sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Hillitön elämä.

Lupsakka, positiivisuuden ilosanomaa kaikkinaisen häilyvyyden, epävarmuuden ja töykeyden keskelle lauluillaan sekä muulla, kitaravapaalla ulosannillaankin esiintuova Samae Koskinen julkaisi vastikään uuden levyn. Tämä Hillittömäksi elämäksi ristitty teos sisältää myös saman nimisen kappaleen. Ajattelin nyt sanallistaa jotain tuosta laulusta, sen herättämistä tuntemuksista ja musiikista ylipäätään. Kuulin Samaen Hillitömän elämän ensi kertaa viime heinäkuussa Tampereen keskustorilla. Siinä kesäillan kaihoisan tunnelmallisessa hetkessä kappaleen kertosäe jäi samantien päähän pulputtamaan. Kun kappale sitten virallisesti julkaistiin, ostin tsipaleen oitis. Sittemmin on tullut kuunneltua tuota mainiota teelmää melko paljon. Suosittelen vilpittömästi kaikille. Laulu on ajattoman kaunis.


Silloin Tampereen keskustorilla Samae Koskisen & Korvalääkkeen keikkaa nautiskellessani rupesin pohtimaan lauluja jotka mielestäni ansaitsevat täydellisen pop-kappaleen statuksen. Otaksun, että täydellisen pop-kappaleen estetiikan pohdintaan ei minun musiikkitietämykseni anna kuin rajallisen mahdollisuuden. Tuntuu siltä, on tuntunut itseasiassa jo pidemmän tovin, että musiikin, varsinkin uuden sellaisen, noiden uusien tuntemattomien, pariin tulee eksyttyä entistä harvemmin. Yksi syy lienee spotifyantipatiani (josta on pientä lipsumista havaittavissa), toinen ajan puute. Kuuntelen niitä vanhoja, c-kasettiaikana kolahtaneita ja ostan vain jo valmiiksi tuttujen artistien ynnä bändien levytyksiä. Keikalla olen nähnyt reilun vuoden aikana kaksi kertaa Anthraxin. Paljon muita en sitten olekaan. Musiikkia tulee kyllä kuunneltua, varsinkin lasten korvaan vasiten taiteiltua ja siltä sektorilta on uusia tuttavuuksia matkaan kuluneen seitsemän vuoden aikana toki tarttunut. Ja ei sillä, etteikö sieltä löytyisi huikeita taidonnäytteitä. Heikki Salon ja kumppanien Lato-Orkesteria ei voi liikaa hehkuttaa. Listaan tekstini loppuun viimeisellä neljänneksellä rullaavan vuoden 2017 meidän perheen kuunnelluimmat lastenstyket, ihan vaan muistutukseksi itselleni.

S. Koskisen Korvalääkkeen tahtiin heinäkuussa huojuessani tajusin, että Samaen kynästä on taiottu (tyhjästä) monta upeaa laulua. Esimerkkeinä käyköön Hyvä Päivä (2013) levyltä löytyvä nimikappale ja Spoon River. Henkilökohtainen ennätys (2015) levyltä esimerkiksi Sinä. Elossa (2009) levytykseltä vaikkapa Hevonen ja Kaiken pitää aina jatkua. Niin ja Hillittömän Elämän nimikappale. Siinä on jo monta, vaan ei suinkaan kaikki taiteilijan kiitettäväksi kiilaavat tekeleet.

Samae Koskisen uuden levyn biiseistä kesähitti Aurinko, ystävä ja kaljaa on verraton kappale. Rumban ilkeä kriitikko veti siitä herneen Hillitön elämä -levyn arvostelussaan syvälle ylimielisen nokkansa uumeniin. Sangen veikeää oli, kun seitsenvuotiaamme yhtyi auton takapenkillä ko. kappaleen kertosäkeeseen kuunneltuamme sitä syysloman viettoon mummolaan autolla matkaa taittaessamme. Mitä muuta tarvitaan? Myös Hillitön elämä on jäänyt lapsen päähän soimaan. On tuntunut hyvältä laulella tuota laulua oman lapsen kanssa yhdessä. Musiikki voimaannuttaa ja luo yhteyksiä. Tulkitsen hillitön sanan niin positiivista kuin negatiivista, valoa ja pimeyttä mukanaan kuljettavaksi adjektiiviksi. Kaikki me kannamme näitä ja jos voi valita, valitkaamme valo. Liekö tuo ajassamme helppoa? Samae laulaa tämän elämän olevan "mieletön, upea hillitön". Mitä taiteilija mahtaa sanoa? Onni täällä vaihtelee, niin kuin eräässä virressä ilmi tuodaan. Ehkä taiteilija ajattelee, että on upeaa olla elossa, mieletöntä laulaa lauluja, ymmärtäen kuitenkin elämän ainutlaatuisuuden ja haurauden. Kappaleen kertosäe jatkuu "...kun ilman nillitystä oppii olemaan". Tätä on tullut tämän syksyn nimissä useamman kerran mietittyä. Kaikki on hyvin, mutta silti sitä huomaa stressaavansa, ilkeilevänsä lähimmäisilleen, menettävän tuon tuosta hermonsa, tuskailevansa arjen painon alaisuutta ja nillittävänsä milloin mistäkin asiasta, kuten siitä, että miksi tavan ruokakaupassa ei myydä korvatulppia tai miksi tämä kahvi maistuu näin jaskalta. Siinä on opettelemista, sen tahtoo varmaankin S. Koskinen sanoa. Olemaan nillittämättä. Aiheitahan siihen ei täällä tasaisesti jaeta.

Jos Hillitön elämä on saanut minussa aikaan miellyttäviä fiiliksiä ja ihokarvojen liikeradan vaihtelua on seuraavat kappaleet tehneet tuota samaa. Onneksi kaikki hyvät, säväreitä aiheuttavat biisit eivät tulleet vastaan vain yläkouluiässä. Että ihan näin vanhemmitenkin huomaa nauttivansa ja yhtyvänsä lauluun.

Näitä suosittelen melko paljon.

Sydän, Sydän: Ikuinen hehku (Molskis, 2016)
Tilhet, pajut ja muut: Puuhevonen (Tilhet, pajut ja muut, 2016)
Yona: Lintu (Naivi, 2015)
Egotrippi: Vuosi nolla (Vuosi nolla, 2015)
Heikki Salo: Riekot (Unen renki, 2010)
Leevi and the Leavings: Mitä sä meinaat? (Onnen avaimet, 2002)
Asa: Olkoon! (Jou Jou, 2011)

Vuonna 1997 lista olisi kenties ollut noin 200 nimikettä laajempi ja toki nytkin joukkoon olisi voinut lisätä monia huikeita veisuja + ulkomaanelävät. Nämä yllä mainitut ovat puhutelleet viime aikoina kenties eniten.

Näitäkin suosittelen, mutta en kaikille. Eli lastemme, varsinkin pienemmän, suosikit vuosimallia 2017.

Herra Heinämäki & Lato-orkesteri:  Paras päivä ikinä
                                                          Osta haukotus
                                                          Pikku popcorn-hirviö
                                                          Mummon kropsu
                                                          Nyt meni nappiin
                                                          Jätskikioski
                                                          Hottia poppaa
                                                          Edvard Töttöröö

Kyseisten rallien yhteenlasketut iTunes toistomäärät huitelevat jossain 400 hujakoilla. Tähän kun lisätään cd-levy pyöritykset, spotifytoistot ja pikku kakkosen Herra Heinämäki-sarjan katsomiskerrat, niin on näitä biisejä kuulkaas kuunneltu. Ja näiden lisäksi myös esimerkiksi Hevisaurusta, Paukkumaissia, Pikku Papun Orkesteria & Lastenmusiikkiorkesteri Ammuuta.

Kuunneltuja lauluja soitetaan myös itse.
Olkoon tämä blogiteksti sympaattinen rakkaudenosoitus Rumbassa Samae Koskisen Hillittömän elämän arvioineelle kriitikon pökäleelle. Positiivisuuden valinta näinä aikoina on punkkia jos mikä.

Kiitos missiostasi Samae!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Roomasta maailman ääriin.

Aloitetaan muutamalla banaalilla latteudella. Kylläpäs aika rientää. Miten tässä onkaan näin kiire. Mitään ei oikein töiltään ehdi tehdä, vähiten päivitellä blogia. Eteisen lattialla on hiekkaa ja värikkäitä lehtiä. Pienemmän nenä vuotaa. Koululaista väsyttää. Pitäisi laittaa ruokaa lapsille. Syksy on ottanut voimallisen niskalenkin kuopan reunalla pyristelevästä kesästä. Tai eipä se siellä taida enää pyristellä, pohjalla on. Visusti. Illat pimenevät, elon tenhon menettäneet lehdet leijailevat tuulten riepoteltavina ja laskeutuvat märästä kiiltävälle asfaltille vuodenaikaa ilmentämään. Syksyn tulo on aina yhtä yllättävää ja yhtä lopullista. Vaan tämäkin vuodenaika on pian ohi, odotas vaan. Sen menoa voi jouduttaa pistäytymällä esimerkiksi yks kaks Roomassa.

Kun astelin torstaina 21.9 kauniissa auringon paisteessa ensimmäistä kertaa Villa Lanten porteista sisään, tunsin itseni mielettömän etuoikeutetuksi. Osallistuimme syyskuun ehtoopuolella puolisoni kanssa neljän päivän pituiseen koulutukseen Suomen Rooman-instituutissa. Ohjelmassa oli luentoja, vierailuja, syväluotaavia keskusteluja, lounaita ynnä illallisia reilun 20 kurssilaisen seurassa. Suurinta osaa joukostamme yhdisti opettajuus, kiinnostus Roomaan ja katoliseen kirkkoon. Ikuinen kaupunki oli ja on monelle tuttu, vaan otappa tämä kylä haltuun yhden tai kahden vierailun aikana. Ei onnistu. Rooma on niitä kaupunkeja, jossa pian huomaa, että käytettävissä oleva aika ei riitä, ei sitten mihinkään. Se taas toimii takiaisena. Tiedät jo melko pian, että tänne täytyy tulla uudestaan.

Tästä kaverista puhuttiin kurssilla melko lailla.
Villa Lanten sijainti on uskomaton. Se on pieni pala Suomea Italiassa, Suomen kauneimmalla paikalla, kuten Villa Lantessa on tapana sanoa. Tämä siksi, että Villa Lantessa toimii Suomen Pyhän istuimen luona (Vatikaanivaltio) oleva suurlähetystö. Eli kun astut Villa Lanten porteista sisään, astut Suomen maaperälle. Villa Lantesta voit katsella ikuista Rooma ja näkyviin avautuvat maisemat ovat kertakaikkisen upeat. Kuvat eivät paljasta todellisuutta, vaikka voihan sitä yrittää.





Kurssin aikana vierailimme muun muassa Congregatio pro doctina fideissa, eli Vatikaanissa toimivassa uskonopin kongregaatiossa. Tämän kongregaation historiasta vastaamme pullahtaa tutumpi nimi - inkvisitio. Emme toki elä myöhäiskeskiaikaa, emmekä uuden ajan alkuvuosisatoja ja vaikka osa inkvisitiosta kerrotuista kauhuista on eittämättä reformaatiossa muodostuneiden suuntauksien propagandaa ja antikatolisuutta, oli tunnelma kieltämättä mestoille saavuttuamme hivenen hämmentynyt. Tapasimme arkkipiispa J. Augustine Di Noian, joka paljastui kovaksi höpöttäjäksi ja myönsi itsekin olevansa juuri sellainen. Ja kun häneltä jotain kysyttiin, jätti hän taiten vastaamatta itse kysymykseen, vaikka saattoikin todeta, että: "this is a fascinating topic". Siinä me istuimme, huoneessa, jossa jokaisen edessä oli mikrofoni, seinillä tauluja joissa toisessa J tarjoaa avaimia Pyhälle P:lle ja toisessa Papa Francisco. Inkvisitio, heh heh he naureskeli Di Noia. Me olemme sinut historiamme kanssa.


Pietarinkirkon aukio on jotain sellaista, minkä kuvaamiseen ei sanoin kannata ryhtyä. Sen näkemiseen kytkeytyy monenlaisia tunnemaisemia. Epätodellisuus, hämmenys, mahtipontisuus ja pienuus. Pienuus ei liity itse aukioon, vähiten Pietarinkirkkoon, vaan siihen miksi itsensä tuota rakennusta, sen historiaa ja kaikkea mitä se edustaa, katsellessaan tuntee. Kirkon vaikutus säteilee, halusimmepa tai emme, kaikkialle. Katolisen kirkon historian (nykyisyyttä unohtamatta) tarkastelu nostaa eteemme valtavan määrän negatiivisia mielleyhtymiä, vallan vääristämiä ihmiskohtaloita/hirviöitä, joiden toimista kohtuuttoman moni viaton on joutunut kärsimään. On olemassa kuitenkin se toinen puoli. Katolisen kirkon yli miljardin jäsenen mittakaava kertoo paljon. Lähes joka seitsemäs ihminen tällä telluksella kokee tuon parin tuhannen vuoden ikäisen instituution merkittäväksi elämässään. Osa enemmän, osa vähemmän. Miksi? Tämä on relevantti kysymys ja siitä seuraava kirkon kannalta vielä relevantimpi - kokeeko myös tulevaisuudessa?



Katolilainen en ole, enkä usko sellaista ihmettä tapahtuvan, että näin pääsisi käymään. Ehkä silloin voisin harkita, kun naiset saavat mahdollisuuden osallistua kardinaaleina konklaaviin ja asettua ehdolle paaviksi. Ihan heti kohta tämä tapahtuu.

Mitä F olet mieltä naispappeudesta?
Hämmentävin vierailu kurssillamme tapahtui lauantai-iltana. Paikka herätti etukäteen ilmeistä mielenkiintoa joukossamme - Prelature of the Holy Cross and Opus Dei. Opus Dei! Astuimme sisään rakennukseen, jonka ulkokuori ei paljastunut sitä mitä sisällä näimme. Oppaamme oli jumalasta juopunut nukke, joka sädehtivin silmin kertoi meille paikasta ja Opus Deistä. Tämä Opus Dein pappi näytti meille hämmentäviä huoneita ja tiloja Opus Dein Rooman "päämajasta". Kuljimme rakennusta alakerroksiin ja yhä uudestaan löysimme itsemme kirkkosaleista ja "pyhäköistä", joissa vähintään yhtä paljon kunnioitettiin Opus Dein perustajaa Josemaría Escriváa, kuin katolisen kirkon Jumalaa. Eräs kurssilaisistamme kuiskasi korvaani, että kuuletko sinäkin Rami päässäsi X-filesin tunnusmusiikin? Tuo kysymys alleviivasi täydellisesti sen hetkistä tunnelmaani. Ja jos tuo sävelmä ei vielä korvissani soinut, siitä eteenpäin kyllä. Onko Opus Dei Josemaría Escriván henkilökultti, vai olenko täysin hakoteillä?

Kurssin päätti Paavi Franciscuksen bongaus sunnuntain Angeluksessa Pietarinkirkon aukiolla.
Ruoka ei päässyt hurmaamaan juuri kertaakaan koko Rooman reissun aikana. Nälkäisenä sitä kenties hetkellisesti huomasi pitävänsä kadunvarsi ravintoloiden mielikuvituksettomista pizzoista, mutta syvempi tarkastelu jätti kyllä melkoisen paljon parannettavaa hinta-laatusuhteeseen. Aamupalaksi nutellamarinoituja croisantteja syö sen kerran kaks, kunnes alkaa kaipaamaan jotain muuta. Italialainen ruokakulttuuri loistaa nyansseillaan varmaankin jossain muualla kuin Rooman Trasteveren kaupunginosassa. Ravintolat itsessään olivat poikkeuksetta viihdyttäviä ja valkoviini hyvää. Parhaiten jäi mieleen perjantain illalliskohteemme. Ekumeenisen ja muun muassa rauhantyötä tekevän Sant´edigio yhteisön ravintola Degli Amici oli miellyttävä paikka. Kokemisen arvoiseksi sen teki, ei niinkään ruoka, vaan henkilökunta. Ravintolassa työskenteli kehitysvammaisia, upeita elämäniloisia ja hymyileviä tyyppejä.

Marsille ja Venukselle.
Matkassamme Roomaan yhdistyi niin työ, loma kuin parisuhdeaspekti. Monta kärpästä ikään kuin yhdellä iskulla. Vaikka päivät olivat luentojen ja vierailujen merkeissä suht tiiviitä, ilmaantui aikaa myös yleiselle ihmettelylle ja kahvilassa istuskelulle. Monet Rooman historialliset nähtävyydet jäi tarkastamatta, sillä taksin ikkunasta zoomailua ei varmaan kohteessa käynniksi lasketa. Syy tulla takaisin on ilmeinen. Pantheon sisäpuolelta esimerkiksi.

Mihis te lapset laitoitte? Kyllähän niitä ikävä tuli. Kun matkalla näki samanikäisiä lapsosia, iski ikävä ja mitä pidemmälle reissu eteni sitä kovempaa. Eihän tällainen reissu olisi ollut mahdollista ilman lastenhoitoapua. Valtavan suuri kiitos Tampereen mummille poikien hoidosta ja kaikille apujoukoille. Vaikka ikävä poikia tulikin, ei pohdintaa lasten pärjäämisestä tarvinnut juurikaan harrastaa. Syvää kiitollisuutta koen, että saimme tälle reissulle lähteä. Kiitos myös kurssin opettajille ja kurssitovereille. Oli antoisat neljä päivää! Rooman reissun voimin jaksaa ottaa paremmin vastaan pimenevät, sateiset ja koleat syksyn illat.

Matkan aikana seinä oli saanut lisää ehostetta. Ctrl + z vie syvien
teologisten kysymysten äärelle.