Isä on pakahtua ylpeydestä. Discon hyväntuulen illassa muutamat karkkipussit katoavat leiriläisten napaan ja ilo on ylimmillään. Huomenna vielä yksi peli ja pojan ensimmäinen pesisleiri saadaan päätökseen.


4. Päivä

Ei väsytä. Paitsi vähän. Leirin viimeiseen peliin ja yhteensä yhdeksänteen leiripeliin saa Roihu vastaansa UP-V:n, eli Ulvilan Pesä-Veikot. 9.30 alkavan pelin ensimmäisen vuoroparin jälkeen tilanne on Roihulle 6-2. Roihu kartuttaa toisen vuoroparin alussa juoksutilinsä yhdeksään. Sen pitäisi riittää, jos räpsät on samalla tavoin hereillä, kuin ensimmäisessä vuorossa. Pari täpärää tilannetta, jotka isän näkökulmasta tuomitaan kenties hieman väärin ja joista UP-V saa palon sijasta juoksuja, aiheuttavat jännitystä Roihun mahtavien pelaajien otteisiin. Pesäpallo on hieno laji ja tässä leirin viimeisessä pelissä käydään läpi tunteita äärilaidasta toiseen. On ilon hetkiä, on riemua. On pettymystä, suuttumusta ja kyyneliä. On ärtymystä ja tappiomielialaa. On kaikkia sellaisia tunteita, joita on hyvä saada ja ottaa vastaan ja osata myös käsitellä nuoren nuorissa mielissä. Paljon on kiinni myös fiiliksestä. Jos se menee, mikään ei tunnu enää onnistuvan. Ja jos sen saavuttaa, vastavuoroisesti kaikki onnistuu. Pallo osuu keskirisuun ja räpsä pitää. UP-V voittaa Roihun lopulta 18-9.

Leiri on ohi. Se jättää pojalleni toivon mukaan ikimuistoisia kokemuksia, ilon ja hyvän mielen tuntemuksia joista ammentaa lajin parissa myös tulevaisuudessa. Isälle se näin teki. Lapsi on vasta nuori ja välillä leirillä pelejä seuratessa tuntui, että kaveri keskittyy suorituksiinsa yksi kerrallaan, eikä jää murehtimaan menneitä huteja tai paloja. Lapsi ei juurikaan tuntunut jännittävän, vaan otti vastaan sen mitä tuleman piti. Voisin ottaa lapsestani mallia.


Kiitos Haminan valtakunnallisen naperoleirin järjestelijöille hienosta leiristä. Kiitos Roihu, valmennus, pelinjohto ja huoltojoukot. Kiitos niille kaikille sadoille pesäpalloilijoille, etenkin Roihulaisille, joiden upeista suorituksista sain nauttia. Harrastatte hienoa lajia!


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Loman suorittamista lasten ehdoilla! - Eller hur?

Onko riittävästi, jos tiistaina käy lapsen kanssa Särkänniemessä, keskiviikkona Leo`s leikkimaassa ja torstaina Muumimuseossa? Onko kesäloma lapsiperheessä pelkkää suorittamista lasten tyytyväisyyden ylläpitämisen ehdoilla? Saako tai voiko ylipäänsä siinä sivussa, nauttia itse? Tästä lienee kirjoitettu tämän suven aikana suurissa medioissa ja aihetta puitu keskustelupalstoilla sekä hiekkalaatikoiden reunoilla riittämiin. Lapsella pitää olla lomalla tekemistä – kuuluu yksi väittämä. Lapsella saa olla myös tylsää – kuuluu toinen. Tämän jälkimmäisen lausuman taakse voi tietenkin kätkeytyä omaan saamattomuutensa.


Ei minulla ole mitään valittamista. Pitkä (joidenkin mielestä kohtuuttoman) - loma ja mahdollisuus tehdä myös omia/yhteisiä juttuja esimerkiksi isovanhempien auttaessa, kertovat siitä, että lomani ei ole ollut suorittamista lasten ehdoilla ja vain heidän mieltymysten perässä ravaamista. Päinvastoin joskus on tuntunut, että olenko/olemmeko kehittäneet noille veljeksille riittävästi puuhaa? Onko lapsilla ollut tylsä loma? Pienempi ei toki osaa vielä sillä tavalla sanoittaa tuntemuksiaan, että ”iskä kuule, mulla on ollut sitten ihan paska loma”, mutta toki hän omalla olemisellaan osaa kertoa kaikenlaista. Ounastelen kuitenkin että nämä kertomiset, narinoineen, itkuineen ja seinille hyppimisineen kielivät pikemminkin lomalla kadonneesta rytmistä, kuin tapahtumaköyhästä lomasta. Rytmistä joka on tuollaiselle kaksivuotiaalle melkoisen tärkeää. Sitä se on kyllä myös vanhemmille ja isoveljelle. Seitsemänvuotiaalla on sen sijaan ollut hetkiä, kun ”mulla ei oo mitään tekemistä”.  Niin o. Tuntuu melkoisen naurettavalta valitella tässä sitä, että pitkän loman aikana lapset turhautuvat ja alkavat käyttäytymään huonosti. Toisin sanoen rytmin perään tunteenpurkauksillaan melskaten. Valita nyt siinä kymmenen viikon lomasta. Kurmoottaa tollasia pitäis.

Hän on Pipsa from Koiramäki.
Kesärytmiin ajautuessamme emme liiemmin ole stressanneet, jos päiväunille meno on venähtänyt tai niiltä herääminen on tapahtunut neljän jälkeen iltapäivällä. Ollaan sitten auteltu lasta yöpuulle alun toista tuntia. Lapsi antaa isänsä lukea lampun kanssa kirjaa nukuttamisen yhteydessä, joten mikäs siinä on pötkötellessä. Parasta lomassa on ollut esimerkiksi se, että on itse huomannut nukahtaneensa  lasta päiväunille nukuttaessaan ja herätessään melkoisen kujalla kaikesta olemisesta havainnut lapsen tuhisevan viatonta taaperon untaan kainalossa. Autereiset, rauhalliset päiväunet. Parasta just nyt. Loman suorittaminen on itselläni kyllä melko lailla vain ja ainoastaan oman pään sisäinen juttu. Pitäisi ja pitäisi. Nyt kun lapsi nukkuu uniaan, niin pitäisi lukea nuo kolme kesken olevaa kirjaa. Pitäisi katsoa elokuva. Pitäisi kirjoittaa kirja, tai edes yksi runo. Pitäisi ehkä siivota, mutta kun ei jaksa. Ja sitten sitä roikkuu jossain atk-verkossa. Viime viikolla jouduin katsomaan ihan kalenterista, että mikäs päivä tänään onkaan. Ehkä olen onnistunut. Etuoikeutettu paskiainen.

Pitää mennä katsomaan tämä. Olemme kohderyhmää.
Pienenä television kesäisiä huvipuistomainoksia hohtavin silmin tuijottaessani, muistan vanhemmiltani kinunneeni päästä jos johonkin taikamaahan. Myös Visulahden mainoksen vahakapinetteineen muistan. Koskaan en sinne päässyt, paitsi nyt tänä kesänä 35-vuotiaana. Olisiko tuntunut 25 vuotta sitten toiselta? Sain sen sijaan lukemattomia mökkireissuja maalle. Niinä kesinä paistoi aina aurinko ja maailmassa ei ollut yhtään hyttystä. Kysyin eilen vanhemmalta pojalta, että onko hänellä ollut tarpeeksi tekemistä lomalla? Onko menty liikaa? Hän luetteli kesän tapahtumia ja totesi, "että on menty tai ehkä ei." Menemisessä ja kodin vaikutuskentästä sivussa olemisessa on se huono puoli, että tulee kavereita ikävä. Isä, äiti ja veli eivät riitä. Niin sen kai pitää ollakin.

Myös rahasta on puhuttu. Kenellä on varaa viedä lapsiaan kaikkiin mahdollisiin huvipuistoihin ja elämysparkkeihin? Tämä on tärkeä kysymys. Silloinko loma on onnistunut, kun useita sisäänpääsyrannekkeita kerää bakteereita lapsen ranteessa? Rahasta, sen vähyydestä tai määrästä en kehtaa sanoa muuta kuin sen, että olen valkoinen heteromies maailman yhdessä vauraimmista maista ja kuulun globaalisti rikkaimman viiden prosentin joukkoon. Minulla ei ole varaa viedä koko perhettäni Muumimaailmaan. Mikä naurettava lause. Ja samalla uskon tietäväni, että miltä se tuntuu, kun ei ole oikeasti rahaa ja mahdollisuutta viedä lapsiaan kaikkialle sinne minne itsekin vilpittömästi haluaisi. Tiedänkö todella? Ehkä en.

En tiedä. Katselin tuossa yksi päivä pyykkejä parvekkeelle kuivumaan laittaessani, kun Itä-Euroopan suunnasta mitä luultavimmin kotoisin oleva mies käveli muovikasseineen kerrostalomme jäteaitaukseen. Mies laittoi kassinsa maahan ja avasi sekajäteastian. Se oli niitä oman etuoikeutetun aseman oivaltamisen kirkkaita hetkiä, kun mies alkoi availemaan Alepan, kaikenlaista ihmislähtöistä kuonaa sisältäviä muovikasseja, samalla kun minä ripustan puhtaita pyykkejä kuivumaan kaikki mittakaavat menettäneen arvoisessa kerrostalokolmiossani. En todellakaan tiedä.

Palatakseni siihen millä tekstini aloitin, viimeviikkoiseen Tampere-visiittiimme mahtui siis monenlaista puuhaa. Perinteisen Särkänniemi-reissun ohessa, jota aina huomaan lapsenomaisesti odottavani, kävimme vastikään ovensa avanneessa uudessa Muumimuseossa. Täytyy todeta, että on kyllä kerrassaan upea paikka! Kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa. Ja kuten kaikki Toven tietävät ja muuminsa lukeneet osaavat arvata, löytyy museosta magiaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Yhtenä esimerkkinä taianomainen Taikurin hattu! Liekö tarkoitus ja ajankuvan alleviivaus, kun lyhyttä Toven esittely-videota nuorimman kanssa katsoessani iski filmistä silmään kohta jossa Tove piirsi muumipeikkoa Lasse Pöystin seurassa ja taiteilijan vasemmassa kädessä kärysi tupakka. Hyi kauheaa, lastenkirjailija tupakoi. Lastenkirjailija, kuvataiteilija, maalari, visionääri, turvallisen maailman meille kaikille, maailman pahuutta paeta - luonut ihminen. Yksi suurimmista. Tampere-talon vierestä löytyy myös kaunis Sorsapuisto. Joten perheellisille Muumimuseon sijainti on mitä loistavin. Puistosta löytyy kanoja, aidattu leikkialue ja futis/koriskenttä. Myös kahvio ja jäätelökioski näin kesäisin.  



Pääsi iskä ja äiskäkin kahdestaan Tammerfesteille. Kiitos tästä kuuluu mummille! Kun kaikki rahat olimme törsänneet lasten kesäilon takaamiseksi erilaisiin elämyskohteisiin, valitsimme ilmaiskeikan keskustorilta, jossa perjantaina alkuillasta musisoi Samae Koskinen & Korvalääke. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt tämä loistava, hyvää mieltä säteilevä ja kauniita pop-lauluja esittävä yhtye. Samae on miellyttävä hahmo, jonka säveltaiteeseen kehotan kaikkia kiireen vilkkaan tutustumaan.

Gautama Buddha oli monessa asiassa oikeilla jäljillä. Sellaisessakin ihanteellisessa seikassa kuin lapsiperheen kesäloman vietossa, keskitietä kulkeminen lienee paras vaihtoehto. Kukin määrittäköön tuon keskitiensä itse parhaansa mukaan. Täytyy kuitenkin varautua, että joskus tuon tien löytäminen vaatii useamman käynnin ojanpientareella, joskus jopa pohjalla. Meillä keskitie voisi tarkoittaa sitä, että lapset saavat arjesta ja normista poikkeavia kokemuksia. Ne eivät välttämättä vaadi aina massiivista rahan käyttöä. Lapset saavat myös tavan arkea, lähipuistoissa oleskelemisineen ja sisällä tylsistymisineen, kun aina ei vaan jaksa lähteä. Myös vanhemmat saavat tehdä haluamiaan juttuja, oli ne sitten hietsun kirpputorilla käymisiä tai keskustan divareissa ja levykaupoissa pyörimistä. Ihan olemista vaan, niin ettei kukaan ole koko ajan vaatimassa jotain. Oletko sinä löytänyt lomallasi harmonian, kesän voimaannuttavimmat hetket?


perjantai 14. heinäkuuta 2017

Taiston päivä ("fiktiivinen" kurkistus 2-vuotiaan mielenmaisemaan - [aamupäivä])

Minä olen Taitto. Äiti ja isi sanovat, että minä olen kaksivuotias. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta sen tiedän, että minun koirani nimi on Vappu. Vappu pappu. Tänään minä herätessäni taisin potkaista isiä naamaan. Se oli varmaan vahinko, vaikka en tiedä mitä sekään tarkoittaa. Äiti ja isi puhuvat paljon sellaisia asioita mitä en ymmärrä. Minulla on veli ja sen nimi on Osso. Osson puheita minä ymmärrän paremmin. Osso on minua isompi ja Osso on minulle tärkeä.

Yleensä minä herään ennen seitsemää, koska minulla on nälkä. Nyt on kuulemma kesä ja olen nukkunut silloin tällöin vähän pidempään aamuisin. Joskus melkein yhdeksään asti. Tämä temppu on tehnyt äitin ja isin iloiseksi. Sekin tekee iloiseksi äitin ja isin kun pissaan pottaan. Saan siitä lahjaksi tarran, jonka saan sitten liimata siihen pottaan. Aina en osaa valita minkä tarran ottaisin. Minun pitäisi liimata se tarra nopeasti siihen pottaan, mutta minä haluan tässä asiassa miettiä rauhassa. Usein en halua. Tai en tiedä mietinkö ylipäänsä mitään, tarvitseeko minun muka? Miksiköhän äiti ja isi ei liimaa tarroja vessanpönttöön, vaikka he onnistuvat sinne pissaamaan? Isi seisoo kun se pissaa, mutta äiti istuu. Kerran isi suuttui kun se pissasi ja minä laitoin sen pöntön kannen kesken kaiken kiinni. Vielä suurempi ilo äitillä ja isillä on kun teen kakan pottaan. Aina ei tee mieli tehdä. Joskus kun päästän housuun se ei tunnukaan niin hyvälle, kuin joskus ennen. Ehkä tämä on sitä kasvua, mistä ne äiti ja isi puhuvat. Jotain kehitystä, sanovat.

Tykkään kiipeillä

Kun herään aamulla, herään välillä äitin vierestä, välillä isin. Isi ja äiti vuorottelevat minun vieressä nukkumista, ehkä ne kilpailevat siitä kumpi saa. Osso nukkuu toisessa huoneessa ja siellä on sellainen kerrossänky. Minä menen kuulemma sinne Osson alapuolelle sitten joskus nukkumaan. En tiedä haluanko, koska äiti on sitten eri huoneessa. Äiti on mun oma. Eivät äiti ja isi varmaankaan halua minun menevän niiden vierestä pois toiseen huoneeseen. Siksi koska niille tulee ikävä ja koska minä nukun tosi hyvin.

Minulla on aamulla kova nälkä, enkä ymmärrä miksi en saa aina heti ruokaa. Isillä varsinkin kestää hirmu kauan laittaa minun nenäni eteen syötävää. Tykkään rypätelleistä, leivästä, baanista, puurosta, kurtista, muroista ja maidosta. Aina en niitä saa. Ja viilistä minä tykkään kanssa. Sitä on kiva syödä ja samalla levittää joka paikkaan. Isi ei tykkää kun sotken, eikä äitikään. Mutta minäpäs tykkäänkin. Kun näen kaupassa viilejä sellaisessa kylmässä kaapissa, haluaisin syödä sitä heti. Isi ei anna. Sanoo, että sillä ei ole mukana lusikkaa. Miksi ei ole? Miksi ei kaveri osaa varautua?

Aamulla me katsotaan Osson kanssa Pikku Kakkosta. Herra Heinämäki on minun suosikkini. Ja Sanni Sateenkaari. Ja puhonnee, joka on oikeasti Ryhmä Hau, mutta minä en sano sitä niin. Olen huomannut suustani tulevan kaikenlaisia sanoja. Sellaisiakin mistä en tiedä miten ne ovat sinne joutuneet ja uloskin vielä päässeet. Jostain ne varmaan tulevat. Tulisiko ne Ossolta? Tai puurosta? Vapun papulta ne ei kyllä tule. Vappu sanoo käytävän äänille hau au!

ja lotrata.
Kun olemme syöneet aamupalan ja katsoneet ohjelmia me vielä leikimme. Tykkään leikkiä rakkoreilla. Ja mailalla pelata palloa Osson kanssa. Joskus innostun huitomaan Ossoa mun mailalla, eikä Osso siitä kovasti tykkää. Isi ja äitikin joskus huutavat minulle, että ei saa lyödä mailalla. En tiedä miksi ei saa. Tykkään kun Osso leikkii mun kanssa. Joskus Osso härnää minua, mutta niin härnään minäkin Ossoa. Tykkään pötkötellä Osson kanssa äitin ja isin sängyssä ja tykkään kun Osso rakentaa joskus majan. Mulla on monta kitaraa. Osso sanoo kyllä, että ne on sen ja isin, mutta mun ne ovat. Soitan niillä pienen pientä veturia ja Herra Heinämäen hottia poppaa. Se on kivaa ja rumpukapuloilla tykkään myös lyödä semmoista rumpua, tai itseasiassa mitä vaan. Kunhan tulee kova ääni. Äiti ja isi puhuvat jostain naapureista, että ne heräävät jos heti aamulla herättyäni alan soittamaan. En ymmärrä sellaista. Aamulla pitääkin herätä.


Jossain vaiheessa lähdemme ulos. Kyllä siinä välillä kestää, mutta sitten kun oikeasti olemme lähdössä, en aina haluaisikaan. Pistän vastaan. Huomaan, että Ossollakin on vastahanka usein päällä. Olisimme lähteneet aikaisemmin. Vappu papulla on jo kova löröhätä. Vappu pappu ei pissaa sisälle, eikä kakkaa. Paitsi joskus. Kerran meinasin maistaa miltä se Vapun kakka maistuu. Äiti ehti väliin. Kun lähdemme ulos, menemme usein mun kodin lähelle puistoon. Siellä on joskus mun kavereita. Käymme myös sellaisessa puistossa, jossa asuu kettu. Ja nyt kesällä, kun mua ei viedä päiväkotiin, niin olemme käyneet sellaisessa paikassa, jossa asuu orava. Siellä on paljon lapsia ja leluja ja kaikkea tekemistä. Sitten sieltä saa ruokaa ja sellaiset sedät ja tädit laulaa ennen sitä ruoan saamista leipuri hiiva -laulua. Kerran ne laulo mun lempilaulua, jossa mennään metrolla mummolaan. Isi laulaa sitä mulle kotona ja soittaa kitaraa. 

Osso on kuitenkin paras!
Sitten kun sitä ruokaa vihdoin saa, mulla onkin jo kova nälkä. Onneksi isi ja äiti tajuaa antaa mulle ennen sitä varsinaista ruokaa vaikka baania. Taidan olla joskus nälissäni aika mahdoton. Mut hei, mä olen vasta kaksi vuotta. Mun varmasti pitääkin olla tällainen. Mua kiinnostaa mennä tänne ja tuonne. Sit mua kiinnostaa heittää kaikilta tasoilta kaikki alas. Tavaroiden paiskominen on tosi kivaa. Äiti ja isi ovat sanoneet sellaisen sanan kun uhma. Että mulla on sellainen ikä. Siinähän sanovat ja sittenpähän on. Mä kyllä tykkään äitistä ja isistä. Ja Ossosta. Sit mä tykkään papasta ja mummista ja mummista ja vaarista. Ja Bitasta mä tykkään kanssa kovasti. Mä haluan tosi paljon olla sytyssä. Mä menen äitin tai isin jalkoihin ja sanon niille että antakaa syttyä. Kyllä ne melkein aina antavat. Ja kyllä mä itkenkin välillä ja kiljun. Se kiljuminen, se se vasta onkin hauskaa. Esimerkiksi rappukäytävässä. Mutta vaikka mä itkenkin, niin kyllä mä nauran ja hymyilen enemmän. 

Katsellaan iskän kanssa kaukana viipeltävää metroa.







torstai 6. heinäkuuta 2017

Ystävien seurassa (jossain päin kesäistä Suomea)

Suomen kesä - sen lukuisat pikkupitäjät, kylät ja kaupunkikeskittymät. Sen järvet, sen luonto ja tiet jotka vievät. Ystävät. Tärkeät, unirytmin sekoittavat, mutta hengen ylevyyttä sanoissa ja keskusteluissaan antavat. Tuntemattomat ihmiset ja paikat, uudet kohtaamiset. Hetket joiden tärkeyden ja ainutlaatuisuuden huomaa heti siinä. Näitä muistelen, näitä tulemme muistelemaan. Tiistain ja keskiviikon välisen yön taksimatka Mikkelin keskustasta Visulahden leirintäalueelle. Patikkaretki tien nro 4323 varresta Astuvansalmen kalliomaalauksille, Astuvan ukon luo. Savonlinnan tori ja taivaallisiksi paistetut muikut. 

Läksimme juhannuksen jälkeisenä maanantaina kauan odotetulle roadtripille. Ajelin aamusella Tampereen mummolasta Hämeenlinnaan poimimaan jokaisella 2010-luvun suomireissullamme mukana olleen toveri Pekan matkaan. Hämeenlinnasta jatkoimme kohti Hikiää ja roadtrippien ensikertalaisen kotia, jonka tilavampaan autoon vaihtaisimme. Ystävä siellä puuhaili vielä trampoliinia kokoon jälkikasvulleen, kun saavuimme Hausjärven kuningaskuntaan. Auto vaihtoon ja kohti Mäntsälää, viimeistä reissusoturia Tuomaata noutamaan, joka ystävällisesti oli laittanut kahvipöydän koreaksi matkalaisten lähtöä juhlistamaan. 


Residenssimme Visulahdessa!
Kohteeksemme valikoitui tämänkertaisella reissulla Etelä-Savo ja matkan kaksi ensimmäistä yötä vietettiin siellä missä vanha mainoslaulu väitti olevan kaikki, eli Mikkelin Visulahdessa. Veli Pekka oli varannut meille kaksi yötä neljän hengen tuvasta kaikilla herkuilla. Molempina iltoina lämpesi lomalaisille myös sauna Saimaan rannalla. Olemme tehneet tämän ennenkin. Lähteneet juhannuksen jälkeen reisuun toteamaan, että leirintäalueilla on jussinjälkeisessä Suomessa aivan hävytön meno. Tämä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että meidän lisäksemme Visulahden leirintäalueella oli ehkä kahdeksan ihmistä. Ja niistäkin kolme oli siellä töissä. Saimme siis puuhastella rauhassa. Ja se oli oikein hyvä niin. Keittelimme sinolitrangialla verkkaiseen tahtiin sumppia, soittelimme kitaraa nuotiopaikalla, joimme muutaman neuvoa-antavan, saunoimme ja nautimme ystävien seurasta.

Ja juttelimme. Vai olisiko se tapaillut jopa keskustelun sävyjä. Yksi mieleenpainuvimmista juttutuokioistamme käsitteli rakkauden kieltä. Keskusteluun kuljetti erään toverin hyvin tarpeellinen kysymys: miten itse kunkin parisuhde jaksaa? Kaikki reissaajat elävät aviossa. Puoliso on kulkenut jokaisen rinnalla pitkään. Ruuhkaisia vuosia, töitä ja lapsia. Ystävien seura verrattuna menneisiin vuosiin on välillä huutanut poissaolollaan. Joskus nähtiin lähes joka päivä, nykyisin, jos oikein huonosti käy, kaksi kertaa vuodessa. Nämä ovat kuulkaa tärkeitä reissuja. 

Puhutko samaa rakkauden kieltä puolisosi kanssa? Etkö? Mitä pitäisi tehdä? Mitä rakkauden kieltä puhut? Oletko tottunut osoittamaan rakkauttasi teoilla? Vai kenties sanoin? Kaipaatko kosketusta? Kosketatko? Annatko lahjoja vai vaalitko yhteistä laadukasta aikaa? Kun kielet eivät kohtaa, siitäkö johtuvat ne parisuhteiden riidat? Ja kääntäen, kun ne sitten onnellisesti toisensa löytävät, onko se sitä rakkautta, silloinko se säteilee ja tulee näkyväksi? Pienempiäkin kysymyksiä voi esittää.

Vastapainoksi edellä kerrotulle kuuntelimme Antti Holman Radio Sodomaa autossa matkaa taittaessamme. Heittäydyimme reissulla lapsiksi taas, eikä se paljoa vaatinut. Se on myös yksi näiden matkojen tärkeä anti. Holman radiokanavaparodiaa suositellen kaikille mielensäpahoittajille.


Vahva suositus!
Toisena reissupäivänä lähdimme Visulahdesta päiväretkelle noin tunnin ajomatkan päähän Ristiinan Yövedelle. Reilun parin kilometrin patikkamatka Astuvansalmen kalliomaalauksille on vaivansa väärti. Henkilökohtaisesti käynti katsomassa näitä muinaisia kalliomaalauksia oli itselleni yksi jamboreemme kohokohtia, ellei jopa läpimurto. Siitä lähtien, kun yli kymmenen vuotta sitten luin Astuvansalmen maalauksista uskontotieteen tenttikirjasta Pyhän merkkejä kivessä, on aatoksissani ollut käydä ihmettelemässä tätä kallioseinään maalattua suurta eeppistä kertomusta. Tunnin kävely suuntaansa kauniin Yöveden maisemissa (kaunista on varsinkin reitin loppuvaiheessa) oli hieno kokemus. Ei haitannut, että välillä taivaalta tipautteli vettä, välillä oli kuuma ja välillä taas paleli. Se mitä paikan päällä näimme, ei visuaalisesti tajuntaa kenties kaikilta reissuveljiltä räjäyttänyt, mutta se haparoiva ajatus jonka saatoimme tavoittaa siitä, että täällä, mahdollisesti jopa yli 5000 vuotta sitten on kivikauden ihminen, muinaisen pyyntikulttuurin edustaja, halunnut jättää itsestään jonkin jäljen, oli pysäyttävä. Tällä muinaisella uhripaikalla oli aistittavissa pyhyyden ilmapiiri.


Löydätkö hirven, löydätkö ihmishahmon - samaanin?

Joku on ollut täällä meitä aiemmin. Mitä merkkejä viiden tuhannen vuoden päästä on meistä jäljellä? Mikä on meidän pyhä paikka? Löytyykö sellaista enää?

Näetkö ihmisen käden jäljen? Missä on hän nyt?

Astuvansalmelta ajelimme viisi ihmistä lisää vastaanottaneeseen, 90-luvun alkuun pysähtyneeseen Visulahteen. Sitä ennen poikkesimme Ristiinan ravintola Martassa lounaspizzalla. Paikan pizza pyyhki lattiaa monen suomalaisen pizzerian tarjonnalla, joissa olen asioinut. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Ennen illan saunaa otimme päiväunet, jonka jälkeen päätimme selvittää välimme minigolfissa. On muuten mukavaa puuhaa. Tarvitseeko mainita, että voitin. Illan suussa naapuri mökkiin saapui tutun näköisiä matkaajia. Olimme törmänneet tähän kolmihenkiseen perheeseen Astuvansalmella aiemmin päivällä. Nyt he majoittuivat viereiseen mökkiin. Kaikki 38 muuta mökkiä olivat tyhjillään. Kettuiltiinko respassa meille?


Minigolfin voittoa piti juhlia. Soitimme pirssin Mikkelin yöhön. Pirssikuski naureskeli kun kysyimme menomestaa. Oli tiistai ehtoo. Ei edes kesäisessä Mikkelissä ole silloin bakkanaaleja käynnissä. Tai sitten kuski valehteli meille. Löysimme kuppilan aivan torin kupeesta ja istuimme alas. Niin kovia juhlijoita olimme, että pelasimme pari tuntia Trivial Pursuitia, kunnes lähdimme punaiseen mökkiimme yöpuulle. Paluumatkan taksikuski osoittautui huikeaksi tapaukseksi, joka ei antanut Visulahdelle kovinkaan hyvää arvosanaa. Kun kyselimme vahakabinetista, kuski tokaisi "**ttu sieltä tunnista ketään"! 

Olimme jättäneet reissun kolmannen yön kortteeripaikan tarkoituksella etukäteen varaamatta. Jotain seikkailuhenkeä sentään. Otimme suunnaksemme tällaisen tavanomaisesta poikkeavan kesäkaupungin kuin Savonlinna. Poikkesimme vielä Visulahdesta lähtiessämme Mikkelin torilla kuvaamassa Mannerheimin saappaat. Savonlinnaa lähestyessä totesimme melko ykstuumaan, että muikkuja pitäisi päästä nyt syömään. Savonlinnan torin Kalastajan kojun muikut veivät kielet ja sydämet mennessään. Oli melkoisen autuaallinen ruokailukokemus. Tätä elämystä sulatellessamme mietittiin, että mihinkäs sitä yöksi? Jotain vähän parempaa? Ei leirintäalueelle. Autossa torin kupeesta lähtiessä katselimme ympärillemme, kun toveri Teemu hoksasi eessäpäin Spahotel Casinon. Olisiko siinä jotain sarkaa?

Kova suoritus saa olla,
että näistä pistää paremmaksi.

Olihan siinä. 34 € per naama saimme yön neljän hengen soluasunnosta (hotellin välittömästä läheisyydestä) keittiöineen, kylpyhuoneineen, sekä oikeuden käydä kylpemässä & saunomassa hotellin spa-osastolla. Myös aamupala (2/5) kuului hintaan. Toki aika oli ajanut Spahotel Casinon ohi jo muutama vuosikymmen sitten, mutta kyllä meille kelpasi. Soluasunnossa (joka toi mieleen minun ja Teemun viidentoista vuoden takaisen kaksion Vuosaaressa) iltasella korttia lätkiessämme, oli jo aistittavissa ilmanalassa melkoista reissuväsymystä. Mukava olisi palata kotiin perheen luo. Vaan lystiä meillä oli. Naurua, hyvää tuulta ja muistojen kapsäkkiin iso kasa ainesta tulevina vuosina palata. Vaikka kesäisessä Suomessa olisi saanut olla enemmänkin väkeä liikkeellä, oli ne nuo jätkät kenen kanssa halusin aikaani viettää. Kiitos reissutovereille, ensi kesällä mennään taas!

Jokaisella itseään kunnioittavalla
reissuporukalla pitää olla maskotti!