torstai 23. maaliskuuta 2017

Vein lapseni päiväkotiin alle 2-vuotiaana = olen huono vanhempi.

Nuorimmainen lapsistamme on opetellut nyt reilut pari kuukautta eloa toisessa kodissa, tämän varsinaisen ohella, nimittäin päivä sellaisessa. Joka päivä ei tule pohdittua tuota lapsen arkipäivien "sijoituspaikan" nimeä, sitä, että siinä käytetään sanaa koti. Onko se sellainen paikka, että sen yhteydessä on luontevaa käyttää tuota nimeä, nimeä joka viestii ihmiselon turvallisimmasta ja rauhoittavimmasta tyyssijasta, paikasta, jossa eniten aikaa elämästämme vietämme? Olisiko tarha parempi nimitys? Hoitopaikka? Säännöllisesti mediassa nousee esiin keskustelua siitä minkä ikäisenä lapsen on sopiva mennä tuonne arkipäiviensä kotiin? Viimeksi kuluvan kuukauden alussa tämä keskustelu ja paikoin huuteluksi huipentunut sellainen, otti kierroksia, kun Jari Sinkkonen avasi suunsa (teroitti kynänsä).

Onko tämä puheenaihe mörkö?
Niin milloin onkaan tuo oikea aika ja kuka sinne sopii, minkälainen luonne? Entä millaisilla muskeleilla siellä lapsiamme hoidetaan? Saako käyttää sanaa laadukas hoito? Sinkkonen kirjoitti, että "laadukas varhaiskasvatus" on täynnä sanahelinää ja se aiheesta ja/tai aiheetta herätti polemiikkia. Tuossa Sinkkosen kirjoituksen jälkeisessä keskustelussa syyllistämisen ivanuolet lentelivät puolin toisin. Ja kohteita ne löysivät. Moni näytti ja näyttää tietävän parhaiten miten ventovieraiden pitäisi lapsiaan kasvattaa. Usein lasten hoitoon liittyvissä keskusteluissa nousevat esiin asiantuntijoista suurimmat, jo edellä mainittu Sinkkonen sekä Liisa Keltikangas-Järvinen. Eräs HS:n mielipidekirjoituksen kohta jäi Sinkkosen vieraskynä (HS 4.3.2017) kirjoituksen jälkihuutelussa erityisesti mieleen, se kuuluu näin: ”Päiväkoti pikkulapselle on puolustettavissa vain, jos kodissa ei syystä tai toisesta pystytä hyvään vanhemmuuteen ja luomaan turvallista lapsuutta”. Siinä ei syyllistämistä enää selkeämmin esille voisi tuoda. Kirjoittaja, ei siis Sinkkonen viittaa alle kolmevuotiaisiin, sillä mielipidekirjoitus jatkuu: ”Kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille – heidät yksilöinä kohdaten – päiväkoti on hyvä paikka sosiaalistua, varsinkin kun perheissä on yhä vähemmän sisaruksia.”

Ilvekset kuin...
Nyt kun kävi niin, että veimme lapsemme päiväkotiin, kun tämä oli vuoden ja 8 kuukauden ikäinen (samoin teimme myös esikoisen kanssa) emme ilmeisesti sitten kykene hyvään vanhemmuuteen, saati luomaan turvallista lapsuutta. Joku voisi suuttua tuollaisesta. Ei kirjoittaja ihan pieniin aiheisiin nuoliaan tähtää, tuskin vahingossa, nimittäin hyvään vanhemmuuteen ja turvalliseen lapsuuteen. Valitettavasti on varmasti myös niin, että kaikki vanhemmat, eivät kykene, syystä tai toisesta vastaamaan noihin vaatimuksiin. Se mitä on hyvä vanhemmuus ja turvallinen lapsuus, on hyvä kysymys, johon voi vastata monella tapaa. Jokainen vanhempi varmaan lähtökohtaisesti pyrkii hyvään. Pyrkii tarjoamaan lapselleen sellaiset elämän rakennuspalikat joilla voi kohdata tulevaisuuden kelmeät kauhut, tuon katalan maailman niin, että valmiudet ovat riittävät ehjänä pysymiseen maailman kylmien tuulten puhaltaessa. Kuinka paljon lopulta tiedämme toisten perheiden elämästä, toisten syistä, vaikuttimista, kasvatusperiaatteista? Kovia olemme kuitenkin huutamaan omaa totuuttamme. Astumaan tuomarin saappaisiin. Johtuuko se epävarmuudesta omia valintojamme kohtaan?


Onko oman totuuden huutaminen ja tuomarin rooliin asettuminen oikeasti se mitä me haluamme? Vanhemmuuteen liittyy niin valtavasti syyllistäviä elementtejä jo itsessään, että ulkopuolelta tulevat syytökset jättäisi mieluummin kuulematta. No miksen sitten jätä? Miksi luen näitä keskusteluja? Lapsiperhearjessa myös ollaan niin sanotusti herkillä, tuntosarvet kohollaan ottamassa vastaan informaatiota vanhemmuuteen liittyen, niin negatiivista kuin positiivistakin. Usein ensiksi mainittu nousee määräävään rooliin. Huonommuuden tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Ne kulkevat usein käsi kädessä syyllisyyden kanssa. Kun ulkopuolelta kerrotaan, että toimit väärin, annetaan ymmärtää, että hyvänä vanhempana, jos sellainen olisit, toimisit toisin kuin nyt toimit, luodaan samalla hedelmällistä maaperää väsymiseen, uupumiseen ja masentuneisuuteen. Nuo kaikki edellä mainitut diagnoosit ovat nousevia käyriä tämän päivän vanhemmuudessa. Ja sitten tulee vielä joku joka kertoo, että ei sitä ennenkään masennuttu, ei väsytty, vaikka oli laajempi lapsikatras hoidettavana ja patriarkaalinen, naisen tiiviisti kodin ja lastenhoidon maailmaan ”yksinoikeudella” sysäävä maailma. Rakenna siinä dialogia sitten.

Jos tässäkin asiassa oltaisiin armollisia. Niin itselle ja omille valinnoille, kuin myös toisten. Ymmärtäväisiä muiden perheiden näkemyksille siitä mikä on parasta juuri heidän omalle jälkikasvulleen, vaikka ne poikkeaisivat omistasi. En koe olevani huono vanhempi, vaikka lapseni ovat menneet molemmat päiväkotiin alle kaksivuotiaina. Syyllisyyden raippa on kyllä heilunut rinnassani astellessani pois itkemään jääneen lapseni luota, lapsen jonka olen antanut vielä kovin vieraalta vaikuttavalle päiväkodin hoitajalle. Mutta syyt, miksi se on heilunut ovat vanhemmuuteen, omaan tunnemaailmaan kuuluvia ja niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tuo hoitaja ei ole minulle vielä tuttu, eikä lapsellenikaan sama asia kuin minä tai lapsen äiti olisi. Kyse on luottamuksesta. Luovutan lapseni luottavaisin mielin osaaviin ja kokeneisiin käsiin. Esikoisen päiväkotivuosina saama hoito oli hyvää, paikoin jopa erinomaista. Siitä kiitos mahtaville tekijöille, niille, jotka tekevät työtään sydämellä, lastemme parasta ajatellen. Ja kun kokemus esikoisen kohdalla oli tällainen, ei mikään estä minua luottamasta siihen, että niin tulee olemaan myös tämän kuopuksen kohdalla.


Sinkkonen kirjoittaa kolumninsa lopuksi ilosta, joka nousee lapsen hoitamisesta ja kasvun seuraamisesta ja toteaa, että kukaan ei kirjoita siitä. En epäile etteikö näin olisi. Uskon silti, että päiväkodeissa tuota kasvua ja kehitystä seurataan ilolla ja tasan varmasti myös lasten kodeissa. Olemme puolisoni kanssa huomanneet ja nimenomaan ilolla ottaneet vastaan, tämän reilun kahden kuukauden päiväkotiajan mukana tulleita kehitysaskeleita. Sanoja tippuu ja niistä kasvaa päivittäin uusia lauseita aivan eri tahtiin, kuin viime vuoden lopussa. Kaveri on oppinut leikkimään ihan toisella tavalla. Nyt tulee löröä ja pökälettä pottaan. Käsiä käydään pesemässä ja nostetaan hienosti hihat ylös, ettei paita kastu. Minusta nämä ovat merkkejä laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Ei haittaisi jos valtiovalta, elinkeinoelämä ja meidän patriarkaalista yhteiskuntajärjestelmää sinnikkäästi ylläpitävä hallitus huomaisivat myös tämän ja osoittaisivat arvostavansa näitä valtavan tärkeän työn tekijöitä ihan konkreettisesti, roimalla palkankorotuksella.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

Paljonko on tarpeeksi? - Jokunen sana lasten harrastamisesta & liikkumisesta

Kun lapsi tykkää liikkua, sinun pitää vanhempana järjestää siihen mahdollisuus! Menikö oikein? Tavallaan joo, toisaalta ei. Jos on niin, että lapselle liikkuminen on luontevaa, hän järjestää, jopa tuollainen vasta noin seitsemänvuotias, itselleen myös mahdollisuuden liikkumiseen. Kun kävellään esikouluun tai sieltä pois, kauppaan, mihin vaan, on lapsen kulku usein aivan jotain muuta kuin tavallista kävelyä, johon aikuinen antautuu. Lapsi hyppii, ottaa spurtteja, ravaa, pistää välillä laukaksi, hiihtää (siten, miten talvikengät jalassa nyt hiihtää voi), luistelee (sama kuin edellinen) ja ylipäänsä etenee kadehdittavalla vapaudella. Itse tekisi mieli usein matkia lastani, tehdä kulustani antoisampaa, mutta kun ei, jokin porvarillinen ahdas käyttäytymisnormisto sanelee kulkuni.

Tämän varaan ei varmaan kannata kuitenkaan tuudittautua, sen perusteella jättää liikkumisen ilot järjestämättä. Vai? Lapsemme eskarissa talven toimintaan on kuulunut säännöllinen luisteluretki Kontulan tekojääradalle. Huikeaa toimintaa, sanon minä! Eli lapsi saa liikuntaa järjestetysti esikoulun kautta (keskiviikko aamuisin on lisäksi jumppatuokio koulun liikuntasalissa) sekä oman aktiivisuuden kautta liikkuessaan paikasta a paikkaan b. Riittäisikö tämä tuonikäiselle? Jos näin ajattelisimme, voisimme "joutilaina" vanhempina vapauttaa itsemme liikkuttamisvelvoitteesta ja käyttää töiden jälkeinen vapaa-aika vain sisällä oleiluun, pikku kakkosen katseluun ja virtuaalimaisemiin pakenemiseen. Okei, kyllä me näin ajoittain teemmekin, mutta tehdään sentään muutakin. Ja vaikka emme aina haluaisi, haluavat lapset.

Tänä talvena tuo pian 7 v. on päässyt kiitettävän usein luistelemaan (esikoulukäyntien lisäksi) ja on ottanut reippaita askelia luistelutaidossaan eteenpäin. Meillä on luistelun ja kiekkoilun suhteen ihanteellinen tilanne, sillä kodistamme on kutakuinkin 200 metriä jäälle. Luistinradan viereen on tehty myös n. 500 metrin latu, kun lumi ei ole riittänyt tänäkään talvena normi latuverkostoa ylläpitämään. Ei pitäisi jäädä ainakaan siitä kiinni, että ei jaksa lähteä. Hiihtämässäkin ollaan muutamia kertoja käyty ja siinäkin viime talveen verrattuna on kehitystä tapahtunut. Viime päivinä kaveri on hiihtänyt sitäkin enemmän kotona, siis sisällä. Kiittävä ja syyttävä sormi osoittaa Niskas-Iivoa ja Heikkis-Mattia. Säbämaila ja papan haavasta tekemä keihäs käyvät sauvoista mainiosti. Lapsi laittaa villasukat jalkaan ja ne ajavat luonnollisesti suksien asiaa. Toisinaan myös luistinten. On vaikea kirjaimin kuvailla miltä näyttää kun lapsi hiihtää sisällä ilman suksia, joten jätän tämän mielikuvituksen varaan. Alakerran uudet naapurit tykkäävät varmasti, kun viikonloppuaamuisin alkaa kolkutus, kun sauvat osuvat latuun eli laattiaan.

Myös vapaata tyyliä on opeteltu.
Lapsi siis tykkää liikkua ja onhan tuo vanhemmalle ilahduttava asianlaita. Näiden sisäsivakoitsimisien ja ulkojäällä/ladulla operoimisen lisäksi lapsi käy kerran viikossa jalkapalloilemassa ja kahdesti on myös tarjolla pesäpallotreenejä. Viikossa on myös yksi piano-puoltuntinen. Lienee syytä kysyä, että onko jo liikaa? Tätä tulee mietittyä toisinaan. Harvemmin ollaan menty kuitenkaan kahdesti viikossa pesäpallotreeneihin ja se on ollut ihan valinta. Neljä kertaa viikossa on paljon, tarpeeksi ainakin. Toisaalta tulee myös aistittua, että kaveri pitää harrastuksistaan. Joskus kun on ollut nihkeyttä treeneihin lähtemisen suhteen, ei olla sitten lähdetty. Raja sen suhteen, että pitääkö patistaa vai antaa aina vapaus valita, on monesti kinkkinen asettaa. Ollaan jotenkin yhtä mieltä puolison kanssa siitä, että esimerkiksi pianotunnille lähtöön asetetaan enemmän patistamismentaliteettia mukaan tarvittaessa. Ei kuitenkaan niin paljoa, että ilmaantuu vastareaktioita. Sillä tavalla hienovaraisesti. Toistaiseksi ihan hyvin on toiminut. 

Pesäpallo on näin talviaikaan (kiekkoaikaan) haastavampi, koska lajia ei pysty seuraamaan teksti tv:stä samalla tavalla kuin kiekkoa. Into oli kuitenkin silminnähtävää, kun poika pääsi kuukausi takaperin elämänsä ensimmäiseen pesäpalloturnaukseen Kotkaan. Sisätiloissa pelatut kaksi peliä, molemmat voitokkaita, jäivät varmasti pojan mieleen mukavana kokemuksena ja lajia reippaan vuosikymmenen aikoinaan harrastanut isä oli kentän laidalla tunnemyräkän pauloissa. Ymmärrän lapsiensa kautta omaa nuoruuttaan ja harrastuksiaan uudelleen eläviä vanhempia kenties hitusen enemmän. Tiedostan, että tämä on vaaran paikka. Joten kannusta lastasi ja hänen joukkuettaan ja joukkuetovereita, mutta muuten, pidä suusi kiinni! Ellet ajaudu sitten valmennus/pelinjohtaja tehtäviin. Vielä en ole sortunut. Saas nähdä.

Hamina kaatui selvin numeroin!


Torstaina 2.3 lähdimme esikoululaisen, hänen isoisänsä ja serkkunsa kanssa Lahteen katsomaan hiihdon (kyllä siellä mäkeäkin hypättiin) MM-kisoja. Olin 7 vee, kun vuoden 1989 Lahden MM-kisoissa olimme perheemme kanssa ihmettelemässä 460 tuhannen kisakävijän joukossa, kuinka Suomi, etenkin naiset, määräsivät. Muistan vuoden 89 kisoista kisamaskotti Nestori-tontun ja Pirkko Määtän. Ehkä pojallekin jäi jokin muistijälki näistä kekkereistä. Määräsivät naiset tälläkin kertaa viestipronssin verran, vaikka vajaan kolmen vuosikymmenen takainen suvereenius jäi, yllättäen, saavuttamatta. Jälkikasvu näytti viihtyvän, siinä missä ajankulusta jälleen hämmentynyt isänsäkin.


Kisapäivää seuraavanana lauantaina kävimme pojan kanssa Lahden reissun innostamina hiihtämässä ja kilpailuksihan se tietenkin meni. Otimme neljä eri kisaa, jotka lapsi voitti kaikki. Kerran luulin voittavani, koska poika kaatui maaliviivan tuntumaan. Noustessaan ylös maaliviiva olikin siirtynyt 20 metriä eteenpäin, tottakai, joten tappio tuli siitäkin taistosta. Nämä neljä kisaa käytiin miesten sekä naisten parisprinteissä, yhdistetyn parikisan hiihto-osuudella ja kolmas taisi olla miesten viesti. Miesten parisprintin voitti Suomi, koska se oli ainoa kisalajeistamme, jossa poika valitsi joukkueekseen oman maansa. Hymyilyttämään pisti, kun poika kysyi tohkeissaan, että "isi mikä joukkue sää oot, kun mä oon Norja ja sieltä Heidi Weng ja Marit Bjöörgen?" Olin K. Niskanen & K. Pärmäkoski ja hävisin. Yhdistetyssä poika valitsi Saksan. "Isi mikä sä oot, ku mä oon Saksan Johannes Rydzek ja mikä se oli, olikse Erik Frentzel..?" Mietin pitäisikö olla huolissaan tästä lapsen innosta vai vain liikuttunut. Valitsen jälkimmäisen.