sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Junamatkailusta lasten kanssa hiihtokeskuksien onnelliseen yltäkylläisyyteen

Lähdimme perinteisesti viettämään hiihtolomaviikkoa Kainuuseen, Vuokatin temmellyskentille. Junalla kolkuteltiin Kajaaniin ja poikien isoisä oli meitä siellä vastassa, tarjoten autokyydin asemalta lomaviikon kortteeripaikkaamme, Vuokatin Katinkullan laitamille. Reissun starttipäivää edelsi noro-peikon pelko, sillä sitä oli kuulemma nyt kovasti liikkeellä. Koulumaailmassa oppilas jos toinenkin oli mahatautiin kaatunut ja yhtä varmasti päiväkoti ynnä esikouluosastolla tuo vihuliainen peijakas on pientä kulkijaa kiusannut.

Tuota oikeanpuoleista reittiä tultiin
alas alun kolmetuhatta kertaa.
Lähtöpäivä saapui, mutta noro ei. Junaan oli lasten äiti varannut meille paikat leikkivaunusta, kuinkas muuten. Viime vuonna junailimme Kainuuseen perhehytissä, mutta nyt sai kelvata aitiopaikat leikkivaunuosaston bakteerien ja basillien kirjavoimasta puuhavaunusta. Yllättävän kivuttomasti sujuivat tuo reilut kuusituntiset ja lapset olivat lähes pokaalin arvoisia matkakumppaneita, varsinkin menomatkalla. Leikkivaunut ovat ristiriitaisia paikkoja. Toisaalta lapsille on tekemistä ja mahdollisesti myös kavereita joiden kanssa lähtee heti leikit rullaamaan. Toisaalta meteliä piisaa ja väkeä riittää, ainakin näin lomasesonkina. Leikkivaunussa yskitään, niistetään, valutetaan räkää ja nuollaan eri tasoja (meidän vajaa 2-vuotias). Siellä kiljutaan, huudetaan, itketään, mutta myös nauretaan. Siellä kolautellaan päätä eri tasoihin (meidän vajaa 2-vuotias), junan heiluessa ja isojen jyrätessä pienempiä tahattomasti. Toisaalta liputan ehdottomasti junalla matkustamista. Se on vaihtoehdoista kaikin puolin paras.

Junassa, leikkivaunun junassa.
Jos etelän talvet ovat olleet viime vuosina leutoja ja vähälumisia, koskaan päättymättömältä syksyltä tuntuvia, on Kainuussa se ilo ja onni, että lunta niillä leveyspiireillä toistaiseksi riittää. Lähes joka lomapäivä tuota jo valmiiksi valkoista maisemaa kirjavoi uudet lumihiutalemiljardit. Viikkoon mahtui hiihtoa, mäenlaskua, pulkalla ja suksin, suutuspäisten lintujen puistoa, kylpylän veden ja energian haaskausta kuin myös Lahden MM-hiihtojen katselua. Vanhemmalle lapselle, jos mahansisäinen vierailu lasketaan, kerta oli Vuokatissa jo seitsemäs, nuorimmalle äitinsä reppumatkailu mukaan luettuna kolmas. Vahva perinne siis kyseessä.


Kun näillä nälkämaan yltäkylläisyyden ja etuoikeutetun elämän kyllästämillä palveluilla itseään vajaan viikon verran vihkii, tulee helposti elitismiähky. Oma hyväosaisuus alkaa ahdistaa. Laskettelua monet pitävät elitistisenä lajina. Farmariautolla vaaran juureen, sähköllä ylös hulppeita talvimaisemia ihmettelemään ja heti älyluuri käteen niitä tallettamaan. Vuokatinvaaran laskuihmisten näköalan ulottumattomissa, vaaran toisella puolella sauhuaa entinen Talvivaara, nykyinen valtion (pääosin) omistama Terrafame. Suomeksi tämä latinankielinen nimi tarkoittaa nälkämaata. Ilmari Kiannon runosta poimittu nimi sopii tälle kansalaisten verorahoja kohtuuttomasti syöneelle yhtiölle mainiosti. Nälkä ei taitu, ei sitten millään. Vuokatin Katinkullan vieressä paksun jääkuoren alla lepää Nuasjärvi. Tähän Vuokatin matkailulle oleellisesti tärkeään järveen on kaivosyhtiö halunnut laskea jätevesiään ja saanut luvan! Useita lähijärviä kaivos on elämänkaarensa aikana saastuttanut ja ympäristö on useaan kertaan ja (tämä ei ole mututietoa) tutkitusti jätetty tylysti elinkeinoelämän sanelemien etujen alle. Niin, sitä Terrafamessa tuotettavaa nikkeliä tarvitaan monessa ihmisten päivittäin tarvitsemassa asiassa, kuten autojen akuissa. Ei kai silti ole mahdotonta tuottaa tätä elintasometallia ympäristöä kunnioittaen. Tätä Talvivaaran (onko Terrafamen aikana kuvio ratkaisevasti muuttunut voidaan kysyä) pöyristyttävää ympäristönpilaamista on siloiteltu työpaikkojen tuomisella Kainuuseen. Tarvitseeko näiden asioiden olla kuitenkaan toisensa poissulkevia? No me nyt "vähän" pilataan ympäristöä, mutta hei me tuodaan työtä! Toimittaja Sampsa Oinaalan sanoin: "Talvivaarasta onkin tullut luonnon pilaantumisen ja kulutukseen perustuvan elämäntavan kestämättömyyden symboli".

Vahva lukusuositus - miksi Talvivaarasta
pitää puhua?
Pienimmät perheenjäsenemme ovat näistä isänsä kivuliasta mietteistä täysin tietämättömiä. Osaanko kertoa lapsilleni riittävän hienovaraisesti heidän etuoikeutetusta asemastaan maailman lasten joukossa, niin etten lipsahda saarnaamaan? Hiihtokeskuksien onnellinen yltäkylläisyys, kestämättömään kulutukseen perustuva - loma-asuntojen saunojen kiukaiden lämmetessä, kun ulkona on 14 astetta pakkasta, kuivauskaappien huristessa, kylpylän veden lämmetessä, laskettelurinteiden hissien kiivetessä korkeuksiin, lentokoneiden nostaessa ja laskiessa turisteja lomaparatiiseihin jne. on saavutettu etu, väittävät jotkut. Vaan liekö tuo tullut ilmaiseksi? Harras toiveeni on kasvattaa lapsistani, nyt tulee hieno sana, ekososiaalisesti sivistyneitä maailmankansalaisia. Tiedän että lapseni nauttivat, molemmat omalla tavallaan, hiihtolomareissustamme ja ajasta isovanhempien kanssa, jota Vuokatissa saivat viettää. Voi olla omaa synkkämielisyyttäni kun tällaisia, sangen onnistuneella Kainuun reissulla, mietiskelin. Kumpi on tärkeämpää, lasten kasvoilla viipyilevä, sydänalasta nouseva ilo trooppisesti lämmitetyn kylpylän vesiliukumäessä, ulkona pakkasen paukkuessa vai valinnat, tylsätkin, jotka nousevat kestävältä pohjalta ja kiertävät jatkossa hiihtokeskusten riemut kaukaa?

Lasten riemu vs. isän maailmantuska.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

10 vinkkiä kotiin jäävälle isälle.

Kotona vietetyn vuoden jälkeen, kun mennyttä vuotta voi tarkastella pienen välimatkan takaa, huomaan nyt, että olisin mielelläni lukenut ennen hoitovapaalle jäämistäni ohjeita, vinkkejä, neuvoja siitä mitä kaikkea olisi hyvä huomioida, kun suunnittelee jäävänsä kotiin lapsen/lasten kanssa. Voi olla, että tällaisia ohjeita kasvatusoppaista, isäblogeista ja netin keskustelupalstoilta löytyikin, ehken kyllin vimmaisesti niitä etsinyt, tai sitten vaan oletin, että kyllä minä osaan olla, olinhan esikoisenkin kanssa aikoinaan.

En ole millään muotoa tämän alan asiantuntija, enkä valtavalla kokemuksella kyllästetty vuosikausien marinoima koti-isä, eikä tarkoituksenani ole myöskään lähteä huutelemaan ”kasvatus”-ohjeita muille vakavalla naamalla, pilkkeen ja nöyryyden loistaessa poissaolollaan. Siitä huolimatta tai juuri siksi rohkenen raapustaa vinkkejä kotiin jäämistä suunnitteleville isille.

Ne jotka lukevat blogiani nyt ensimmäistä kertaa, kerron lyhyesti, että vietin tammikuusta 2016 tammikuuhun 2017 kotona perheemme nuorimman lapsen kanssa. Tämä lapsi oli noin 9 kuukautta vanha kun kotiin hänen kanssaan jäin ja kevään 2016 aikana osan viikosta kotona veljensä ja isänsä kanssa aikaa vietti myös tuolloin 5-vuotias ja viimeistä päiväkotivuottaan kuluttanut isoveli. Näiden vinkkien yhtenä syynä on se, että kun lähdin tähän projektiin, luulin lähteväni kokeneena koti-isänä, sillä olin ollut jo kerran aiemminkin kotona. Se, että vietin tuolloin vajaat 9 kuukautta kotona esikoisen kanssa, ei kuitenkaan tehnyt minusta kokenutta, kaiken ymmärtävää ja tiedostavaa isää ja jouduin viime vuoden aikana monta kertaa toteamaan, kuinka noviisi sitä tässä lastenhoidon joka suuntaan kurkottavassa ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä tarjoavassa maailmassa olinkaan.

Seuraavat vinkit ovat näkemyksiä erään kotona lasten kanssa aikaa viettäneen isän kokemusmaailmasta. Jos ne tarjoavat jollekin apua, se on vaan plussaa. Vinkkien kattavuuden määrittäköön kukin itse, paljon jää varmasti sanomatta. Näin tuumin nyt, hoitovapaalta työelämään siirtyneenä.


1. Vinkki: Luo rutiineja

Rutiinit ovat tärkeitä lapselle mutta myös vanhemmalle. Kun rutiinin, rytmin, normaalin päiväjärjestyksen, miksi sitä nyt haluaa nimittää, rikkoo jokin, voi sen palauttaminen viedä pitkänkin tovin. Pieni ihminen on herkkä muutoksille ja vanhempana sitä on huomannut sitä olevan myös itse. Kun arki pysyy tutuissa uomissaan, luo se myös kontrollin tunteen. Tunteen, että minulla on tämä homma hanskassa. Toki ne hanskat helposti hukkuvat, mutta oman kokemukseni pohjalta voin sanoa, että kontrollin tunne on vakiintuneempaa kun rutiinit ovat selvät. Helposti käy kuitenkin myös niin, että sitä rupeaa vetoamaan näihin rutiineihin ja sen varjolla jättää lähtemättä mihinkään. Itse käytin varmasti rutiineja ”tekosyynä” olla lähtemättä johonkin, kavereiden tai sukulaisten luo, leikkipuistoihin yms. Helposti voi käydä myös niin, että elämästä tulee pelkkää rutiinien ylläpitoa ja paras paikka niiden toteuttamiseen on koti. Viime kevät, kun poika oli vielä alle vuoden, tuli nysvättyä kenties liikaakin kotona. Tosiasia lienee kuitenkin se, että ei se koko pakkaa levälleen hajota, jos lapsen kanssa poikkeaa silloin tällöin rutiineista. Menemisistä voi tehdä myös rutiineja.

2. Vinkki: Liiku lapsesi kanssa

Kotivuoteni toisella puoliskolla, siis viime syksynä, teimme poikani kanssa menemisistä rutiineja. Menemistä kodin ulkopuolelle tukee toki se, että lapsen saavuttaessa tietyn iän unentarve vähenee ja kun päiväunia nukutaan vain kertaalleen, on helpompi lähteä. Itse kuuluin siihen koulukuntaan, että lapsen nukkumisen pyhitin omalle ajalle ja tämän ajan halusin viettää kotona. Syksyn toistuneita viikkorutiineja loi isoveljen vieminen esikouluun ja sieltä hakeminen. Muiden samassa elämäntilanteessa olevien pariin menimme maanantaisin (perhekahvila) ja torstaisin (leikkipuiston musatuokio). Keskiviikkoisin kävimme pojan kanssa usein kahvilassa syömässä tuoretta korvapuustia. Enemmänkin olisimme voineet varmasti liikkua. Toki lähipuistot ovat tulleet melko tutuiksi. Ihmisten pariin, puistoihin yms. liikkumisessa on tietenkin tärkeänä vertaistuen saannin mahdollisuus. Omaa jaksamista tukee niistä asioista puhuminen, joiden parissa päivänsä viettää niiden kanssa, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Verkostoituminen ei ole pahasta, mutta ei kannata pelästyä muiden koti-isien vähyyttä.

3. Vinkki: Näe kavereita

Puhuvat ruuhkavuosista. Puhuvat mitä puhuvat ja varmasti totta se toinen puoli. Kavereiden näkeminen on kuitenkin järjestelykysymys. Jos ei ole mahdollista lähteä tovereitaan tervehtimään ilman lasta/lapsia, ota pienet ihmiset mukaan. Se voi olla kuumottavaa, mutta se, että näet ystäviä ja voit jutella heidän kanssaan on parhaimmillaan loistavaa terapiaa. Itse en vuoden aikana ystäviäni liikaa nähnyt, eikä sitä voi olettaa, että ne ystävät tulevat automaattisesti sinun luoksesi. Helposti sitä omaa aikaa saadessaan vetäytyy kuoreen ja viettää sen mahdollisen ajan, mitä esimerkiksi juuri kavereiden kanssa voisi viettää, itsekseen. Toki se oma aika ihan vaan itsensä kanssa on tärkeää ja siksi siitä on oma vinkkinsä. Tämä, niin kuin monet näistä vinkeistä ovat yksilöllisiä, persoonakohtaisia. Se mikä toimii jollain, ei toimi toisella lainkaan. Varsinkin ensimmäisten kuukausien aikana kotona ollessani, nautin ajasta jonka sain viettää all by myself, oli se aika sitten aikaa kun lapsi nukkui päiväuniaan tai aikaa, kun puoliso oli kotona lasten kanssa ja sai lähteä hetkeksi minne lystäsi. Myönnän, kavereita näin sangen vähän. Ajan itseni kanssa laskin tärkeämmäksi ja tässä saatoin olla väärässä.

4. Ohje: Harrasta

Minä en harrastanut. Tai harrastin, jos kirjojen lukeminen menee siihen sapluunaan. Oman itsensä hoitaminen, lenkkeillen tai kuntoillen, mikä nyt kullekin on sitä ominta itseään, on tärkeää. Jos on fyysisesti hyvässä kunnossa, oletetusti pääkin pelaa paremmin. Kävin lenkillä, silloin tällöin uimassa, mutta se mitä tällä harrastamisella kenties lähtökohtaisesti tässä tarkoitan ja mitä itse en tehnyt, on joukkuelaji, joka säännöllisesti vie sinut ko. lajin pariin ja jossa näet ihmisiä, kenties myös niitä kavereita. Se, että en harrastanut ei ole kenenkään muun kuin itseni ja oman saamattomuuteni vika. Se on vale, että aikaa ei olisi harrastaa.

5. Ohje: Älä oleta tietäväsi

Minä oletin ja melko korkealta putosin. Nimittäin oletin, että kun olin esikoisen kanssa kotona ja suoriuduin mallikkaasti, eli jäin henkiin ja lapsikin jäi, niin hommat hoituu sillä ”tutulla” painollaan tämän toisenkin kohdalla. Varmasti aiemmasta kokemuksesta oli hyötyä ja ääneenkin tuli julistettua kotivuoden alussa sekä myös tämän toisen lapsen synnyttyä, että vähemmän tätä stressaa. Ei ollut soittamassa lääkäriin pienimmästäkin kolhusta ja naarmusta. Mutta. Kun nyt niitä oli kaksi. Ei se ensimmäinen, vaikka ei ihan vauva ollutkaan enää isoveljeksi paukahtaessaan, ollut vailla kehitysvaiheitaan ja tarpeitaan. Yhden sijasta olikin kaksi lasta ja se, sanovat mitä sanovat, on aivan eri asia. Varaudu myös kaikkeen mahdolliseen. Myös siihen, että lapsesi käy juomassa vessaharjan pidikkeen säiliön sisällön. Tai ottaa maistiaiset koiran sisälle rakentamasta kasasta. Toinen näistä tapahtui meille.

6. Ohje: Vaali parisuhdetta

Tarvitseeko tätä nyt tänne edes laittaa. Lainaan tässä eräästä isäblogista poimittua lausetta, joka kuuluu: ”menkää nyt panemaan siitä”. Siis silloin ja aina kun se on mahdollista. Ja huomioikaa toisenne, halailkaa, koskettakaa. Kiittäkää pienimmästäkin. Älkää kaivako poteroita ja ympäröikö niitä muurein. Vanhemmuus on yhteistyötä. Jos on apua tarjolla, ottakaa sitä vastaan. Menkää yhdessä syömään, teatteriin, hotelliin. Meillä on ollut onni, että sitä apua on ollut tarjolla. Isovanhemmille kuuluu suuri kiitos. Tiedän, että kaikilla ei ole mahdollista saada isovanhempien, sukulaisten tai ystävien apua. On myös muita auttajia. Esimerkiksi MLL:n lastenhoitoapu, joka on kohtuuhintainen. http://www.mll.fi/vanhempainnetti/lastenhoito/

7. Ohje: Ota omaa aikaa

Olet oikeutettu siihen. Yhtä oikeutettu kuin puolisosi, joka käy töissä. Se, että olet kotona päivät lapsen/lapsien kanssa ei tarkoita sitä, että puolisosi on sitten illat. Ei siellä töissä lomalla olla. Toisaalta siellä ei roiku lahkeessa lapsi. Tai voihan siellä roikkua, mistäs sen tietää, mutta harvoin oma ainakaan. Tämä kuvio toimii, tai sen pitäisi toimia myös toisin päin. Vuorotelkaa. Toinen on tunnin lapsivastuussa ja toinen saa tehdä silloin mitä mieli tekee. Tunnin jälkeen vaihto. Illat sujuu mukavammin näin. Ja saa niiden lasten kanssa olla yhtä aikaakin. Oman ajan ottaminen voi sisältää mitä vaan. Pääsääntöisesti tee sellaista mistä nautit. Itse vetäydyin omalla ajallani syömään, kahville, kirjastoon ja usein kirjoitin silloin näitä blogitekstejä.

8. Ohje: Älä haali liikaa asioita tehtäväksi

Kun jäin vuodeksi kotiin ajattelin, että nyt on aikaa lukea kymmeniä kirjoja ja ehkä opiskellakin jotain. Intoa löytyikin aluksi ja ehkä aikaakin enemmän omaan puuhailuun, kun lapsi nukkui vielä kahdet päiväunet. Into kuitenkin väheni, kun lapsi kasvoi ja hoitovapaavuosi eteni. Meillä tämä toinen lapsi on ollut parempi nukkumaan kuin esikoinen. Silti kuukausia jatkuva epäsäännöllisen säännöllinen kesken syvimmän unen heräily, vauvan syöttäminen öisin, sairastelut yms. saattaa uuvuttaa kovassakin kunnossa olevan kaverin. Lapset ovat yksilöitä ja joissain perheissä nukutaan pienestä pitäen hyvin. Kuitenkin oman kokemuksen nojalla uskallan todeta, että pidä hommat yksinkertaisena. Älä päätä tekeväsi, (nyt kun olet hoitovapaalla ja "aikaa" on) monia asioita. Mitä vähemmän asioita on kuormittamassa lapsenhoidon jo valmiiksi stressaannuttamaa päätä, sen parempi.

9. Ohje: Älä pelästy kiellettyjä tunteita

Tämä on tärkeä. Taannoin jutellessani ystäväni kanssa lapsen syntymän mullistavasta vaikutuksesta tulimme pohtineeksi, että yhteiskunnan pitäisi tukea kaikkia vanhemmaksi tulevia, niin isejä kuin äitejä, tietyllä määrällä terapiakäyntejä. Vanhemmaksi tulo on niin totaalisen elämää järkyttävä, niin hyvässä kuin pahassa, tapahtuma, että kaikkien pitäisi saada puhua sen herättämistä tunteista jollekin spesialistille, psykoterapeutille, jollekin ulkopuoliselle asiantuntijalle. Vanhemmuus ja lapset sysäävät mieleemme tunteita joita emme kuvitelleet sieltä koskaan löytävämme. Hetkessä suuri pakahduttavan rakkauden tunne voi vaihtua inhoksi. Ja kun näin käy ei pidä luulla itseään sairaaksi, epätäydelliseksi vanhemmaksi. Lapset ja vanhemmuus herättävät meissä hellyyden ja huolenpidon, itsensä uhraavan rakkauden tunteiden lisäksi agressioita, noita kiellettyjä tunteita, jotka kuuluvat meidän tunnerepertuaariin kuitenkin nekin. Niitä ei ole syytä kätkeä sisälleen, vaan tiedostaa niiden olemassaolo ja löytää keino niiden purkamiseen. Keinoja on monenlaisia. Kun ärsyttää niin, että tärisee, lähde ulos kävelemään, juoksemaan. Mene metsään ja huuda olosi kevyemmäksi. Hakkaa rumpuja, soita kitaraa, lyö säkkiä, kirjoita päiväkirjaa. Löydä itsellesi se kanava, etteivät nuo tunteet patoudu. Meissä on molemmat, valo ja pimeys.

Tässä tutustumisen arvoinen teos aiheesta.
10.Vinkki: Sinun ei tarvitse olla supervanhempi

Ole armollinen itsellesi. Vanhemmuus on raskasta, mutta kääntöpuolenaan tarjoaa jotain ainutlaatuista, sellaista mitä ei ennen lastentuloa millään muotoa pystynyt ajatuksissaan tavoittamaan. Huikeita onnen tunteita, kiintymystä, hetkiä joiden haluaisi jatkuvan ikuisesti. Silti se ei tätä ole koko ajan aamusta iltaan. Tulee hetkiä, kun tuntuu siltä, että vanhemmuus vaan ottaa ja jättää antamatta. Autereinen perhearki on usein illuusio. Somepäivitysten auringonkultaamat ihannekuvat rajaavat pois sen kääntöpuolen, joku voisi sanoa, että todellisuuden. Noista huippuhetkikuvista rajautuu pois se mitä mahdollisesti oli kuvanottoa ennen tai mitä on tulossa kuvaamisen jälkeen. Meillä lienee psykologinen tarve kertoa ympäristölle kaiken sujuvan hyvin, tai itse asiassa "meillähän menee paremmin kuin kellään". Mutta on ok ja todennäköisesti myös kaikkien tiedossa, että nuo ihannekuvat, joiden ottaminen ja tallettaminen on täysin ymmärrettävää, ovat vain hipaisu kokonaisuutta, sitä perhearkea joka saa pääsi höyryämään. Ja kun pääsi höyryää (ja tulee jatkossakin höyryämään) ne seesteiset onnen tuokiot, harmoniset hetket kun itkua ja kitinää ei kuulukaan, tuntuvat varsin hyvältä ja saavat unohtamaan, että lapsi herätti sinut viime yönä kahdeksan kertaa. Toistan vielä. Ole armollinen itsellesi, jukulauta olet tehnyt hienon valinnan jäädessäsi kotiin lapsesi kanssa!



perjantai 3. helmikuuta 2017

Isä vuoden kotona - harvinaisuudesta normiksi!

Monen useita vuosia kotona lasten kanssa viettäneiden vanhempien, pääsääntöisesti äitien näkökulmasta, tällainen taakse jättämäni vuoden rupeama on lyhyt huokaus elämän mittakaavassa. Tiedostan tämän ja vaikka naurettavalta se voi jonkun 10 vuotta kotona lapsia hoitaneen mielestä tuntuakin, tämä tällainen lyhyen taipaleen analysointi, jotain sellaista aion seuraavaksi tehdä. Joka tapauksessa arki on muuttunut perustavanlaatuisesti ja minulle sekä perheelleni elämänmuutos on ollut suuri. Töihin palaaminen on toistaiseksi sujunut jouhevasti, mutta ei purkauksilta ja itkupotkuselkänotkolleraivareilta olla täysin vältytty. Suuri oli elämänmuutos myös reilu vuosi sitten, kotivuoden alussa. 


Esikoulussa pohdittiin isien kokoa.
Poika arveli isänsä pituudeksi 8 cm.
Isät jääkää kotiin.

Ihan ensimmäisissä blogikirjoituksissani, kannustin isejä jäämään kotiin pienten lasten kanssa ja niin haluan yhä tehdä. Se, että onko kotiin jääminen kaikille isille mahdollista jääköön jokaisen itse arvioitavaksi. Mutta se, että pystyvätkö isät siihen, on kysymys johon omalta kohdaltani voin todeta, että pystyvät, siinä missä äiditkin. Siinä vaiheessa kun lapsi on tullut ulos äitinsä kohdusta ja on kykenevä syömään muutakin kun äitinsä rintaa, kykenee isä tekemään sen kaiken saman minkä äitikin. Äidin suhde on tietenkin erilainen kuin isän, jonka sisällä lapsi ei ole kasvanut, mutta hellyyttä ja läheisyyttä, hoivaa ja huolenpitoa voi tarjota isä yhtälailla. Ja totta kai, tietenkin voi olla superisä, hyvä vanhempi ja uskomaton aviomies, vaikka ei töistä pois olisi jäänyt päiväksikään lastaan/lapsiaan hoitamaan.


Pelitoverit.
Luulen yhä ja luulin vuosi sitten, että elämme jonkin sortin murrosaikaa myös tässä asiassa. Isät jäävät tänä päivänä ihan eri volyymilla kotiin isyysvapaille, hoitovapaille ja vanhempainvapaille kuin esimerkiksi 80-luvulla. Rakenteelliset muutokset yhteiskunnassa vaikuttavat tähän, (ne joita on tehty ja ne joita suunnitellaan) mutta paljon riittää vielä tekemistä. Se, että Kela tukee ja luo kannustimia sukupuolesta huolimatta on hieno asia, mutta ei se vielä takaa isien kansainvaellusta koti-isiksi. Asenne muuttuu, kun jaottelut miesten ja naisten töihin ja rooleihin väistyvät historian lattianrakoon naurettavaksi poljettuina ja tuomittuina. Seuraavan linkin takaa löytyvän uutisen kaltaiset tapahtumat harvinaistuvat, väitän. Vai eikö ole naurettavaa?Mieskö ei osaa laittaa ruokaa? Pestä pyykkiä, täyttää astianpesukonetta, vaihtaa vaippoja tai rasvata punertavaa pyllyä? Ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin naisetkin. Voi olla, että olen turhan optimistinen tämän asian suhteen, eivät ne tilastot vielä kovin mairittelevia ole miesten osallistumisesta lastenhoitotalkoisiin kotona, mutta koen että halu nähdä muutos on jo askel muutosta kohti. 


Muistoja viime kesältä.
Toteutumattomat odotukset

Odotin, että seudulla jossa asustelemme olisin törmännyt enemmän isiin lastensa kanssa. Läheisen leikkipuiston torstaisin järjestettävässä musiikkituokiossa, jossa varsinkin viime syksynä pojan kanssa säännöllisesti kävimme, laskin parhaimmillaan olleen viisi isää lapsensa kanssa. Karkeasti arvioiden yli kolmenkymmenen äidin joukossa määrä tuntui pieneltä. No juttelinko näiden isien kanssa, tyrkytinkö vertaistukea saadakseni sitä itse? Tämä voi olla vain omaa vääristynyttä oletustani, mutta eipä olisi paljon morjensta enempää sanottu, jos en itse olisi suutani avannut. Näin ollen jäivät keskustelut vähiin. Jokaisella on omat tottumuksensa ja kuvionsa, jotenka mikäpäs siinä.

Toinen viikoittain syksyllä toistunut ihmisten pariin rantautuminen tapahtui maanantaisin läheisen nuorisotalon tiloissa pidetyssä perhekahvilassa. Oli marraskuun puoliväli, kun minun lisäkseni kahvilaan saapui toinen isä lapsensa kanssa. Kyllä hieman toisin kuvittelin ennen syksyä isien määrän näissä itselleni tärkeiksi muodostuneissa perhekahvila-aamuissa. Keväällä kävimme jäbän kanssa pari kertaa samaisessa kahvilassa ja tuolloin isiä näkyi useampi ja sen luulon varassa lähdin perhekahvittelemaan, kun homma taas kesän jälkeen pyörähti käyntiin. Jäi vertaistuki tässäkin tapauksessa vähiin.

Kevätkö se siellä kurkistaa?
Mutta toki keskustelua vanhemmuudesta, sen iloista ja suruista tuli käytyä. Keskustelujen vastapuolena eivät vaan olleet isät, vaan äidit. Samoja kehitysvaiheita, samoine haasteineen ja huolineen, riemuineen ja päänsärkyineen jakoivat äidit siinä missä minä isänäkin. Ajoittain kun keskustelut kulkivat imetykseen, rintaraivareihin ja raskauden aikaisiin tuntemuksiin kehossa, otin pari askelta takavasemmalle. Ei sillä, ettenkö jotain olisi osannut edellä mainituista aiheista sanoa, mutta ehkä lihakseni niistä puhumiseen ajattelin turhan ohuiksi. Ja kaikkea en kehdannut vaimoni suulla puhua.

Koti-isät paitsiossa

Ajoittain tuolla perhekahvilassa, vaikka tärkeä viikonaloitusrutiini se minulle ja pojalleni olikin, tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Siksi orvoksi isäksi hiekkalaatikon reunalla hersyvästi pulppuamaan puhjenneiden monikymmenpäisten äitien rintaman peittäessä satunnaiset keskustelun aloitukseni vuolaalla turinallaan heti alkuunsa. Sitten kun on vielä sellainen piirre itsessä, että ei nyt mitenkään valtavan paljon uskalla tuoda itseään ja mielipiteitään tykö, niin kahdenkeskiseksi puuhailuksi se usein pojan kanssa jäi.

Tämä oli yksi niistä kotivuoden yllätyksistä. Osittain ounasteltu, mutta mittakaavassaan kuitenkin sangen suuri. Tiedän, että asuinalueellamme on paljon koti-isiä ja sellaista henkeä, jossa isät mielellään jäävät kotiin, haluavat jäädä ja tekevät valintoja ammateissaan ja työurissaan niin, että kotiin on mahdollista jäädä, edes joksikin aikaa lastaan/lapsiaan hoitamaan. Missä he sitten luurasivat? Viisi isää lapsineen torstain musiikkihetkessä ja minä ainoana paria poikkeusta lukuun ottamatta koko syksyn perhekahvilakertojen aikana. Kyllä niitä enemmän oli ja on. Ja kun muistelen kevättä, niin aika vähän me tuon pienen ihmisen kanssa ihmisten ilmoille tuolloin suunnistimme. Nukkumisrytmit olivat vielä sellaiset, että monet aamupäivällä tapahtuneet asiat jäivät vaille osanottoamme, koska poika nukkui aamu-uniaan. Sitten taipumukseni erakoitumiseen. Miksei näitä samoja syitä ja ominaisuuksia olisi muillakin isillä? 

Näin jälkiviisaana, kokonaista neljä viikkoa työelämässä kotivuoden jälkeen puurtaneena on todettava, että muutaman asian tekisin toisin, jos nyt kotiin vuodeksi jäisin. Jossittelu on turhaa, tiedän, mutta ehkä sellaisen "10 ohjetta vuodeksi kotiin jäävälle isälle" - selonteon olisin voinut etukäteen ulkoa opetella. No mistä sellainen sitten löytyy? Ehkä rustaan oman näkemykseni seuraavassa kirjoituksessa. Yhtä kaikki vuosi kotona, tuon vauvasta taaperoksi varttuneen ihmemiehen kanssa oli huumaava! Mistään hinnasta en sitä vaihtaisi pois. En kadu, että kotiin jäin, tiedän että itken sen perään vielä monesti. Ja jos sinä siellä jossain mietit, että pitäisikö, uskaltaisiko, olisiko minusta..?, niin kyllä, mitä vielä mietit!