sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Töihin paluusta, päiväkodin aloituksesta ja zen-hetkistä.

Viime kirjoituksessa kyselin lukijoiden mielipidettä blogin jatkamisen suhteen. Kiitos vielä jaa –äänen antaneiden kommenteista! Kiitos myös niille, jotka jättivät mielipiteensä häveliäisyyssyistä ilmituomatta. Toivoin luonnollisesti, että moni olisi blogin jatkamisen kannalla, sillä varsin mukavaa tämä on ollut. Huomasin koti-isä vuoden edetessä, että mielelläni tätä touhua jatkaisin, vaikka töihin palaankin. Aloitin blogini lähtökohtaisesti päiväkirjamaisena projektina. Nyt vuoden jälkeen kiitän itseäni tästä. Sen verran sumuisia ovat muistikuvat kuluneen vuoden tapahtumista. Esikoisen synnyttyä vuonna 2010 aloitin päiväkirjan kirjoittamisen. Jostain syystä aloitin sen tietokoneella, kenties se tuntui helpommalta ja vaivattomalta kuin kynään tarttuminen ja kirjaan kirjoittaminen. Kovin säännöllinen päiväkirjasta ei tullut, mutta useita sivuja kuitenkin sain kirjoitettua. Jossain vaiheessa esikoisen ensimmäisen vuoden virratessa kohti loppuaan tämä samainen kone, jolla tätäkin tekstiä näppäilen, kolahti lattialle, pöydän kulmaan mihin lie ja hajosi. Kovalevy vaurioitui ja vei mukanaan reilun joukon vauvavuoden kuvia ja niin, ne päiväkirjamaiset tekstit. Sattui. Sittemmin olen muistan ottaa varmuuskopioita useammin.

Saimme selville, että jostain löytyy taho, joka omaa maagisia kykyjä ja pystyy reipasta korvausta vastaan onkimaan (mahdollisesti) tuolta kovalevyltä tietoja vielä kuolevaisten katseltavaksi ja luettavaksi. Kovalevy on tallella ja odottaa, että tuo taho vielä jonain päivänä löytyisi. Sen verran pisti vihaksi oma typeryys, että tällaisen tapauksen kaikupohja kantoi toisen lapsen syntymään ja muistutti kovaäänisesti hetkien tallettamisen tärkeydestä. Siksi blogi Isin Taisto. 

Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun vaimo tuli herättämään ja kertoi, että kello on liikahtanut puoli tuntia eteenpäin siitä, kun herätyskellon piti soida. Ensimmäinen työaamu vuoteen, elämän ensimmäinen päiväkotipäivä tuolle pienelle ihmiselle ja vain puoli tuntia rohkenimme nukkua pommiin. Tutustuimme kiireeseen. Kaikki ehtivät kuitenkin ajallaan töihin, esikouluun ja päiväkotiin. Koirakin pääsi tarpeilleen. Hyppäsin unien laaksosta junaan, joka on kulkenut nyt tähän pisteeseen, jättäen taakseen kaksi viikkoa uuden elämän päiviä. Tuo juna on kulkenut tunteiden vuoristorataa, mutta aistittavissa on tasaantuvaa kulkua. Tämä voi olla pettävä tunne. Töihin on ollut mukava palata, sillä nyt huomaan ikävöiväni lapsiani. Kotona ollessa tuota ikävää ehti muodostumaan paljon harvemmin. Lapsi oli siinä vieressä, viereisessä huoneessa tai kiinni lahkeessa niin taajaan, että perspektiivi katosi. Maisema aukeaa hiljalleen. Elämää on muuallakin, kun näissä huoneissa, näiden seinien sisällä. Ja ennen kuin menee liikaa neonkakkoseksi, niin huomaan myös jo kaipaavani tuota ”rauhallista” kotiarkea. En paljoa, mutta vaivaannuttavuuteen asti nostalgiaan taipuvaisena, mieleen pulppuaa jo ajatuksia iäksi kadonneesta, muistoihin kapseloidusta kotivuodesta, tuosta väsymyksen ja läheisyyden ajasta.

Talven nauttimisesta.
Ei se väsymys mihinkään ole kadonnut, mutta se ei ole päällimmäinen tunne. Kun palaan töistä kotiin odotan näkeväni pojat. Töihin kulkeminen ja sieltä poistuminen vaatii tunnin matkan suuntaansa. Siitä on muodostunut tärkeä. Se oli sitä jo ennen kotiin jäämistä. Vaikka kuljen tuon matkan autolla, nautin sen suomasta omasta rauhasta. Samalla minua häiritsee valtavasti se, että harjoitan yksityisautoilua. Se sotii arvojani vastaan ahdistavin asein. Tämän ristiriidan kanssa tasapainoilen. Kotimatkalla, tuossa zen-hetkessä, mietin nuorimmaisen päiväkotipäivää. Esikoululaisen päivästä ei tule juuri huolta kannettua, sen verran ilolla kaveri päiviään esikoulussa viettää. Vaan miten tuolla pienellä ihmislapsosella on mennyt? Minkälaiseen asentoon naama vääntyy, kun näkökenttään ilmestyy isin kasvot? Niinä päivinä kun olen lasta päiväkodista kuluneiden kahden viikon aikana hakenut, on itkuun nuo pienet kasvot vääntyneet. Viime perjantaina itku oli kuitenkin enää nimellistä, vähän piti vielä syyllisyyden nuolia isin herkkään hipiään ampua. Samaisena aamuna vaimo kertoi pojan jääneen päiväkotiin itkutta, tosin surumielisenä, mutta kyynelittä.

Päivä kerrallaan tässä koetetaan edetä ja pysyä samalla kyydissä mukana. Ajan ravin soisi käyvän ajoittain laukalle ja siirtyvän radan reunaan hetkeksi vetämään henkeä. Siltä ei kuitenkaan tunnu, kun tämäkin kaveri täytti pari viikkoa sitten 9 vuotta! 


Ja kuin iiksi pisteen päälle, postista tipahtaa tällaisia esitteitä.


Vaikka päiväkotitulokkaan ensimmäisiin viikkoihin on sisältynyt itkua ja surumielisyyttä, on kaveri kuitenkin pääsääntöisesti sopeutunut uuteen päivien vietto paikkaansa hyvin. Ruoka on maistunut ja myös päiväuni. Ensimmäisten päivien jälkeen tyyppi oli kotona illalla aivan poikki. Ja ymmärtäähän sen. Mitä mahtaa pienessä päässään pohtia ja puntaroida, kun vanhemmat tälla tavoin hänet tähän uuteen paikkaan näiden uusien kasvojen luokse hylkäävät? Uusi paikka on pian tuttu ja niin ovat kasvotkin. Pian nuo kasvot viestivät turvasta ja niiden isompien kasvojen sylit paikalta joissa on mukava istua ja todeta omin sanoin, "ei hätää".

perjantai 6. tammikuuta 2017

Blogille vuosi täyteen - seuraako jatkoa?

Huomenna tulee kuluneeksi vuosi, kun Isin Taisto –blogini ensimmäinen teksti pölähti bittiavaruuteen. Tuona päivänä, 7.1.2016 poikien äiti aloitti työt ja minä jäin vuorostani kotiin, tuolloin noin yhdeksän kuukautta vanhan vauvamme kanssa. Nyt tuo vauva on taapero, joka kuluneella viikolla on käynyt opettelemassa eloa päiväkodissa vanhempiensa vuoropäivin seuratessa turvallisen matkan päästä uuden elämän ensimmäisiä askeleita. Tarjoten sylin turvaa eroahdistuspeikon mahdollisesti nostaessa päätään. Ensi viikon maanantaina elämänmuutoksen on määrä konkretisoitua, kun lapsi jää asiantuntevaan ja osaavaan hoitoon vanhempien poistuessa päiväkodin tiloista useaksi tunniksi jonnekin, jota työksi kutsuvat. Sylejä on lapselle tarjolla, mutta ei niitä tutumpia, joskin ajan myötä turvalliseksi ja tärkeäksi takuulla muodostuvia. Kaikenlaista tunnetta säntäilee hermoratoja pitkin. Nyt jo! Ei kai vielä? Pärjääkö, kyllä pärjää. Itkeekö, kyllä itkee. Mikä muuttuu, kaikki muuttuu. Pärjäänkö minä?



Vuoden takaisessa, ensimmäiseksi kerraksi nimetyssä tekstissä kirjoitin mm. seuraavaa:

”Isä jää kotiin nuorimman poikansa kanssa ja kirjoittelee kotiin jäämisestä, lapsen hoidosta, vanhemmuudesta, arjen tapahtumista ja tapahtumattomuudesta blogia kotonaolonsa ajan. Hoitovapaa alkaa tänään 7.1.2016 ja jatkuu kesäkuun alkuun asti. Silloin alkaa äidin kesäloma. Ja jos kuviot rullaavat mallikkaasti, kotona olo jatkuu syksyllä, aina vuoden vaihteeseen 2016-2017 asti.”

Myös tällaista rustailin:

”Blogin tarkoitus on raportoida arjen kulusta, pienistä suurista hetkistä. Se on päiväkirja, jota on tarkoitus päivittää noin kerran viikossa. Miltä isyys tuntuu, miltä vanhemmuus? Kasvaako aikuinen lapsen kanssa vai kuluuko? Käyttäisinkö sanaa reflektointi? Käytin ja eräänlaista elon reflektointia kirjoittelu myös on. En piittaa kirjoitanko minä muodossa vai käytänkö kolmatta persoonaa. Jätän itsekritiikin vaatekomeroon, sinne työlaukun ja kalenterin hiljaiseen seuraan.”

Vuosi kului ja valui tyhjiin ja niin tuli aika kaivaa työlaukku ja kalenteri komerosta. Tämän koti-isä vuoden aikana blogin pitäminen muodostui tärkeäksi kanavaksi purkaa kotonaolon ja elon esiinnostattamia tunteita ja aatoksia. Halu kirjoittaa, itsekritiikittä tai ei, myös jatkossa on vaivannut mieltä. Ei lapsiarki mihinkään katoa, se vain muuttaa muotoaan, kun alkaa aika, että molemmat vanhemmat ovat töissä päivisin. Tämä on meidän perheellemme uutta. Mitä tämä muutos tuo mukanaan? Ja kyllä päivittäinen uutisvirtakin tarjoaa ihan riittävästi aiheita kirjoittamiselle. Mieli tekisikin päivittää ensimmäisen blogitekstini kohtaa ”…kirjoittelee blogia kotonaolonsa ajan”, lisäyksellä, …ja jatkaa mahdollisesti kotivuoden päättyessä.

Mitä mieltä olette, te sattumalta tai säännöllisesti blogiani lukevat? Jatkaako vai päättää tähän?

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vanhan ja uuden risteyksessä.

Vuoden ensimmäinen päivä. Päivä jonka takin liepeissä matkaa taittaa vielä mennyt vuosi. Uutta ihmetellään, sille asetetaan toiveita. Mennyttä katsellaan, monin eri tehoisin ja värisin lasein. Mitä tuli tehtyä, mitä jätettyä tekemättä. Mitä tapahtui eilen, mitä tapahtuu huomenna. Mihin pystyn vaikuttamaan, mikä tulee tilaamatta. Jotain sain pyytämättä, jotain pyynnöistä huolimatta saamatta jäi. Lyhyt silmäys blogit –sivujen perheblogien tarjontaan vuoden viimeisinä päivinä, vastaa aika tarkkaan sitä mitä ounastelinkin. Kulunutta vuotta zoomaillaan, pyöritellään ja arvioidaan. On ollut kiirettä, raskasta on ollut, ihanaa ja kaoottista. Vuosi on kulunut hujauksessa, mihin se aika on mennytkään? Mennyttä vuotta kiitetään ja kumarretaan, myönnetään sen olleen raskas ja rakas. Aika monen noista edeltävistä adjektiiveista pystyn, vaikken haluaisikaan, allekirjoittamaan. Mitä sitä peittelemään, raskas on vuosi ollut, paikoin kaoottinen ja viimeisetkin energianrippeet ihmisestä puristanut. Tällä kaikella on myös kääntöpuolensa. Ja vaikka sitä ei väsymyksen ja uupumuksen hetkellä järki riitä ymmärtämään, haluaa sitä uskoa, että tämän koti-isä vuoden arvo tulee tulevaisuudessa kirkastumaan.

Poika ottaa isästään niskalenkin.
Syksyn pimeimpinä hetkinä sitä alkoi epäilemään, että tuliko sitä haukattua hieman liian suuri pala. Esikoisen kanssa vietetty vajaa kotivuosi huikeana ja yhtenä tähänastisen elämän parhaimpana aikana vaikutti luonnollisesti päätökseen jäädä myös seuraavan ihmistaimenen kanssa kotiin aikanaan, jos sellainen ihme meille suodaan.  Sellainen ihme suotiin ja on hetkiä kun sitä tässä rumbassa pysähtyy edelleen ymmyrkäisenä ihmettelemään, että meillä on kaksi lasta. Että se yksi, esikoinen, kaiken huomion ja rakkauden keskipiste on saanut seurakseen toisen, joka ei jaa esikoiselle suotua rakkautta, vaan, että sitä löytyy sillekin, jostain sitä löytyy, ihan oma valtava määränsä. Mutta se, että ensimmäisen kanssa kotiin jääminen, sai vuosien aikana muistoissa vankat kultareunukset, ei kertonut koko totuutta siitä kaikesta rankkuudesta, mitä se elo pienen ihmisen kanssa voi olla. Ihminen on kai rakennettu niin, että rankat ja vaikeat ajat unohtuvat ajan myötä ja hyvien aikojen muisto säteilee aina kirkkaammin. Ja silloin kun esikoisen kanssa elämää opettelin ja kotona hänen kanssaan jäin kasvamaan, ei ollut toista. Se toteamus, että toinen lapsi menee siinä missä se ensimmäinenkin, siinä sivussa se menee, on aivan uskomatonta hevonpaskaa. Ei mene. Ei alkuunkaan. Ne joilla menee, niin hienoa, onnea teille, mutta kun kukaan ei elä toisen perheen elämää.

Tammikuussa 2016.
Tästä monimutkaisesta selonteosta tiivistetysti vielä jos toteaisi sen, että toisen lapsen tuoma myllerrys tuli lopulta yllätyksenä. Vaikka ikäeroa lapsillamme onkin, sen pohdinta, että mitäs jos ne olisivat tulleet vuoden tai kahden välein ei vie mihinkään ja on turhaa. Rankkaa olisi varmasti ollut silloinkin, mutta ei se muuta sitä, että rankkaa on ollut myös nyt. Ehkä odotin, että tämä kotiin jääminen on samanlaista kivaa, raskastakin toki, mutta pääsääntöisesti auvoisaa aikaa tämän toisenkin kanssa. Ja kun odotin, olin jossain alitajunnassa myös niin päättänyt. Päättänyt, että rankkuus ei nouse keskeiseksi tekijäksi kotonaolossa. Ei. Kyllä minä jaksan. 

Eikä se noussutkaan, heti. Kevät, ensimmäiset kuukaudet, lisääntyvää valoa kohti vääjäämättä rientänyt vuodenkierto oli mukavaa aikaa. Nyt sanon näin, yli puoli vuotta myöhemmin. Mukavaa, vaikka silloin heräsin joka yö antamaan korviketta lapselle. Ensimmäinen satsi meni huonelämpöisenä suoraan purkista pulloon ja vauvan napaan. Toinen tarvitsi jo jääkaappikylmänä lämmityksen. Niin helpoksi ei eloaan halunnut tehdä, että käyttäisi lapsen ruokkimiseen aina uuden purkin huoneenlämpöistä korviketta, ei, vaan ensimmäisestä purkista jääneet maidot puhtaaseen tuttipulloon ja jääkaappiin seuraavaa mahdollista yösyöttöä silmällä pitäen. Niitäkin tuli. Ja eihän sitä maitoa nyt mikrossa halunnut aamuyöstä lämmittää, vaan kuumavesihauteessa, tietenkin. Nyt nämä ajat ovat takana ja lapsi nukkuu suht hyvin, onneksi näin.
Vuoden 2016 opeteltiin seisomaan
tukea vasten.
Kyllä. Arvostan taas enemmän niitä, jotka ovat lapsiensa kanssa kotona vuoden, kaksi kolme pidempäänkin. Niitä, jotka hoitavat esikoistaan ja heti perään toista, kolmatta, kenties neljättäkin. Ja siinä sivussa pysyvät järjissään. Voittopuolisesti nämä ovat naisia, äitejä. Taakan ja vastuun jakaminen on perhe-elämässä kaiken a ja o. Ei niin, että vedetään yhtä köyttä molemmat, mutta eri suuntiin. Kotona ollessani olen laiminlyönyt monta asiaa ja ehkä liian kevein perustein vedonnut usein siihen, että minä kun olen tämän lapsen kanssa kotona päivät pitkät, niin en minä jaksa. Laiminlyönyt esimerkiksi siivoamisen. Vaatehuolto on ollut kauttaaltaan vaimon vastuulla. Toki pyykkiä olen pessyt ja astioita koneeseen ja takaisin siirrellyt, kaupassa käynyt ja ruokaa laittanut, mutta tuolla toisella on ollut aika paljon enemmän energiaa kuin minulla, ainakin näin vuoden viimeisellä kolmanneksella. Kiitos matkatoverini, kiitos kaunis.

Mitä tuo tullessaan uusi vuosi? Muutoksia, joista ensimmäinen suuri koittaa viikon päästä, kun pojan on määrä aloittaa päiväkoti ja isän palata töihin. Muutos lienee sen verran iso, että taidanpa kirjoitella siitä ja sen aiheuttamista mielenkuohuista oman blogitekstin. Näin lopuksi on kaiken rankkuudesta kirjoittelun jälkeen hyvä muistuttaa itseä, että on tärkeää olla myös ylpeä siitä, että tuli jäätyä vuodeksi kotiin. Nyt vuoden vaihtuessa, kun tuota pientä otusta katsoo nukahtamisen hetkellä, kun hän tarraa pienellä kädellään isänsä käteen, eikä halua päästää irti ja puristaa vain kovempaa kun yritän kättäni irrottaa, huomaan pohtivani, että vaikea, kovin vaikea on minunkaan päästää irti. 

Niin pieni, suurtakin suurempi.