torstai 22. kesäkuuta 2017

Kaupungin lapset maaseudulla - Pojat Pohjanmaalla (Pt.3)

Taas on se aika vuodesta, kun monet kaupunkiin masentuneet tahtovat tuuliin raikkaisiin. Mökille, maaseudun tuulia haistelemaan vei tämä aika myös meidän perheemme. Ja mikäs on mennessä, kun on mahdollisuus. Maalla voi nuo raikkaat tuulet tuoda toisinaan nokkaan sonnan lemua (mikä on vaan kotoisaa), tai sitä irvokkaampaa hajua kettutarhasta. Tai läheisestä broilerikasvattamosta, tuosta kanojenvankilasta, kuten lapsemme sanoisi. Itse olen vetänyt tahtomattani nokkaan melko tiukkaa siitepölyä, joka ihan vähän häiritsee kesäeloa. Näissä tuulissa tosin viihdyn, vaikka on minulla vahvoja stereotypioita maaseutuun liittyen. En niitä auliisti silti myöntämään rupia. Koen kuitenkin (muka) ymmärtäväni maaseudun asukkien mielenmaisemaa, arvojen rakennuspalikoita ja rakkautta maahan.

Lapseni ovat syntyneet kaupungin asukeiksi. He ovat paljasjalkaisia stadilaisia. Betonilähiöiden kasvatteja? No ei sentään, tai riippuu keneltä kysyy. Jos kysyn Etelä-Pohjanmaan sukulaisilta, niin kovin betoninen saattaisi vastaus olla. Kotitalomme sijaitsee metsän laidassa ja muutaman minuutin pyöräilymatkan päässä voi nähdä lehmiä laitumella. Tästä luonnon läheisyydestä huolimatta on lapsieni kasvuympäristö toki kovin toisenlainen, kuin kesämökkimme sijainti. Metro ei kulje muutaman minuutin kävelymatkan päästä. Lähimpään kaupunkiin on täältä kolmisenkymmentä kilometriä. Kauppa löytyy parin kilometrin päästä kyllä, mutta sairaalaan on taivalta sitten taas hieman enemmän. Joukkoliikenne? Kun ei ole joukkoja, niin ei tarvita liikennettä. Ironista kyllä, Etelä-Pohjanmaa tai Pohjanmaa yleisesti omaa suht vankan historian nimenomaan joukkoliikkeiden osalta.

Kuuntelin pojan kanssa viime lauantaina Vimpelissä pesäpallo-ottelussa käydessämme takanamme istuneiden nuorien, arviolta 18-20 –vuotiaiden jutustelua. Kaikenlaista sain kuulla. Yksi lause jäi etenkin mietityttämään. Yksi nuorista tokaisi muille, että ” ei kaikilla ole varaa siihen, että perheessä on kolme autoa…” Jos Helsingissä asuvalta kysyisi, että mihin sinä autoa tarvitset on kysymyksen painoarvo kovin toinen, jos kysyt sitä täkäläisiltä. Mökkimme läheisen kyläkaupan, nimeltään Itäkeskus, pihalla jäätelöitä perheen kanssa nauttiessamme ihmettelimme eräiden paikallisten tapaa jättää auto käyntiin kaupan pihaan, väen poiketessa ostoksille. En tiedä miettivätkö nuo tuon alan harrastajat sitä, että onko tyhjäkäynti kaupan pihassa sallittua tai voisiko niitä jäätelönsyöjiä haitata se pakokaasu? Sitä, että sen joku siitä vie ei varmaankaan. Ei Superpesis-ottelussa autokeskustelua käyneet nuoret juurikaan pohtineet kolmen auton ekologista selkäreppua. Se ei liennyt keskustelun pointti, vaan pointiksi tulkitsin sen, että autojen merkitys on todella keskeinen täällä, pitkien etäisyyksien maaseudulla, joukkoliikenteen ulottumattomissa. Ehkä sillä on myös toisenlaista statusarvoa. Silloin menee hyvin, kun pihassa on monta autoa ja ne ovat uusia ja hienoja. No joo, kyllä tuota tulkintaa voi käyttää myös isoilla kirkoilla. Kun pinta kiiltää, ei sisällön tilaa tarvitse miettiä. Onko tämä pohjalaista mielenmaisemaa vai ihan vaan suomalaista?
Se ainoa oikea.
Liikennevälineiden statusarvopohdinnat nousivat mieleeni, kun nuorimmainen, kovasti sanavarastoaan kerryttävä lapsemme, tokaisi moottoripyöriä nähdessään, ”kato isi, kikkelipyörä”! Niin, voihan sen noinkin tiivistää.

Pari päivää sitten oli vielä lämmin.
Täällä mökillä, maaseudun rauhassa tulee usein pohtineeksi omaa suhdettaan tähän ympäristöön ja verrattua sitä kaupungin vastaavaan. Kuinka paljon maaseutua itse mukanani kannan? Olenko kaupunkilainen jonka juuret ovat tiukasti maaseudun alavilla mailla? Vanhempani ovat molemmat Etelä-Pohjanmaalta. Ja vaikka itse synnyin etelässä, pääkaupungin katveessa, on Pohjanmaa ja maaseutu ollut suuresti elämässäni läsnä. Kaikki kesä, pääsiäis-, sun muut lomat vietimme täällä. Teini-iässä mökkireissuihin tuli luontainen tauko, olihan tuolloin mahdollisuus jäädä ”yksin” kotiin. Parikymppisenä kiinnostus mökille menoon virisi jälleen ja aloimme käydä kaveriporukalla täällä Lappajärven itäisessä kylässä. Noista reissuista muodostui monella tapaa legendaarisia ja tärkeitä. Vuosi vuodelta tämä vanhempieni synnyinseutu on tullut entistä tärkeämmäksi. Lapsien myötä mökkeilyyn tuli myös uusi syvällisempi ulottuvuus. Yritän päästä sisälle pohjalaiseen mielenmaisemaan kirjoja apuna käyttäen. Nyt lueskelen Orvokki Aution Pesärikko -trilogiaa. Pitäisikö kuitenkin jutella niiden täällä asuvien kanssa enemmän?


Vaikka lapseni ovatkin kaupungin poikia, haluan tuoda heitä tänne toisenlaiseen ilmastoon. Koen sen hyvin tärkeäksi. Mökkimme sijaitsee pellon laidalla, metsän reunassa. Pelloilla kasvaa niin rehua lehmille, kuin viljakasveja. Pelloille tähystäessä voi nähdä maalaisromantiikkaa (vanhempien silmiin) kieliviä latoja, pelloilla ruokailee milloin kurkia, milloin kuoveja. Eräs aikakausi painui muutama vuosi sitten mailleen, kun naapurin isäntä lopetti karjanpidon. Lähimmät lehmät voi bongata parin kilometrin päästä. Muutama päivä sitten ajelin autolla Vimpelin suuntaan ja tuossa kylänraitilla joudun ajamaan auton tien sivuun, kun hevonen juoksi vastaani ilman ohjastajaa. Morjestettiin siinä toisillemme ja jatkettiin matkaa omiin puuhiimme.

Oli päivän hetki mikä tahansa, mökkimme viereisen metsän taikapiiristä kantautuu lintujen päätähuimaava konsertto ja se on ihan ilmaista. Iltaisin siihen saattaa heittää oman soolonsa kaukaisemmilta metsämailta kukkuva käki tai pelloilta kuovi pitkänokka. Mökkimme pihapiirin yltä lentää, vuosikausia ellei jopa vuosikymmeniä, samaa lentorataa taittanut uros lehtokurppa soitimellaan. Kutsuhuutoja on ilma täys ja kyllä niihin vastataankin. Viime kesänä västäräkki oli tehnyt pesän mökin terassille ja harmaasieppo tikkataulun ylle. Eilen vanhempi lapsista huomasi keittiön ikkunasta ulos katsellessaan, että viereisen koivun neljän oksan haarukkaan oli rastas pistänyt kortteerinsa pystyyn. Ja kun lapsi katsoi vielä tarkemmin, näki hän pieniä avautuvia suita. Emo puolustaa poikasiaan vimmalla, varsinkin meidän petokoira Vapulta, joka on saanut usean paskaohjuksen turkkiinsa. Luonnonihmeitä voi toki kuulla ja nähdä kaupungissakin. Täällä niihin tulee keskittyneeksi toisella tavalla, intensiivisemmin. Ei ole muut houkutukset tiellä. Itäväylä ei kohise taustalla.

Laulun sanoin "Kaikkein kaunein järvi Lappajärvi on"!

En näe itseäni kuitenkaan asustelemassa näillä lakeuksilla. Silti viihdyn täällä hyvin, ajoittain kaipaan tänne. Ehkä se on juuri siinä. Voi kaivata, kun ei tarvitse jäädä. Maaseutu kiitti meitä tänä kesänä vierailustamme hämmentävällä ja iloisella tavalla. Puoliso oli vanhemman lapsemme kanssa osallistunut Vimpelin K-Market Vedossa arvontaan, jossa palkintona oli Jopo. Kun muutama vuosi sitten jotkut, paikallisen kahvilan isännän korviini kantautunutta puhetta lainatakseni, ”sillä kaverilla ei ole kyllä mitään muuta kuin kusta päässä” – henkiset tyypit varastivat meiltä kaksi Jopoa, lahjoitti maailmankaikkeus meille nyt yhden takaisin. Voittoarvassa luki nimeni.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Lapsiperhe lomailee - Taisto Pärnussa

Day I

Torstaina 8.6 klo 5.45 soi herätyskello. En jaksaisi nousta, mutta laiva ei taida odottaa väsynyttä perheenisää. Mitäs lähdimme puolison kanssa loman aluksi ilman lapsia kahdeksi yöksi Saimaalle valvomaan? Vaikka tässä tekstissä ei ole tarkoitus Holiday Club Saimaata sen kummemmin mainostella (sen hoitaa varmasti joku muu bloggaaja), todetaan nyt se, että kyllä siellä lapsetkin olisivat viihtyneet. Olimme vaimon kanssa kahden, mutta jatkuvasti pohdimme mitä poikamme olisivat tuosta, saati sitten tuosta tykänneet. Ehkä palaamme koko köörillä Saimaalle vielä kuluvan suven aikana. 

Kun kello soi, meillä on kaksi tuntia aikaa siirtyä Länsisatamaan. Sen luulisi riittävän ja riittäähän se. Eckerö Linen M/s Finlandian on määrä kuljettaa retkueemme Tallinnaan. Taani linnasta suhaamme sitten autolla pitkin Via Balticaa Pärnuun. Vaimon ja lasten lisäksi matkaa taittaa myös lasten vaari. Kerran olen autoa laivan mahaan aiemmin siirtänyt ja joku jännitysmomentti tähän toimenpiteeseen ilmaantuu. Eniten hämmentää se, että miten monta rekkaa voi tämä rautavalas sisäänsä sulkea? Ajoneuvojen lisäksi risteilijällä viipeltää jokunen matkustajakin. Lapset viihtyvät omiin silmiini vaatimattomassa leikkinurkkauksessa sangen hyvin. Vanhempi löytää nopeasti leikkitoverin, jonka kanssa näytti olleen mukava vertailla fidget spinner taitoja.

Aamupalailemme nälkäisiä kuhisevassa meriaamiais-kattauksessa nro. 2. Poika pukee monien tuntemukset kuuluvasti sanoiksi; " ruokaa, ruokaa äkkiä ruokaa, Taistolle tuokaa!" Ja tuommehan me. Sen verran kuitenkin kannamme vielä järkeäkin, puutostilastamme huolimatta, että maltamme ottaa hillitysti apetta lautasillemme. Mietin mm. sellaisia olennaisuuksia kuin että mitenköhän paljon näillä risteilijöillä heitetään syötäväksi kelpaavaa ruokaa roskiin? Ja vain siksi, että "tuli vähän rohmuttua ruokaa lautaselle ja enhän mä jaksa tätä kaikkea syödä"! Ensimmäinen maailmaa risteilee ja valtio tukee kymmenin miljoonin euroin tätä kulutusjuhlaa. Kun kokki hämmentyy vastauksestani, että jätän hänen paistamaansa broilerinakkia nyt maistamatta, mieleni alkaa hyräillä Ville Leinosen & Mopon laulu Kuka tätä laivaa ohjaa?

Pääsemme perille sateiseen Tallinnaan. Ajamme autoa laivasta, kun huomaamme poliisin viittovan meitä sivummalle. Kysyvät ajokorttia, passeja, rekisteriotetta. Nuorempi hikeentyy takapenkillä. Vettä sataa avoimesta ikkunasta autoon, kun ojennan reiteni kokoisin käsivarsin varustetulle virolaispoliisille kaikenlaisia asiakirjoja. Vain kaksi asiaa on pielessä. Vanhemman lapsen passi on mennyt vanhaksi ja auton rekisteriote on jäänyt Suomeen. Oikein kiva. Nappiin meni. Toisen näistä pielessä olevista asioista tiedostimme, mutta ajattelimme, että kokeillaan nyt. EU maa, ei ne mitään passeja kysy. Toisen kohdalla oltiin siinä luulossa, että rekisteriotetta ei tarvitse enää nykyisin. Totta, ei tarvitse, jos ajelee Suomessa. Hieman kuumotti. Hävetti myös.

Tämä, vapaa-aikaansa muuallakin kuin sohvalla kuluttanut politsei paheksuu meitä ja vannottaa toimimaan jatkossa hieman harkitummin, mutta päästää meidät jatkamaan. Huokaistaan ja lähdemme ajelemaan kohti Pärnua. Nuorempi päättää olla nukahtamatta ja hänen isoveljensä keskittyy bongailemaan Via Baltican (E67) varrella asustelevia haikaroita. Pääsemme kohteeseen ja löydämme hotelli Pärnun, vain hivenen neuvostoaikaa huokuvan, tosin sisältä renoveeratun. Kuopus nukahtaa hotellihuoneeseen päästyämme ja niin nukahtaa isäkin.

Isin Taisto
Day 2

Ensimmäistä kertaa Pärnuussa. Kymmenisen vuotta sitten ajelimme tästä kaverien kanssa ohi matkallamme Vilnaan. Hotellimme ei sijaitse aivan rannan tuntumassa, mutta keskustan kylläkin. Saavuttuamme kohteeseen kävimme katsastamassa kohutun ja kehutun beachin. Turhaan ei ollut kehuttu. Hieno oli. Autio oli myös. Jotain kuvaavaa oli siinä, että nuorimmainen lotrasi rannalla takki päällä ja pipo päässä.

Eilisiltana kuuntelin, perheeni jo kuorsatessa, kuinka kyliltä pauhasi diskojytke. Rivers of Babylonin tunnistin. Oliko se vihje? Ennustus? Huoneemme oli nimetty fiinisti perhesviitiksi ja olihan siinä kaksi huonetta ja kaksi parveketta. Pienempi nukkui vanhempien kanssa ja isompi vaarinsa hotellihuoneessa. Vaikka muita lapsiperheitä emme kolme yötä kestäneen reissun aikana hotellillamme nähneetkään, oli lapsiakin mietitty. Televisio oli nimetty älykkääksi ja sieltä löytyi YLE 1 ja 2 kanavien lisäksi Netflix ja YouTube. Vaikka rantakelit olisivat voineet olla paremmat, viihdyimme kuitenkin rannalla isoimman osan matkastamme. Rannalta löytyi leikkipuistoa, vuokrattavia polkuautoja, pomppulinnaa ynnä muuta lapsille suunnattua aktiviteettia. Nuorimmaista veti enemmän puoleensa vesi, vanhempaa polkuautot ja rannalla sijainneet futismaalit. Kuopuksemme vilpitön ihastus veteen ja siinä lotraamiseen, pienestä ajoittain pintaan nousseesta vilusta huolimatta, oli ihastuttavaa seurattavaa. Ei tarvita kuin lapio ja vettä niin onni on siinä. Voi kunpa tuon ymmärtäisi itsekin, vähästä löytyy ilo.

Tätä bussia piti ihmetellä ja kuvaankin ikuistaa.
Day 3

Hotellimme aamiainen saa minulta 2/5. Jos söisin lihaa, olisi ääni kellossani varmaankin toinen. Kovasti lihan ympärille kietoutui tämä aamiaisbuffet. Poikien vaari toteaa aamiaisen olevan parempi kuin laivalla nauttimamme. Suomalaisturisteja on hotelli täynnä. Ainakin kaksi bussilastillista härmästä näen saapuvan mestoille. Läheisen kävelykadun intialainen, hämmentävästi myös kiinalaiseksi ja thaimaalaiseksi nimetty ravintola tarjoaa ihan ok ruokaa. Ei pärähdä viulut ja sellot soimaan, mutta mahat täyttyy, myös lapsilta. Paras ruokailukokemus tulee vastaan kolmantena reissupäivänä. Hotellimme läheisen ostoskeskus Port Arthurin kolmannen kerroksen ravintolan keittoruoka on sekä edullista (2€) että maittavaa. Keiton kylkeen tulee myös tuoretta leipää. Jos lapsiperheellä olette liikenteessä ja miksei muutenkin, kannattaa tsekata ravintola, olisiko ollut nimeltään Portaal. Toinen suositeltava kohde on ravintola Hea Maa, jonka löysin sattumalta, kun nuorimmaisen päiväuniaikana etsiskelin nälkäpäissäni sopivaa ravintolaa. Hea Maasta sai myös vegaanista ruokaa ja tarjoilu oli sangen ystävällistä.

Hotellielämä on lapsillemme melko vierasta ja jäänyt vähäiseksi. Tämä voi olla yksi syy siihen, että poikamme tuntuivat nauttivan hotellielosta. Into oli molemmilla sälleillä kukkivaa. Hissiin menot, huoneemme luokse juoksemiset pitkää kokolattiamattoa kasvavaa käytävää pitkin ja huoneessamme kekkulointi tuntuivat olevan lapsillemme kovasti mieleen. Nuorimmainen tykkäsi kovasti etenkin hissistä ja joka kerta kun huoneesta, kerroksesta kuusi tultiin tai sinne palattiin lapsi totesi "mennään tissiin". Tällä kokoonpanolla emme ole olleet vielä ulkomailla yökylässä. Pärnu oli siis monella tavalla uusi kokemus. Illalla huomaamme, että aurinko oli kolmantena reissupäivänä jättänyt olemassaolostaan jälkiä kehoomme. Onneksi lapsille sentään osasimme laittaa tarpeeksi aurinkovoidetta.

Day 4

Lähtöpäivät ovat aina lähtöpäiviä. Tämäkään ei tee suurempaa poikkeusta tähän sääntöön. Olemme hyvissä ajoin liikenteessä. Niin hyvissä, että saavumme satamaan ennen laivaa. Odottelua piisaa ja se on tuollaisen kaksivuotiaan kanssa matkatessa vähän sellaista. Lomamatkamme Pärnuun tuli vastaan lyhyellä varoitusajalla ja lapsille, miksei myös aikuisille soveltuvimmat rantahotellikohteet olivat jo täynnä. Hotelli Pärnuuta en rohkene suositella lapsien kanssa matkaa taittaville, mutta lähempänä rantaa löytyy varmasti useampia tasokkaita ja lasten tarpeet huomioivia kohteita. Meillä niihin majoittuminen jää seuraavaan kertaan. Hintataso oli vaihtelevaa ja kyllä nouseva käyrä on täälläkin todellisuutta. Hyvin suunniteltu syöminen ja etukäteen asioista selvää ottaminen takaa tässäkin tapauksessa maltillisempaa operoimista lompakon suunnalla. Ehkä mielenrauhaakin.

Hotellimme läheltä löytyi mukava, suurien
vaahteroiden ja tammien ympyröimä puisto.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

www.opettajienkesäloma.fi

Myönnetään heti kärkeen, että nyt on melkoisen hyvä fiilis. Että miksikö? Sen voi tuosta otsikosta varmasti päätellä. Ansaittu, kadehdittu vai jäänne menneiltä ajoilta- loma. Ihan mitä nyt kukin haluaa ajatella. Viime viikolla usean facebook-kaverini päivityvirrassa vaeltanut Karjalaisen kolumni opettajien kesäloman kadehtimisesta antoi, monen uutisjaon perusteella, ilmeisen totuudenmukaisen kuvan opettajien työstä. Jos kateuden, tuon kansallispaheemme voisi poistaa tunnetepertuaaristamme niin minkälainen maamme olisi? Jätän tuon kysymyksen nyt vaan tuohon.

Rehellisyyden nimissä on silti todettava, että en ihan jokaisessa kohdassa tunnistanut itseäni tuosta opettaja x:n kirjoituksesta. Minulla ei ole aineenopettajana tapana arvioida oppilaiden töitä joululomalla. Myös talvi- ja syyslomalla harvemmin korjailen oppilaiden aikaansaannoksia. Varmasti joku tekee toisin. Pitkästä lomasta huutelu voi napsahtaa omaan nilkkaan, myönnetään, joten tyydyn tässä nyt sitten vaikka kuiskaamaan. Samantekevää olenko ansainnut tuon loman, noin niin kuin kansallisella tasolla. Se kuinka paljon olen tehnyt töitä sen eteen, on melko hyvin tiedossani ja se riittää minulle. Nautitaan nyt, sillä pikkulinnut ovat kuiskuttaneet opettajien pitkien lomien päänmenoksi keksityn kaikenlaista epäedullista ja hautapaaden suunnittelutyötkin ovat sen suhteen varmasti jo käynnissä. Konsulttifirmat suunnittelevat sukat jaloissa pyörien täydennyskoulutusta opettajille ja luennoivat liaanista jonka avulla voi tyylillä suorittaa tuon paljon puhutun digiloikan. Mikä täällä nyt olisi pysyvää? Ei varmaan sen paremmin opettajien kesälomatkaan.

Mitäs mulla oli maanantaina ohjelmassa? Eiku, ainii.

Kun olen katsellut opettajakollegoitani, niin tänään päättäjäisissä kuin kuluneiden viimeisten työviikkojen aikana, en ole voinut välttyä näkemästä väsyneitä, kaikkensa antaneita ja loman tarpeessa olevia kasvoja. Ja tämä kaikki on niin kovin inhimillistä. Työyhteisössäni, opettajakollegoideni joukossa yksi leimaavimpia piirteitä on perfektionismi. Harvoin vihellellään sieltä missä aita on matalin. Ja vaikka välillä olisi ihan riittävää ja ymmärrettävää hoitaa asioita vaikka vain 70% teholla, harva niin tekee. Kiireisiä, stressaantuneita, oppilaiden huolia omilla hartioillaan (niiden omien huolien lisäksi) kantavia, kaikkialle ja jokapaikkaan säntääviä opettajia on pyörryttävää seurata. Opetustyötä itsekin tekevänä ja siitä työstä myös nauttivana, ilmaantuu joskus kollegoiden kiirettä seuratessa ja myötäeläessä tunne, että pitäisikö minullakin olla yhtä hoppu, yhtä suuri stressi ja että olenko itse tehnyt tarpeeksi? Olenko unohtanut jotain, kun minun pulssini on vain näin korkea.

Oppilaat lauloivat tänään Vesalan Älä tuu droppaa mun tunnelmaa -hitin päättäjäisten aluksi. Kappaleen lopussa Paula laulaa, "Oon niin ansainnut mun laskevan sykkeen". Se on kuin opettajia Suomen maassa tänä päivänä ajatellen kirjoitettu kohta. Kyllä, sen ainakin olet ansainnut. 

Tätä en kokenut ansaitsevani. Mykistyin, liikutuin.