sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Taisto Muumilaaksossa.

Jonakin kuluneen syksyn vetisenä, harmaana ja uuvahtaneena päivänä saapui kaksi ja puolivuotiaamme Muumilaaksoon. Matkaa oli lapsi taittanut tuonne autereiseen idylliin jo tovin. Kesän Muumimuseo-vierailujen ja lapsen vanhempien indoktrinoivien Muumihahmo esittelyjen (kirjat, mukit, pyyhkeet, lelufiguurit, palapelit yms. apunaan) lisäksi Muumi-animaatioiden katsomiset olivat toimittaneet oppaan virkaa matkan varrella. Kunnes sitten lopulta, jonakin hetkenä, lapsi oli valmis.

Täällä ollaan. Tai siis siellä.

Olemme lukeneet noin kuukauden päivät joka ilta iltasatuina muumikirjoja. Aluksi oli vain yksi teos, sitten tuli toinen ja nyt kierrätämme usein jopa neljää muumikirjaa ennen kuin pää laskeutuu tyynyyn. Ei tosin aina sittenkään laskeudu. Lapsi osaa "Tervetuloa muumilaaksoon" - lastenkirjan lyhyitä kuvatekstejä ulkoa ja toistaa ne omalla uniikilla kielellään, kun kirjaa luemme. Hahmoilla on seuraavia nimiä.

Muumipeikko = Muumipeikko!
Niiskuneiti = Niiskuäiti
Nipsu = Nissu/Nispu
Haisuli = Hausuli
Muumimamma = Muumiaamma
Hemuli = Mehuli
Vilionkka = Viliankka

Hyvin on  tämä verraton joukko ottanut paikkansa lapsen mielenmaisemasta. Nuuskamuikkunen oli pitkään ilmeisen vaikea pala sanoa, joten Nuuskamuikkunen oli Pikku Myy. Tämä on hyvin loogista. Ovathan he sisaruksia. Viime viikolla kieli lapsen suussa löysi viimein oikean asennon ja Nuuskamuikkunen sai oman nimensä. Lapsen suosikiksi on muodostunut Tuutikki. Mörköä hän ei osaa pelätä, lähinnä iloisena hihkuu kun näytän mörön kuvaa ja kysyn, että mikäs se tämän nimi on?


Tädin piirtämä joulukortti.
Onhan nämä sympaattisia otuksia. Ihmiskunnan kollektiivisen tajunnan heijastumia Tove Janssonin ylöskirjaamana. Kuka muumihahmoista sinä olet? Ja mitä se sinusta kertoo? Mistä kupista juot mieluiten kahvisi/teesi?

Muumilaakso on vaipunut jo talviuneen. Kuka meistä ei marraskuun pimeimpinä hetkinä olisi halunnut myös vaipua. Kovin olen kateellinen karhuille ja muumeille. Helposti söisin mahani täyteen havunneulasia, jos sillä teoilla saisin muutaman kuukauden unen. Välillä Muumilaakson idylli kuitenkin särkyy ja tummat pilvet nousevat taivaanrantaan. Tove Janssonin Muumitarinoissa on moniuloitteinen ja kiehtova tulkinnallinen universuminsa. Tässä yksi.

Perhe = Muumilaakso. Kun kaikki on hyvin, silloin aurinko paistaa ja Nuuskamuikkunen soittelee huuliharppua sillan kaiteella. Lapset ovat terveitä, vanhemmat ovat saaneet nukutuksi ja olemista ei kuormita jatkuva infernaalinen kiire. Marraskuu. Pimeä. Väsymys. Influessa-aalto. Kasvukivut. Kehitysvaiheet. Stressi. Ajanpuute. Uhma. Oman navan tuijottelu = kuppi nurin. Ja kas, tummat pilvet ilmaantuvat taivaanrantaan ja enteilevät suurta tuhotulvaa. Hattivatit saapuvat ja Mörön "mörinää" kuuluu pimeydestä. Idylliin ilmaantuu säröjä.

Se lohdullinen puoli tässä kaikessa kuitenkin on, että vaikka arkeen ja tuohon idylliin, kuplaan, kulissiin, miksi sitä nyt haluaa kutsua, muodostuu särö(jä), niin nuo säröt voidaan paikata. Idylli voidaan palauttaa. Muumimamman käsilaukku löydetään. Nuuskamuikkunen saapuu joka kevät. Aina lopulta.

Tai näinhän minä haluan uskoa.

Olemme käyneet lapsen kanssa taistoa kuluneiden joulunalusviikkojen aikana päiväkodista hakemisen yhteydessä. Ja nimenomaan kun pitäisi pukea päälle ja poistua. Annas olla. Jätkän pätkällä on nyt se vaihe, että kun asia ei mene hänen mielivaltaisen käsikirjoituksen mukaan, katkeaa kamelilauman selkä ihan mitättömästä asiasta. Lapsi haluaa pukea itse. Tämä on hyvä asia. Mutta kun siinä kestää. Tämä ei. Isällä on nuha, väsymys ja toppatakki. Yritän suoristaa välipuvun lahjetta, että lapsi saisi vasemman jalan luiskahtamaan sujuvasti tunnelista vapauteen. En saisi. Haluaa itse. Olen kärsivällinen, siihen tulee muita vanhempia lapsiaan hakemaan, siinä on vilskettä, siinä on ääntä. Ja kaiken yllä lapseni möykkä, itku, taisto. Isän tappiota alleviivaten lapsi rupeaa huutonsa reunuksia kirjaamaan äidillä. Äitiii. Äitihän tähän nyt ilmestyy pelastajaksi. Rauhan kyyhkynä lentää paikalle. Ei varmaan tarvitse mainita, että kun äiti hakee lasta päiväkodista, tällaista sirkusta ei synny. Isälle näitä pidetään, yksinoikeudella.


Pieniähän nämä taistot ovat Myllypuron ruokajakelun jonossa värjöttelevän näkökulmasta. Pieniä ovat ja paradoksin omaisesti välttämättömiä ja tärkeitä. Ei tunnu rauha miltään, ilman taistoa.

Paljon olen ajatellut lapsieni kanssa muumeja lukiessa mörön ja hattivattien vertauskuvallisuutta. Tove Janssonin tarinoiden ajattomuudesta kielii muun muassa se, että mörkö ja hattivatit saavat kulloisenakin aikana, kussakin sosio-historiallisessa kontekstissa omat konkreettiset edustajansa (tai niille voi sellaisen löytää). Yllä kuvasin ne viittaavan tekijöihin kun perhe-elon valoisaan puoleen puhkeaa tummia sävyjä. Mörkö voi olla mitä vaan. Kuka vaan.

Mörkö voi olla esimerkiksi turvapaikanhakija. Ihmiset pelkäävät erilaisuutta, toiseutta. Liittävät vajavaisessa ymmärryksessään kuulopuheita, stereotypioita kirjavaan, eri taustoista tulevaan ihmisjoukkoon. Rakentavat palapelia, yrittäessään ymmärtää omaa ajatusmaailmaansa (perittyä, johdettua, kopioitua), taistellessaan omia mielensä demoneja vastaan. Ja jos voivat huonosti, etsivät syntipukkia, syyllistä. Jotain johon pahaa oloaan purkaa. Mitään emme ole tehneet sen eteen, että olemme syntyneet Suomeen. Kovin monessa suhteessa muumilaaksomaiseen maahan. Muumilaakson harmonia ei ole tietenkään täydellinen ja siihen ei pidä tuudittautua. Edelleen se Myllypuro. Mörkö(j)ä pelätään ja niitä kartetaan. Eivät kuulu nuo tänne (sanoo maahanmuuttaja toiselle maahanmuuttajalle). Tunkeutuvat maahamme ketun häntä kainalossa. Mörköihin ei haluta tutustua, koska ei uskalleta. Möröistä tiedetään vähän, eikä haluta ottaa selvää. Mikä niitä ennakkoluuloja ravitsee? 

Mörkö on myös yksinäinen. Yksinäisyys on kuin polttomerkki. Kartettava, jokin joka voi tarttua. Yksin on täällä moni. Tätä tosiasiaa ei kannata unohtaa. Onko toisen yksinäisyys enemmän surkuteltavaa kuin toisen? Jos joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä, meillä on mörköjä täällä kohtuuttoman paljon. Hattivatit. Sama kuin mörkö? Mörkö pitää pelottavaa ääntä, hattivattien lauma omaansa. Hattivateilla ei ole kykyä puhua, heillä ei ole ääntä. Kenellä tässä yhteiskunnassa, 100-vuotiaassa Suomessa ei ole ääntä. Kenen puhetta ei kuulla?

Muumilaakso ja muumihahmot aukaisevat monenlaisia portteja ihmisten käydä. Mielikuvitus on valtava voima. Niin hyvässä kuin pahassa. Näin vuoden harppoessa viimeisiä askeliaan on tapana pohtia sekä mennyttä että tulevaa vuotta ja tehdä lupauksia, optimistisena, puhtaalta viivalta.

Minä lupaan lukea jatkossakin muumeista niin lapsille kuin itsellenikin. Lupaan myös tutustua uusiin ihmisiin, hattivatteihin tai mörköihin. Lupaan olla rohkeampi.