lauantai 19. elokuuta 2017

Kuinka lyhyt matka on synnytyslaitokselta ensimmäiseen koulupäivään?

Jonakin hetkenä yllättäen siihen havahtuu. Nenään saapuu etäisesti tuttu haju, vuodenkierrossa unohtumaan päässyt. Sitten huomaatkin jo puuhaavasi herätyskelloa soimaan. Mihin olitkaan aamulla menossa? Makuuhuoneen raollaan olevasta ikkunasta kantautuu hämärän hetkellä, vuodenajan painavana totuutena määrittelevä ääni, muuttolinnut matkalla etelään, suvesta pois, toista kohti. Varkain katoavat kesäpäivät, aina ne sen tekevät.

Ammatinvalintaani liittyen eräs asia kuitenkin kertoo parhaiten kesän kurkottelevan viestikapulaa syksyn järkähtämättömästi odottavaa kouraa kohti. Koulujen alku.

Ensimmäistä kertaa.
Synnytyslaitokselta paluun jälkeisen pitkän ja ajoittain huonosti nukutun yön jälkeen herään aamuun, kun esikoinen aloittaa peruskoulun. Lapsi tuli maailmaan eilen ja jo seuraavana päivänä saattelen häntä koulutielle, tuota seitsenvuotiasta vastasyntynyttä. Jännitän ja olen kauhusta kankea. En niinkään siksi, ettenkö luottaisi lapsen haluavan mennä ja todennäköisesti pitävän tulevasta vaan siksi, että tähän hetkeen tihentyy se vääjäämätön tosiasia etten pysy tässä elämän vuoristoradassa kyydissä. Haikaranpesästä läheisen alakoulun oven eteen taitettu matka on ollut salaman välähdys kestoltaan ja kulultaan hetkittäin melkoista vuoristorataa. Elämä sitä usein on. Ilon huipulta uupumuksen itkuntuherrukseen. On ollut iloa naurua, huutoa laulua. Pelkoa, hämmennystä, onnea ymmärrystä. Valoa ja pimeyttä. Jotenkin kuitenkin siinä uskossa eläen, että sieltä elon (vanhemmuuden) väsymyksen synkemmiltäkin korpimailta noustaan lopulta. Ei niin pitkää pimeää, etteikö se päättyisi aamuun.

En ole varmaankaan ajatuksieni kanssa yksin. Monet viime viikolla lapsensa ensimmäisen koulupäivän alkuun saatelleet vanhemmat ovat luultavasti samoin kuin minäkin, muistelleet omaa koulutaipaleensa alkua. Mitä minä muistan itse, mitkä muistot ovat muodostuneet omiksi muistoikseni vanhempien kertomana, mitkä rakentuvat tuona suurena päivänä otettujen kuvien kautta? Kuinka merkittäväksi päivä lapsen kokemusmaailmassa nousee? Jännitinkö juuri tätä sulkiessani luokan oven, jonne lapsi jäi opettajansa ja luokkatovereidensa kanssa tutustumaan. Ensimmäinen koulupäivä on kuitenkin lapsen ensimmäinen koulupäivä, ei isän. Ei minulle kukaan aikanaan kertonut, että lasten myötä tulen elämään omaa elämääni uudelleen, vaihe vaiheelta. Siitä asti minne muistini yltää. Lapsuutta. Nyt!

Tuntuu, että näitä vaiheita on alkanut putoilla kuluneiden parin vuoden aikana melko tiuhaan. Leikit kaverien kanssa kerrostalon pihalla. Äiti huutamassa ikkunasta syömään. Ensimmäiset pyörät ja niillä suhaaminen. Esikoulun aloitus. Muistan kasvoja, opettajia, hetkiä sieltä täältä. Tavoitanko ruokalan hajun, vai tuoksuako se oli? Harrastusten aloittaminen, ensimmäiset pelit. Ja ekaluokka. Kun eräs luokkakaveri itki jännitystään äitinsä syliin päätään painaen. Ja toinen, joka vaan lauleli, muina ekaluokkalaisina, kertoen joka solullaan muille, että mikäs hätä meillä nyt olisi.


Kuinka paljon tässä tulen vaikuttaneeksi omalla touhottamisellani, kaihoilulla ja nostalgioinnilla lapseni muistojen kehittymiseen? Teenkö hallaa vai oikein, kun pidän näitä merkittävinä? Suurina muutoksina, tietyn aikakauden vääjäämättömänä loppuna. Kun esikoinen aloittaa peruskoulun...

Aloitti koulunsa muutama muukin. Lapseni on yksi arviolta lähemmäs 63 000 ekaluokkalaisen joukosta. Jos poika seuraa isäänsä, niin jokunen vuosi on opiskelua kaverilla edessä. Toivon, että tekee pari harkitumpaa ratkaisua. Laskeskelin, että olen ollut opiskelija statuksella elämästäni suurin piirtein 21 vuotta. Oppiminen jatkuu yhä. Siinä en tule valmiiksi, haluakaan. Tein, kuin tämän syksyn erikoisuutta alleviivatakseni, muutaman kuukauden hypyn turvallisesta yläkoulun virasta lukion puolelle. Sain mahdollisuuden ja ajattelin siihen tarttua. Saas nähä miten äijän käy.

Nyt ensimmäisen kokonaisen kouluviikon jälkeen meillä ollaan väsyneitä, rätti-sellaisia. Onhan se ymmärrettävää. Uusia ihmisiä, paljon uusia asioita, opeteltavaa, muistettavaa. Ja lapsi vielä, ihan juuri melkein sellainen pieni tuhiseva otus, jota kantelin seitsemän vuotta sitten, täysin kujalla kaikesta, isyydestä, vanhemmuudesta, olevasta ja tulevasta. Ja nyt, kuuntelen kun tuo sama tuhiseva otus, jäbän mittaan kasvaneena, lukee läksyksi isilleen ja äidilleen muutaman lauseen äidinkielen-monisteesta ja minä kuittaan, että suoritettu. Näinä kuohivina aikoina elämä jatkaa kulkuaan. Ja eteenpäin. Sen yritän muistaa.


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Tunnelmia valtakunnalliselta naperoleiriltä Haminasta (30.7-3.8.2017)

1. Päivä

Käyn herättämässä lapsen siinä puoli seitsemän korvilla. Sen verran kesärytmi on venyttänyt aamuja, että tuntuu hivenen vaikealta nousta tällä kellonlyömällä. Nyt myös lapselle. Katsoin, että Haminaan ajaa Herttoniemestä sellaisen tunti neljäviis, joten seitsemältä olisi hyvä olla liikenteessä. Kurvaamme kiesimme noin 20 yli 7 itäväylälle ja matka kohti valtakunnallista naperoleiriä alkaa. Tavaraa on autossa pidemmänkin rupeaman tarpeiksi. Poika kuuntelee takapenkillä matkan aikana BookBeatista Norosen Paulan Supermarsua ja isä kuuntelee omiaan. Satelee ja hieman jännittää joudutaanko tänään pelaamaan vesisateessa. Matka sujuu vitkaan ja olemme hyvissä ajoin Haminassa. Päivän ensimmäinen peli alkaa 9.30 ja kentälle saavumme hieman sitä ensin haettuamme, tasan yhdeksäksi. Tutun näköisiä sinipaitoja löydetään saman tien ja poika pääsee vähän lämmittelemään. Sadekin jäi matkan varrelle.


Ensimmäisen peliin vastaan asettuu Pattu, eli Pattijoen urheilijat Raahesta. Pitkän kesätauon ja ensimmäisen pelin jännityksen huomaa Roihun otteista ja Pattu vie pelin nimiinsä 16-5. Poika lyö elämänsä ensimmäisessä leiripelissä yhden juoksun! Peliaika näissä naperopeleissä on 40min tasavuoroin. Joukkueiden lyöntijärjestys arvotaan jokaista peliä ennen. Taktikoida ei lyöntijärjestyksillä voi. Kaikki saavat pelata ja olla jokereina, mikäli joukkueesta yli 9 pelaajaa löytyy. Jokainen saa sisävuoronsa aikana lyödä, vaikka kolmen ensimmäisen pelaajan jälkeen taululla olisi kolme paloa. Naperoleirillä ei myöskään pelata sijoituksista. Pelataan ilosta, pelataan kokemuksia kartuttaen ja kansallislajin hienouksista nauttien.


Toista peliä ennen syödään lounas Vehkalahden koululla. Roihun joukkue majoittuu pääosin siellä, me yövymme pojan kanssa majatalo Torpassa Kotkassa. Sitä uskallan suositella lapsiperheille, jotka tuolla seudulla matkaa taittavat. Ensimmäisenä iltana, kun pelien jälkeen löydämme paikan päälle, vastaan astelee kolme kesäkanaa, Kieku, Kaiku ja Raiku. Poika tykkää kohteesta, isä tykkää kohteesta!

Koulun ruokala on täpösen täynnä siinä 07-10 syntyneitä pesäpalloilijoita ja meidän ensi syksyn ekaluokkalainen ei ole edes pienimmästä päästä. Kun käymme pojan kanssa katsomassa Roihun majoitustilan, en voi olla muistelematta omia pesisleirikokemuksiani 90-luvulta ja niitä luokkahuoneita joiden lattialle leviteltiin sentin paksuisia "patjoja". Nykyisin näyttää makuualustat olevan hivenen miellyttävämmän oloisia. Kaihoa ja nostalgiaa on entisen nuoren mieli täynnä.

Toinen peli pelataan Kouvolan puhtia vastaan. Ensimmäisen pelin uneliaisuus on tipo tiessään ja Roihu paukuttaa pelissä kolme kunnaria ja yhteensä 21 juoksua. Puhti saa vastaavasti kotipesän turviin 10 pelaajaa. Leirin ensimmäinen voitto on selviö! Pesisleireillä syödään ja hyvä niin, joten ennen päivän kolmatta ja viimeistä peliä käydään nauttimassa päivällistä. Kolmanteen peliin vastaan asettuu kotikentällään Summan ponnistus. Roihu on pelipäällä ja tainnuttaa Supon 13-6. Ensimmäisen pelipäivän saldona on yksi tappio ja kaksi voittoa. Yhteensä 39 lyötyä juoksua! GO Roihu.


2. Päivä

Aamusta jo aistii, että on tulossa kuuma päivä. Pesiskentän laidalta saa monesti varjoa hakea ja niin myös Pirttilän kentältä, missä Roihu leiriottelunsa pääosin pelaa. Aamulla ei poika meinaa jaksaa herätä. Elämän ensimmäisen leiripäivän jälkeen uni maistui. Ihmekös tuo, kun eilinen päivä alkoi puoli 7 ja yöpuulle kapusimme kymmenen jälkeen. Toisen päivän ensimmäinen peli on vasta 10.30, joten ajelemme pojan kanssa kortteeripaikaltamme Vehkalahden koululle aamupalalle. Puuroa naamaan, että jaksaa tulevan helteisen päivän kolme peliä. Ensimmäiseen peliin vastaan asettuu Köla, eli Köyliön Lallit! Saamme kuulla, että joukkueessa jyllää oksennustauti. Tämän kuultuani mieleeni nousee muistin tunkkaisista komeroista muisto Kouvolasta, omalta ensikosketukseltani valtakunnalliseen pesisleirimaailmaan. Istun 90-luvun alun koululta tuoksuvassa, leirielämän kyllästämässä vessassa pöntöllä vatsa aivan kuralla. En muista silloin paljoa käsidesejä käytellyn. Nyt saamme matkaamme Vehkalahden koulun leirivapaaehtoisilta pari purkkia pöpönkarkoitus-lientä ja toivomme parasta. Jätämme kättelyt sikseen ja muistamme pestä käsiä. Köla osoittautuu epäonnestaan huolimatta luunkovaksi vastustukseksi ja voittaa Roihun 10-6. Pelin jälkeen Roihun joukkue saa kannustusjoukkoja lisää ja poika isovanhempansa seuraamaan pelejä. Aistin, että pappa ja mummi nauttivat lapsenlapsensa peliesityksiä katsellessaan.


Lounaan jälkeen lähdetään etsimään seuraavaa pelipaikkaa, joka sijaitsee Pirttilän kentän sijasta Annankadulla. Käymme pojan ja hänen kahden pelikaverin kanssa katsastamassa varmuuden vuoksi erään toisen kentän, ennen kun löydämme oikeaan paikkaan. Haminan keskusta tekee vaikutuksen. Tämän Kymenlaakson vanhimman kaupungin asemakaava hakee vertaistaan ja 1700-luvulla rakennettu ja paikoitellen todella hyvin säilynyt Haminan kaupunkilinnoitus herättää kunnioitusta.

Pesäpallon valtakunnalliselle leirille kuuluu tietenkin pelaaminen, mutta myös muiden peleissä avustaminen. Ennen tiistain toista peliä Roihulla on järjestelyvuoro. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kukin joukkue jeesaa leiriohjelman toteutuksessa osallistumalla muutaman pelin järjestelyihin. Roihulaiset pääsevät pitämään taulua ja valvomaan kakkos- ja kolmospesiä sekä takarajaa. Myös pöytäkirjanpito kuuluu järjestelyvuoroon. Itse sain heti ensimmäisenä pelipäivänä pitää taulua ja tuomaroida kolmospesää.

Mynämäen Vesa on kova joukkue. Roihulla on vaikeuksia saada ensimmäisessä lyöntivuorossa pelaajaa edes kakkospesälle. Näissä F-G –ikäisten peleissä enimmät palot tulevat joko ykköspesälle tai kotiin. Se, että Myve polttaa pelaajia kakkospesälle on jo melkoista. Roihu haastaa silti vastustajansa hyvin, vaikka taipuu luvuin 14-8. Pelin jälkeen kipin kapin syömään päivällistä, jotta ehditään päivän kolmanteen ja viimeiseen peliin. Vaikka leiriviikon aikana ees taas säntäilyä ja auton kanssa suhailua saa tehdä riittämiin, on aikataulut rakennettu kuitenkin mielestäni riittävällä väljyydellä. Toisen pelipäivän, helteisen sellaisen, kolmannen pelin jälkeen nämä Roihun nuoret sankarit vaikuttavat kuitenkin olevan jo melko väsyneitä. Varmasti myös valmennusjohto, huoltojoukot ja pelejä seuraamaan tulleet lähimmäiset. Klo 18 Pirttilässä alkaneen pelin tulokseksi aikakirjoihin kirjataan Pattu-Ouhu 18, Roihu 7. Pattijoen ja ilmeisesti Oulunsalon Huiman yhteisjoukkue kannustaa omiaan railakkaan kovaäänisesti. Pelaajien onnistuessa suorituksessaan koko joukkue virittää laulun ”kerran Pirjolle hei, ei riitä ei ja vielä kerran hei ja heissulivei ja tittiditiidii Pirjo”! Okei täytyy myöntää, että tätä rallia sai kuulla, näin tappion kokeneen joukkueen kannattajan roolissa, turhan monesti. Saattoi isä vähän ärsyyntyä.

3. Päivä

Jos tiistaina saatiin nauttia lämmöstä ja auringonpaisteesta, on leirin kolmannen pelipäivän aamu jotain aivan toista. 8.30 Annankadulla pelattu ottelu Roihun ja Sotkamon Jymyn välillä pelataan paikoin kovaksikin yltyneessä vesisateessa. Se ei Roihun pelaajia paljoa haittaa. Eikä sekään, että monella, kuten pojallani, aamu tuli vastaan liian aikaisin. Leiriväsymystä ei ole havaittavissa, kun Roihu ottaa reilun 13-3 voiton sellaisesta pienestä seurasta kuin Sotkamon Jymy! Joukkueessa pelaa jonkun Kohosen jälkikasvua! No rehellisyyden nimissä on todettava, että jos Roihun joukkueessa pelaa muutama 2010 syntynyt, pelasi Jymyn joukkueessa sellaisia pesäpalloilijanalkuja jotka menevät ehkä vasta vuoden päästä esikouluun! Tämä ei silti vähennä sitä tosiasiaa, että Roihu pelaa hyvin ja ilo on voiton ratkettua käsin kosketeltavaa.


Kolmantena pelipäivänä, jonka pelit on määritelty jatkosarjan peleiksi, himmaillaan jo vähän. Päivään mahtuu vain kaksi peliä. Toiseen peliin asettuu vastaan Joensuun maila. Roihu tarjoaa Annankadun sateen kastelemalla kentällä huikeaa jännitystä ja voittaa ottelun lopulta 10-6. Me emme suurseuroja vastaan nöyristele, hyvä Roihu! Keskiviikkoillan, monelle melkoisen tärkeän sellaisen, ohjelmanumerona on leiridisco ja leirin onnistujien ja tsemppareiden palkitsemistilaisuus. Tapahtuma järjestetään Haminan näyttävällä ja mahtipontisella keskusbastionilla. Täällä, Euroopan suurimman kesäajan telttakatoksen alla, on mukava juhlia onnistunutta leiriä. Poika saa, itsensä ja isänsä hämmennyksestä häkellyksiin saatellen, joukkueensa tsempparipalkinnon. Isä on pakahtua ylpeydestä. Discon hyväntuulen illassa muutamat karkkipussit katoavat leiriläisten napaan ja ilo on ylimmillään. Huomenna vielä yksi peli ja pojan ensimmäinen pesisleiri saadaan päätökseen.


4. Päivä

Ei väsytä. Paitsi vähän. Leirin viimeiseen peliin ja yhteensä yhdeksänteen leiripeliin saa Roihu vastaansa UP-V:n, eli Ulvilan Pesä-Veikot. 9.30 alkavan pelin ensimmäisen vuoroparin jälkeen tilanne on Roihulle 6-2. Roihu kartuttaa toisen vuoroparin alussa juoksutilinsä yhdeksään. Sen pitäisi riittää, jos räpsät on samalla tavoin hereillä, kuin ensimmäisessä vuorossa. Pari täpärää tilannetta, jotka isän näkökulmasta tuomitaan kenties hieman väärin ja joista UP-V saa palon sijasta juoksuja, aiheuttavat jännitystä Roihun mahtavien pelaajien otteisiin. Pesäpallo on hieno laji ja tässä leirin viimeisessä pelissä käydään läpi tunteita äärilaidasta toiseen. On ilon hetkiä, on riemua. On pettymystä, suuttumusta ja kyyneliä. On ärtymystä ja tappiomielialaa. On kaikkia sellaisia tunteita, joita on hyvä saada ja ottaa vastaan ja osata myös käsitellä nuoren nuorissa mielissä. Paljon on kiinni myös fiiliksestä. Jos se menee, mikään ei tunnu enää onnistuvan. Ja jos sen saavuttaa, vastavuoroisesti kaikki onnistuu. Pallo osuu keskirisuun ja räpsä pitää. UP-V voittaa Roihun lopulta 18-9.

Leiri on ohi. Se jättää pojalleni toivon mukaan ikimuistoisia kokemuksia, ilon ja hyvän mielen tuntemuksia joista ammentaa lajin parissa myös tulevaisuudessa. Isälle se näin teki. Lapsi on vasta nuori ja välillä leirillä pelejä seuratessa tuntui, että kaveri keskittyy suorituksiinsa yksi kerrallaan, eikä jää murehtimaan menneitä huteja tai paloja. Lapsi ei juurikaan tuntunut jännittävän, vaan otti vastaan sen mitä tuleman piti. Voisin ottaa lapsestani mallia.


Kiitos Haminan valtakunnallisen naperoleirin järjestelijöille hienosta leiristä. Kiitos Roihu, valmennus, pelinjohto ja huoltojoukot. Kiitos niille kaikille sadoille pesäpalloilijoille, etenkin Roihulaisille, joiden upeista suorituksista sain nauttia. Harrastatte hienoa lajia!