keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kiljuva lapsi Alepan kassalla.

Perheemme, niin kuin varmaan melko monen muunkin, lähikauppa on Alepa. Se lymyilee tuossa ihan nurkan takana. Välillä tuntuu, että siellä tulee ravattua jatkuvasti, joskus monta kertaa päivässä. Hyllyjen välissä sitä sitten vaeltelee ja haahuilee ja on kuin etsisi jotain kauan sitten kadonnutta - nuoruutta, mielenrauhaa. Tai eilistä päivää. Mielelläni suoritan nämä haahuilut yksin, mutta väistämättä eteen tule tilanteita, että mukana on myös lapset. Tuon kaksivuotiaan kanssa kauppareissut ovat kyllä sitten melkoisen ihania. Pahoittelut tässä kaikille niille, jotka ovat saaneet osansa meidän uhmaikäisen huudoista, kiljumisista ja karjumisista, kaikesta siitä isän buddhalaista mielenmaisemaa pienillä terävillä poranterillä sahaavasta äänimatosta. 

Tämä toistuu usein: Menemme viili ja jugurttihyllyn ohi. Lapsi mainitsee haluavansa viiliä. No toki, tottakai sitä nyt viiliä ostetaan. Lapsi osaa itse ottaa hyllyn kohtuuttoman laajasta valikoimasta haluamansa viilin ja paiskaa sen sitten työntämiinsä pieniin ostoskärryihin. Joskus viilin haluaminen eskaloituu jo tässä vaiheessa siihen pisteeseen, että sitä pitäisi päästä syömään samantien. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Huuto alkaa usein vasta myöhemmin. Ostetaan kaikenlaista muuta, tarpeellista ja tarpeetonta. Kaavoihin kangistunutta, tuttua ja turvallista. Päästään kassalle. Lapsi haluaa laittaa tavaroita liukuhihnalle, on innoissaan ja jo kovin avulias. Myös viili paiskataan liukuhihnan koskeen. Sitten se tapahtuu. Peräventtiili pettää. Siinä samassa kun viili on heitetty, heitetään myös kärsivällisyyden tappi huitsin svidduun ja päästetään infernaaliset mittasuhteet saava möykkä ilmoille. "Mä haluun viiliä, mä haluun". Ihanko totta? Ja sitten mennään sillä tavalla yläkroppa vaakatasoon suhteessa vielä kantaviin jalkoihin, tiedättehän, ja väännetään naama suunnatonta epäreiluutta ja elon epäoikeudenmukaisuutta kohdanneeseen asentoon.

Isällä pitäisi kestää hermot. Onhan tätä nyt tässä opeteltu. Ihmisten katseet tuntuvat selässä. Siinähän tuijottavat ja annas olla jos tulevat jotain muka nokkelaa kertomaan. Lapsi huutaa viiliä ja minä koetan malttini säilyttää ja ihmisyyden. Ja kerron lapselle, että viili pitää ensin maksaa ja mennään sitten kotiin syömään ja että eihän meillä nyt ole edelleenkään sitä lusikkaa tässä mukana, että voitko viedä vaikka nuo kärryt tuonne? Harvemmin auttaa. Tai siis koskaan, tähän mennessä.

Tämä ei ole kaupallinen mainos.
Onneksi henkilökunta on ystävällistä. Paljoa en valehtele, jos väitän, että meidän lähi-Alepassa työskentelee ihan kansallisessa mittakaavassa sinne top kolmoseen menevä asiakaspalvelija. Aina iloinen, avulias, reipas, kohtelias ja laupias myyjä. En kerro nimeä. Ne tietää, jotka tietää. Huikea tyyppi. Tässä hetki sitten tämä kyseinen myyjä todisti lapsemme yhden miehen mieskuorohuutajia ties kuinka monetta kertaa tämän "kesän" nimissä ja kommentoi (ystävällisesti), että eilenhän se tässä lapsemme juuri kävi äitinsä kanssa viimeksi saman aiheen äärellä taistelemassa, ja minä siihen, että niin on tainnut käydä ja että vaikeata tuntuu olevan, ja voisitko rakas lapsi olla nyt hiljaa ja oppia kärsivällisyyden autuuden vaikka tässä ja nyt. Lapsi huutaa, otan syliin, laitan ostoksia kassiin, hiki valuu, vanhenen silmissä ja lennossa ja mietin taas, että voisiko seuraava kehitysvaihe jo ikään kuin ilmaantua? Huuto jatkuu vielä kotimatkalla ja tuo muutama sata metriä tuntuu nyt aivan kohtuuttoman pitkältä matkalta. Selvisimme kuitenkin kaupasta, mutta viili on vielä syömättä.

Tein tuossa viime viikolla alokasmaisen virheen. Oltiin jo siirtymässä kassalle ja viili ynnä jugurtti-osasto oltiin ohitettu tyylikkäästi vain toteamalla, että meillä on kotona jugurttia, kun sain päähäni, että ostetaan jäätelöä. Lapsi oli todennut jo aiemmin maitohyllyn luona, että "ei jäätelö oteta nyt". Olisi pitänyt ymmärtää vihje. Kävimme kylmäaltaan luona ja noukin litrasen ingmanin trioa. Kassalla repesi. Lapsi halusi jäätelöä, NYT! Huuto olisi ollut lyhytkestoisempaa, jos olisin ostanut pojalle puikon. Olisi pitänyt. En ostanut. Huuto jatkui. Kassa näytti vaivaantuneelta. Ei ollut se laupias tällä kertaa. Ei auttanut sanat, toiveet, rukoukset. Huuto jatkui pyörätelineille asti. Joku ohikuljkija hyssytteli lapselle ja laittoi sormea suunsa eteen. Sellainenhan yleensä auttaa.

Illalla pojan nukahtaessa isänsä syliin, kauppareissun inferno oli jo taakse jäänyttä elämää. Kehitysvaiheen etenemisen toivosta oltiin palattu siihen olemistani ratkaisevasti määrittävään fiilikseen, että älkää lapset kasvako tästä nyt yhtään enempää. Nuorin siirtyi hetki sitten vanhempiensa vierestä isoveljensä alapuolelle kerrossänkyyn toiseen huoneeseen ja vanhemmilla on ollut vaikeuksia asemoida itsensä tähän todellisuuteen. Ei meinaa uni tulla, kun lapsi ei tuhise vieressä. Kun lapselta puolestaan kysyy, tulisitko takaisin nukkumaan isin ja äidin viereen, vastaa hän päättäväisesti, "ei tule".


Alepan kassalla ei ollut tällainen tunnelma.