Viime
kirjoituksessa kyselin lukijoiden mielipidettä blogin jatkamisen suhteen.
Kiitos vielä jaa –äänen antaneiden kommenteista! Kiitos myös niille, jotka jättivät
mielipiteensä häveliäisyyssyistä ilmituomatta. Toivoin luonnollisesti, että
moni olisi blogin jatkamisen kannalla, sillä varsin mukavaa tämä on ollut.
Huomasin koti-isä vuoden edetessä, että mielelläni tätä touhua jatkaisin,
vaikka töihin palaankin. Aloitin blogini lähtökohtaisesti päiväkirjamaisena
projektina. Nyt vuoden jälkeen kiitän itseäni tästä. Sen verran sumuisia ovat
muistikuvat kuluneen vuoden tapahtumista. Esikoisen synnyttyä vuonna 2010
aloitin päiväkirjan kirjoittamisen. Jostain syystä aloitin sen tietokoneella,
kenties se tuntui helpommalta ja vaivattomalta kuin kynään tarttuminen ja
kirjaan kirjoittaminen. Kovin säännöllinen päiväkirjasta ei tullut, mutta
useita sivuja kuitenkin sain kirjoitettua. Jossain vaiheessa esikoisen ensimmäisen
vuoden virratessa kohti loppuaan tämä samainen kone, jolla tätäkin tekstiä näppäilen,
kolahti lattialle, pöydän kulmaan mihin lie ja hajosi. Kovalevy vaurioitui ja
vei mukanaan reilun joukon vauvavuoden kuvia ja niin, ne päiväkirjamaiset
tekstit. Sattui. Sittemmin olen muistan ottaa varmuuskopioita useammin.
Saimme
selville, että jostain löytyy taho, joka omaa maagisia kykyjä ja pystyy
reipasta korvausta vastaan onkimaan (mahdollisesti) tuolta kovalevyltä tietoja
vielä kuolevaisten katseltavaksi ja luettavaksi. Kovalevy on tallella ja
odottaa, että tuo taho vielä jonain päivänä löytyisi. Sen verran pisti
vihaksi oma typeryys, että tällaisen tapauksen kaikupohja kantoi toisen lapsen
syntymään ja muistutti kovaäänisesti hetkien tallettamisen tärkeydestä. Siksi
blogi Isin Taisto.
Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun vaimo tuli herättämään
ja kertoi, että kello on liikahtanut puoli tuntia eteenpäin siitä, kun herätyskellon
piti soida. Ensimmäinen työaamu vuoteen, elämän ensimmäinen päiväkotipäivä
tuolle pienelle ihmiselle ja vain puoli tuntia rohkenimme nukkua pommiin.
Tutustuimme kiireeseen. Kaikki ehtivät kuitenkin ajallaan töihin, esikouluun ja
päiväkotiin. Koirakin pääsi tarpeilleen. Hyppäsin unien laaksosta junaan, joka
on kulkenut nyt tähän pisteeseen, jättäen taakseen kaksi viikkoa uuden elämän päiviä.
Tuo juna on kulkenut tunteiden vuoristorataa, mutta aistittavissa on
tasaantuvaa kulkua. Tämä voi olla pettävä tunne. Töihin on ollut mukava palata,
sillä nyt huomaan ikävöiväni lapsiani. Kotona ollessa tuota ikävää ehti
muodostumaan paljon harvemmin. Lapsi oli siinä vieressä, viereisessä huoneessa
tai kiinni lahkeessa niin taajaan, että perspektiivi katosi. Maisema aukeaa
hiljalleen. Elämää on muuallakin, kun näissä huoneissa, näiden seinien sisällä.
Ja ennen kuin menee liikaa neonkakkoseksi, niin huomaan myös jo kaipaavani
tuota ”rauhallista” kotiarkea. En paljoa, mutta vaivaannuttavuuteen asti
nostalgiaan taipuvaisena, mieleen pulppuaa jo ajatuksia iäksi kadonneesta,
muistoihin kapseloidusta kotivuodesta, tuosta väsymyksen ja läheisyyden ajasta.
Talven nauttimisesta. |
Ei
se väsymys mihinkään ole kadonnut, mutta se ei ole päällimmäinen tunne. Kun
palaan töistä kotiin odotan näkeväni pojat. Töihin kulkeminen ja sieltä
poistuminen vaatii tunnin matkan suuntaansa. Siitä on muodostunut tärkeä. Se
oli sitä jo ennen kotiin jäämistä. Vaikka kuljen tuon matkan autolla, nautin
sen suomasta omasta rauhasta. Samalla minua häiritsee valtavasti se, että
harjoitan yksityisautoilua. Se sotii arvojani vastaan ahdistavin asein. Tämän
ristiriidan kanssa tasapainoilen. Kotimatkalla, tuossa zen-hetkessä, mietin
nuorimmaisen päiväkotipäivää. Esikoululaisen päivästä ei tule juuri huolta
kannettua, sen verran ilolla kaveri päiviään esikoulussa viettää. Vaan miten
tuolla pienellä ihmislapsosella on mennyt? Minkälaiseen asentoon naama vääntyy,
kun näkökenttään ilmestyy isin kasvot? Niinä päivinä kun olen lasta päiväkodista
kuluneiden kahden viikon aikana hakenut, on itkuun nuo pienet kasvot vääntyneet.
Viime perjantaina itku oli kuitenkin enää nimellistä, vähän piti vielä
syyllisyyden nuolia isin herkkään hipiään ampua. Samaisena aamuna vaimo kertoi
pojan jääneen päiväkotiin itkutta, tosin surumielisenä, mutta kyynelittä.
Päivä kerrallaan tässä koetetaan edetä ja pysyä samalla kyydissä mukana. Ajan
ravin soisi käyvän ajoittain laukalle ja siirtyvän radan reunaan hetkeksi vetämään
henkeä. Siltä ei kuitenkaan tunnu, kun tämäkin kaveri täytti pari viikkoa
sitten 9 vuotta!
Ja kuin iiksi pisteen päälle, postista tipahtaa tällaisia esitteitä.
Vaikka päiväkotitulokkaan ensimmäisiin viikkoihin on sisältynyt
itkua ja surumielisyyttä, on kaveri kuitenkin pääsääntöisesti sopeutunut uuteen
päivien vietto paikkaansa hyvin. Ruoka on maistunut ja myös päiväuni. Ensimmäisten
päivien jälkeen tyyppi oli kotona illalla aivan poikki. Ja ymmärtäähän sen. Mitä
mahtaa pienessä päässään pohtia ja puntaroida, kun vanhemmat tälla tavoin hänet
tähän uuteen paikkaan näiden uusien kasvojen luokse hylkäävät? Uusi paikka on
pian tuttu ja niin ovat kasvotkin. Pian nuo kasvot viestivät turvasta ja niiden
isompien kasvojen sylit paikalta joissa on mukava istua ja todeta omin sanoin,
"ei hätää".