perjantai 21. joulukuuta 2018

"Voidaanko sitten avata joulupukki" - Eli kuinka joulu tulla jollottaa

Isä lapselleen joulunalus viikolla: "Mennäänkö sitten mummin ja papan luona joulusaunaan?" Lapsi: "Juu, mennään vaan ja voidaanko sitten avata joulupukki?"

Neljännen vuotensa viimeistä kolmannesta elävä lapsi on joulusta tohkeissaan. Viime vuonna opeteltiin, ihmeteltiin ja haettiin vielä ymmärrystä ja isoveli auttoi innostuksen herättämisessä, mutta nyt ollaan upottu jo syvälle joulumaailman tarinallisiin ja valitettavasti myös kaupallisiin syövereihin. Se minkälainen tuo maailma on, siihen voivat vanhemmat vaikuttaa - niin hyvässä kuin pahassa. Ilkeänä isänä piilotin lasten joululahjakatalogit visusti, kun ne postiluukusta alkoivat putoilemaan. Rupesin puhumaan lapselle tontuista suurin piirtein samoihin aikoihin kuin joulusuklaat ilmestyivät kauppoihin. Eli syyskuussa. Olen ottanut kasvatusmetodeihini melko kritiikittömästi nämä kansanperinteen pienet punanuttuiset hahmot. Onko se sitten tuon perinteen eteenpäin viemistä vaiko vain väsyneen isän helppo keino saada lapsi pesemään kätensä? Puuroa napaan. Leluja laatikkoon. Kakka pönttöön? Kenties kumpaakin. Joulu on lapsuuteen paluuta. Mennyttä meissä.

En tosin tähän muistoon halua palata. Yhtään ei ollut epämiellyttävää
jouluna 1983. Kengät on kyllä hienot.
Kyselin koulussa viimeisellä viikolla oppilaiden jouluperinteistä. Syömistä, saunomista ja sukulaisia. Lahjojen avaamista, haudoilla käymistä ja mummolaan menoa. "Ihan vaan ollaan himassa". "Ai mitä mä teen jouluna, no pelaan tietenkin". "Emmä haluu kertoo". Mietin onko kysymykseni huono, ahdistava. Mietin, että perinteinä on sellaista, mitä ei jouluun haluaisi liittää, eikä niitä ainakaan ääneen luokassa muistella. Lauloin muutamille 7.-luokan ryhmille joululauluja. Soitin kitaraa ja katselin ihmetteleviä ilmeitä. Mitä toi tekee? Tapanani on ollut laulaa Juicen Sika. Ei varmaan se suosituin laulu. Mutta aiheen äärellä. Toki myös Tonttujen jouluyö ja Porsaita äidin oomme kaikki on ollut soitossa. Jotkut oppilaat ovat rohjenneet myös laulaa mukana, mikä on ollut ihan mieltä ylentävää. Kyselin myös joululahjatoiveita. Arvaatko mitä toivoivat? Itse toivon tällaisen uutisen: Olemme S-ryhmässä tehneet sellaisen päätöksen, ettei yksikään Prisma ole joulunpyhinä, eikä  muuten jatkossakaan auki 24/7. Klo 8-21 välisenä aikana ehtii ihan hyvin kauppaan. Kuluttaminen on arvelluttavaa.

Kolmivuotiaamme aloitti syksyllä muskarin. Kaveri on viihtynyt ja ensimmäinen keikka oli muskarin joulukonsertti. Lapsen ryhmä esitti kolme biisiä sympaattista kakofoniaa. Konsertti kesti puoli tuntia ja oli mitassaan oikein hyvä. Yksi lauluista oli "Joulu tulla jollottaa". Sitä on lapsi toistellut keikkansa jälkitunnelmissa muutamaan otteeseen. "Joulu tulla jollottaa, kahvipannu kantapäässä". Lapsi versioi laulun sanoja omikseen ja isänkin tekisi mieli "Joulu tulla jollottaa, nysäpiippu kainalossa".

80-luvun alussa joulupukit olivat sentään
vielä uskottavia.
Vaan niin on raskas syksy taittunut talveksi ja ulkona näyttää ihan joululta. Viime vuonna tähän aikaan ajattelin, että lukiovuoden jälkeen syksy yläkoulussa olisi varmasti helpompi, kevyempi - voi kuinka leppoisa se olisikaan. Kappas kun olinkin väärässä. Viimeksi kun opetin syksyllä yläkoulussa, oli vuosi 2015.  Sen jälkeen on ollut hoitovapaa-vuosi ja lukiovuosi. Maailma on mennyt eteenpäin ja ajan henki on toinen. Syksy oli kenties levottomin yläkoulun opettaja vuosistani. Zeitgeist on kärsimätön, levoton ja armottomalta se myös tuntuu. Älylliset laitteet laittavat älymme, päämme koetukselle. Psyyke kuormittuu ja heiveröisimmillä se horjahtaa. Näitä merkkejä saa valitettavasti yläkoulussa yhä enenevissä määrin seurata.

"- Onko jo kevät? Muumipeikko mutisi.
- Kevät? sanoi hemuli kärttyisästi. Joulu nyt on,
etkö käsitä, joulu. Enkä minä ole hankkinut mitään,
enkä järjestänyt mitään, ja sitten ne lähettivät minut
kesken kaiken kaivamaan teitä esille. Kintaani ovat
luultavasti hukassa. Ja kaikki juoksevat ympäri kuin
hullut, eikä mikään ole valmista...
   Sitten Hemuli tallusteli takaisin portaita ylös ja
meni ulos kattoluukusta.
- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä.
On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat
sitä jouluksi.
- Mitä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
- En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään
ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki
juoksevat kuin hullut..."

Oheinen Tove Janssonin kertomus päättyy hyvin. Nyyti sukulaisineen saa ensimmäisen oman joulun, ruokineen ja lahjoineen. Tämä Kuusi niminen kertomus löytyy Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia - teoksesta (1962). Luin sitä eilen illalla kuopuksellemme ennen nukkumaanmenoa.

Kevättä en ole huomannut odottavani, mutta joululomaa kylläkin. Olo ja ajatukset ovat vähän kuin Hemulilla. On tullut juostua kuin hullu. Lähes koko syksyn. Ehkä nyt on aika pysähtyä.

Pysähdy sinäkin. Rauhaisaa joulua.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Pikku Kakkonen maailmankuvan muokkaajana

Eniten katson telkkarista Pikku Kakkosta. Olen kasvanut lasteni kanssa kyseisen formaatin innokkaaksi faniksi. Kolmivuotias kuopuksemme on todellisen fanin iässä, sikäli mikäli hän nyt faniudesta jotain ymmärtää. Pikku Kakkonen on sun puolella, lauletaan Pikku Kakkosen eräässä laulussa ja uskon, että näin on. Pikku Kakkonen luo sisältöjä lastemme elämään ja siinä sivussa myös meidän aikuisten. Tokaluokkalainen esikoisemme saattaa kaverien kesken pitää Pikku Kakkosen ohjelmia jo "lällyinä", mutta vilpittömin mielin katselee veljensä kanssa kuitenkin niin Ryhmä Hauta, Ritari Mikkeä, kuin Pipsa Possuakin. Aamumme alkavat usein Pikku Kakkosen ohjelmilla ja illat päättyvät myös PK:n tarjontaan. Katsovatko lapsemme sitten liikaa tämän 40-vuotiaan kansallisen instituution ja merkittävän maailmankuvan muokkaajan ohjelmia, on kysymys, jota välillä tulee miettineeksi. Ajoittain ote ja ohjelmien katsomiseen luodut aikarajat lipsuvat. On niin helppoa laittaa jokin Pikku Kakkosen laajasta ohjelmistosta pyörimään ja jättää kasvatus hetkeksi näiden Pikku Kakkos-filtterin läpikäyneiden ohjelmien vastuulle.

Seuraavassa listaa "kasvatuksen" eri osa-alueista, joihin Pikku Kakkonen tiedostaen tai tiedostamatta haluaa vaikuttaa:

Musarullaa, Seikkailukone jne. = Musiikkikasvatus.
Pipsa Possu = Kriittisyys, epäily ja kyseenalaistaminen sekä stereotypiat siitä, että isät ovat hölmömpiä kuin äidit (Tällainen peli ei Kiinassa vetele: "Kiinalaismedian mukaan possun suosio voi murentaa yhteiskunnan moraalia." )
Ryhmä Hau = Poikakeskeinen maailmankuva, vauhti ja vaaralliset tilanteet.
Petteri Kaniini = Helvetinmoinen kiire ja pelko perseen alla. Kaikilla on ketunhäntä kainalossa.
Maltti ja Valtti = Liikennekasvatus.
Postimies Pate = Vaikka teet aina hommat päin seiniä, olet hyvä tyyppi.
Riku ja Rami - Pata ja kattila soimaan = Lasten ruoka- ja ravintokasvatus "sano kiitos ei eineksille".
Simo, Pipsa Possu, Martta puhuu jne. = Antropomorfismi.
Oktonautit = Ympäristökasvatus.
Kaapo ja Late = Siivouskasvatus.
Reima Räiske = Tunnekasvatus.
Närpiäiset = Surrealismi.
Isä -possu vakuuttaa tietävänsä minne on menossa, mutta
tarvitsee äiti-possun apua perille pääsemiseen.
Näitähän riittää. Yksi, ei suinkaan vähäpätöisin seikka Pikku Kakkosessa on myös se, että se ei tule mainostelevisiosta. Sarjojen väliin ei tuutata räikeää ja ahdistavaa kohdemainontaa. Markkinavoimat eivät vyörytä kehittyvän lapsen mieleen monenlaisia tekaistuja tarpeita. Toki, esimerkiksi Ryhmä Hau-figuurien invaasio huusholliimme on ollut hallitsematonta myös ilman mainontaa. Myönnettäköön. Mutta tämä verorahoitteinen YLE:n ohjelmaformaatti on kuitenkin jotain toista kun mainostelevision lastenohjelmatarjonta viheliäisine mainospaloineen. Joskus huomaan olevani kovin jyrkkä ja käännän kanavan pikaisesti toiseen, jos lapseni "eksyy" näille tonteille. Ehkä se johtuu tulevasta joulusta. Postiluukusta pudotetaan lasten lelu-luetteloiksi naamioituja pommeja. Black friday laajenee black-viikoksi. IPCC-raportti tuntuu nopeasti unohtuneen.

Hieman kyllä on harmittanut, kun MTV3 alkoi näyttämään Muumilaakson tarinoita kanavallaan. Niitä ollaan kyllä silloin tällöin katsottu. Haisulia kaivattu. Vaan onneksi helmikuu tulee pian! Uusi taianomainen Muumilaakso-aniaatiosarja tulossa helmikuussa 2019.


Viime aikoina eritoten seuraavat sarjat ovat olleet lasten suosiossa: Simo, Ryhmä Hau, Jussin matkat, Saku ja Vaakku, Musarullaa, Ritari Mikke, Pipsa Possu ja Herra Heinämäki. Herra Heinämäki siirtyi viime keväänä Lasten Areenasta kohun saattelemana Elävään Arkistoon. Sitä kautta ohjelmaa edelleen katsotaan ja tarpeen tullen asiasta keskustellaan. Miksi on väärin, että Herra Heinämäen Lato-orkesterissa on soittanut Päällikkö Punanata? Miten selität lapsille mitä on kulttuurinen omiminen? Lato-orkesterin tarinaan ollaan kirjoittamassa uutta lukua. Siitä voi lukea täältä: Stereotyyppinen intiaanihahmo poistetaan Herra Heinämäen Lato-orkesterista.

Kolme ja puolivuotiaamme kieli on kuluneen syksyn aikana kehittynyt taas mukavasti eteenpäin (tai sopeutunut sovittuihin sääntöihin) ja höpötyksen määrä on lisääntynyt. Lapsi on ihastunut vessa-sanastoon.  Päiväkoti- ja puistokaverit hurmaavat toisiaan sanomalla kakka tai pylly tai kakkapökäle, jotka ovat toki merkittäviä ja merkillisiä sanoja. Niitä hoetaan myös kotona, kaupassa ja rappukäytävässä. Ne tuovat hymyn ja naurun kasvoille. Kahlitsematonta iloa. Siksi on huvittavaa, että Pipsa Possu on pitkään ottanut lapsemme suusta ulos tullessaan muodon Pissa Possu. Myös pizza on pissaa. Koska miksei. Nokkela ja lohikäärmeiden kanssa juttua iskevä Ritari Mikke on puolestaan Pipari Mikke.
Ritarin vaaralliset varusteet.
Pikku Kakkosen katselu on kuluneina vanhemmuuden vuosina nostanut pintaan muistoja omista lapsuuden Pikku Kakkos vuosista. Formaatti on elänyt ja päivittynyt ja kenties muuttunut paremmaksi. Parhaiten muistan Röllin ja Pelle Hermannin. Hermannin kepakkoa pelkäsin, Röllin lauluja rakastin. Vasta paljon myöhemmin, parikymppisenä, rupesin kuuntelemaan Allu Tuppuraisen 80-luvun Rölli-laulujen sanoituksia ja huomasin kuinka ympäristötietoisuus ja huoli luonnon tilasta nousi Rölli-lauluissa usein esiin. Myös kiinnostus suomalaiseen muinaisuskoon on ollut aikuisiän keskeisiä kiinnostuksen kohteita - muinaissuomalainen uskomusmaailma peikkoineen, maahisineen ynnä luonnonhaltijoineen. Kuinka paljon Röllin laulut ja ohjelma ovat vaikuttaneetkaan maailmankuvani muotoutumiseen? Miten Pikku Kakkonen muokkaa lapsieni maailmankuvaa?

80-luvulla ohjelmat piti katsoa televisiosta juuri silloin kun ne sieltä tulivat. VHS-nauhurin saimme vasta 90-luvun puolella. Nyt lapset ovat kasvaneet siihen, että ohjelmia voi katsoa milloin vaan ja missä vaan. Tätä he osaavat käyttää hyödyksi. Vanhemmat eivät tietenkään osaa. Emme koskaan ruokaile, emmekä pue vaatteita ylle, emmekä koskaan kuuna milloinkaan ota hetkeäkään omaa aikaa Pikku Kakkosen avustamana.

Pikku Kakkonen on sun puolella.



tiistai 16. lokakuuta 2018

Viheliäinen adenovirus ja Uusi lastensairaala

Jokunen viikko sitten HS esitteli Uuden lastensairaalan. Luin juttua ja mietin, että nyt on varmasti saatu aikaan sellainen sairaala, jossa lasten sekä myös huoltajien tarpeet on huomioitu parhaimmalla mahdollisella tavalla. Muistelin viime keväistä yhden yön visiittiä Lastenklinikalle poikamme kanssa ja väistötiloja jossain päin suurta Meilahden sairaalakompleksia. Myös Lastenklinikan päivystyksen elähtäneet ja paljon nähneet odotustilat nousivat mieleeni. Näistä tuumailuista kului noin viikko, kun istuimme kuumeisen pojan kanssa Lastenklinikan päivystyksessä, päivystyksessä, joka palveli viimeistä iltaansa vanhoissa tiloissa ja oli valmis muuttamaan heti seuraavana päivänä uusiin upeisiin tiloihin. Sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat viimeisen illan kaaoksesta.

Lapsi oli oksentanut lauantaina. Kuume oli noussut ja vienyt vedon mennessään. Maanantaina menimme lapsen kanssa lääkäriin. Lapsi oli viettänyt isoveljensä kanssa viikonloppua isovanhemmillaan. Vanhemmat olivat olleet kotona. Toinen oli korjannut yo-kokeita, toinen oli nauttinut joutenolosta. Omaatuntoa kolkutti. Toisesta korvasta löytyi pientä tulehdusta ja lääkäri kirjoitti siihen lääkettä. Jahas, näinköhän tämä korvatulehdus vie lapsemme aivan reporangaksi, ei se ennen ole niin tehnyt? Kysyin lääkäriltä, kun oltiin siinä jo lähtöä tekemässä, että voitaisiinko lapselta mitata kuitenkin vielä kuume. Voitiin ja hyvä, että mitattiin. 40,2 astetta. Lääkäri muutti diagnoosiaan lennossa ja lähdettiin siitä sitten labraan ottamaan tulehdusarvoja. CRP, C-reaktiivinen proteiini oli koholla ja oli noussut arvoon 120. Lääkäri kehotti lähtemään Meilahteen, Lastenklinikan päivystykseen.

Isoveli sai mahdollisuuden mennä yökylään ystävällisten naapureiden luo, suurkiitos siitä! Kello oli kahdeksan paikkeilla, kun ajoin auton uuden lastensairaalan parkkihalliin. Lapsi oli äitinsä kanssa mennyt jo tiedustelemaan infosta, että minnekäs tässä. Pian kävi ilmi, että ei se Uusi lastensairaalan päivystys ollut vielä auki. Tilat näimme ja hienolta näyttivät. Tyhjät, uutuuttaan kiiltävät ja tuoksuvat huoneet odottamassa sairaiden tulla. Noin seitsemän tunnin päästä lapsi siirrettiin päivystyksen kaiken nähneiden seinien sisältä Uuden lastensairaalan kahdeksannen kerroksen osastolle, Tähteen. Äiti oli lapsensa kanssa, kello kävi neljää.


Uudessa lastensairaalassa kolme ja puolivuotiaamme vietti aikaa torstai-iltapäivään asti. Kuumetta kesti sen kuusi päivää. Kaveri oli melkoinen ressukka. Ruoka ei maistunut. Olo oli tukala. Nenä valui. Käteen meni inhottava letku, jota välillä vaihdettiin ja huuhdeltiin ja mitä kaikkea. Huone oli kuitenkin oma. Vain meille, meidän perheelle. Oli oma vessa ja suihku. Kirjahyllyn kokoinen taulutelevisio ja huonekohtainen pädi, jossa luki tervetuloa Taisto. Oli aamukierroksillaan tavatut kolme eri lääkäriä. Oli useita hoitajia, jotka hoitivat, jotka auttoivat ja jotka toivat ruokaa ja leluja lapselle uudestaan ja uudestaan. Tekivät turvallista oloa todeksi. Ja vaikka huoli oli suurta, oli myös tieto siitä, että tämän turvallisempaa paikkaa ei lapsellemme löydy. Täällä saa parasta mahdollista hoitoa. Lasta testattiin, kuvattiin, otettiin verta. Diagnoosi eli. Vasta maanantaina 8.10 posti toi kirjeen.


Kotiuduttuamme lapsi oli vielä nuutunut ja väsynyt, mutta pian normaali elämänilo ja tenho palasi lapseen. Perjantaina viikon päätteeksi uskalsin ajatella, että näinköhän me selvittiin ja paluu arkeen alkaisi. Juu ei. Isoveljelle nousi perjantai-iltana kuume, joka laski seuraavan viikon tiistaina. Sairaalan ei tarvinnut onneksi mennä, kotihoito riitti. Sunnuntai-iltana esikoisen kuumeiltua pari päivää alkoi oma oloni enteillä flunssaa. Maanantaina menin töihin, mutta päivän mittaan totesin, että nyt taitaa nousta vuorostaan kuume minulle. Seuraavana kerran palasin töihin yli viikon päästä torstaina. Kuumetta kesti kuusi päivää ja korkeimmillaan se kohosi yli 39 asteeseen. 8-vuotiaan mieli kehitti tästäkin kisan. Lapsella oli maanantaina enemmän kuumetta kuin isällään, joten en voinut olla niin sairas. Kun tokaluokkalainen palasi viisi päivää sairastettua kouluun, oli hänen isänsä aivan totaalisesti poissa pelistä. Lääkärissä keskiviikkona käydessäni CRP oli 120. Lääkäri pohdiskeli, ennen kuin testiä oli otettu, että arvo on varmasti kohollaan, mutta ei yli 60. Ei niin. Kuumetta oli 39,2 ja lääkäri kirjoitti antibioottia. Totesi kuitenkin, että todennäköisesti turhaan. Adenovirukseen ei antibiootti tehoa. Määräsi kuitenkin sen verran kovan lääkityksen, että mahdollinen keuhkokuumekin taittuisi sillä. Näin kertoi Malmin päivystyksen lääkäri lauantaina ja ihmetteli kollegansa lääkemääräystä. Minä en tiennyt kuumehoureissani enää mistään mitään ja päätin luottaa, että lääkärit täällä tietävät mitä tekevät.

Lapset olivat tervehtyneet. Isoäiti hakenut lapsenlapsensa Tampereelle hoitoon. Kiitos Maibi, kiitos! Miksi? Siksi, että nyt lasten äitikin oli kipeä. Torstaina nousi kuume ja lauantaina Malmin päivystyksessä parisuhdeaikaa viettäessämme, toinen toisen lääkärin vastaanotolla, toinen toisen, vaimolla oli kuumetta reippaasti yli 39 astetta. Oli ajanut sinne meidät autolla. Kumpi meistä oli kipeämpi?

Hetken aikaa olin siinä luulossa, että minut otetaan sairaalaan osastolle. Tulehdusarvot olivat nousseet 143. Helvetin adenovirus! Lääkäri kuitenkin totesi, että paremmin sinä paranet kotona, kun huonetovereinasi ei ole yli 80-vuotiaita, melko todennäköisesti harhaisia potilaita. Kenties.

Kun kuopuksemme joutui sairaalaan kolmisen viikkoa sitten olin juuri aloittanut lukemaan Hans Roslingin tärkeää teosta Faktojen maailma. Kirjaa suosittelen varauksetta kaikille. Rosling jakaa maailman, ei rikkaisiin ja köyhiin valtioihin, vaan neljään eri tasoon - varallisuuden mukaan. Noin miljardi pallomme ihmisistä elää tasolla 1, alle kahdella dollarilla päivässä ja ilman sähköä. Arvaat varmaan millä tasolla Suomi on? Tasolla neljä asiat luonnistuvat, eivät kaikilla, eivätkä aina, mutta paljon paljon todennäköisemmin kuin tasoilla kolme tai kaksi, puhumattakaan tasosta yksi. Kun oma lapsi on todella kipeä, on sitä luonnollisesti huolissaan ja peloissaankin. Kaiken tämän huolen ja pelon takana yritin kuitenkin pitää kiinni siitä tosiasiasta, että tuossa ihmeellisen hienossa Uudessa lastensairaalassa lapsemme hoito on parasta mahdollista. Koko maailmassa.



Uusi lastensairaala oli sisustettu Toven kuvin ja sanoin.
Kun oma sairasteluni ja kuumeiluni venyi ja venyi, yritin pitää mielessäni tämän. Minulla on mahdollisuus mennä lääkäriin milloin vain. Isolla rahalla vältän odottelun alakuloa huokuvissa odotushuoneissa. Apteekista saan kipuun lievitystä. Vettä tulee hanasta. Minua autetaan.

Uudessa lastensairaalassa oleskelumme toisena yönä havahduin lapseni vierestä hereille yöhoitajan tullessa mittaamaan kuumetta ja antamaan kipulääkettä. Siinä unen ja valveen rajapinnalla ymmärsin kuinka hyvin lastani hoidetaan. Ammattimaisesti ja suurella huolella ja sydämellä sairaanhoitaja toimitti asioitaan ja silitti itkevää lastani ja totesi rauhallisesti kuumeiselle pojalle, "ei hätää kulta".


lauantai 22. syyskuuta 2018

Brändien vastustamisen vaikeudesta lapsiperheessä.

Vuonna 1997 eteläsuomalaisen, keskikokoisen kaupungin reunamilla, erään yläasteen eräs 9.-luokkalainen pukeutui ylpeänä mustaan. Hän ei kuunnellut mustaksi metalliksi kutsuttua äärimmäisyys musiikkia, ollut gootti eikä vaatteet tämän nuoren haivenhuulen yllä olleet farkkua saati nahkaa. Asu oli verryttelyasu. Sekä takin hihoja, että housun lahkeita koristivat kolme valkoista raitaa.

En ollut ainoa adidas-herätyksen saanut, enkä viimeinen. Noiden mustien housujen lahkeet eivät kuitenkaan kaventuneet maata kohti kurottaessaan, kuten nykynuorison keskuudessa, eivätkä niiden sivuja kaunistaneet napit, niin kuin joillakin 90-luvun rohkeilla. Ei ole adidas mihinkään nuorten jaloista kadonnut, tosin asujen tyyli elää ja hakee uusia sukupolvikokemuksia. Minun adidas verryttelyasuni housuosa on kadonnut jonnekin muistojen kierrätyskeskukseen, mutta takkiosa on yhä tallella ja joskus rohkenen sen ylleni pukea. Miksi halusin vaatettaa itseni tällä, ei niin uniikilla ja persoonallisella kostyymillä? Minun(kin) tapauksessani populaarikulttuuri löi kättä vahvan ja kokeneen brändin kanssa, joka oli tietenkin myös osa populaarikulttuuria. Sen yksi uhreista olin minä, miljoonien muiden joukossa. Oli yksi kalifornialaisbändi ja tuon bändin solisti Jonathan Davis. Sinitarrasin piskuisen huoneeni seinät täyteen tuon bändin ja tuon solistin kuvilla. Olin 15 ja päättäisin peruskouluni kohta. En minä brändeistä mitään tiennyt. En niiden taustalla lymyävistä pimeistä ja ihmisyyttä karsastavista tarinoista ja voimista - monimutkaisista tuotantoketjuista, hikipajoista, orjatyövoimasta. Paljon on kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut, mutta työn arvostus ja sen työn tekijöiden arvostus ei varmaankaan parempaan suuntaan. Minulle J. Davis adidas-asukokonaisuuksineen oli hahmo, jota fanitin ja jota apinoin. Ei siinä ihmisoikeuksia kauheasti tullut mietittyä. Puhuiko niistä joku? Fanitin koska olin 15 ja naiivi. Olin lapsi, joka oli erään lonkeron avulla (musiikki) repäisty mukaan suuren koneiston osaksi. Kuluttajaksi, jolla oli ostopotentiaalia, jos ja kun sillä oli pääsy vanhempiensa kukkarolle. 

Järjestys ennen kaikkea.
Miten minä voisinkaan kuvitella, että tällä valtaisalla massalla, (ikähaitarina vaikkapa nollasta täysikäisyyteen ja pitkälle sen yli - isälläni on useita adidas-tuoteperheen asuja]) olisi keinoja saati merkittävää kiinnostusta nähdä tai edes kurkata brändien taakse? Yläkoulunopettajana sen olen konkreettisesti huomannut. Brändit kytkeytyvät hyvin vahvasti asemaan, sosiaalisen statukseen, paikkaasi ryhmässä, sen lukemattomiin eri variaatioihin. Luokan suurin ja kovaäänisin suu kantaa yllään samoja brändejä, kuin se ujoin ja hiljaisin. Miksi? Siksi, että niin kai pitää. Minun pitää saada tuo, koska muillakin on. Ja jos minä en saa, niin minusta ei kenties pidetä, minä en kelpaa ja minut voidaan jättää ulkopuolelle. Minä haluan kuulua heimoon. Näin siis raadollisimmillaan.

Luokkahuonetutkimuksieni lisäksi olen saanut huomata (siksi kirjoitan), tämän myös kuluneen vuoden aikana kotona, oman esikoiseni kohdalla. Esikouluikäinen ei vielä brändien perään kysellyt. Laittoi melko kiltisti päälle sitä, mitä äitinsä oli lapselleen ostanut. Kyllä. Äitinsä. Isä on kohtuuttomasti siirtänyt, tai antanut alunperinkin vastuun vaatehuollosta, ostamisineen ja kaappien inventaarioineen lastensa äidille - joka on muuten melko suvereeni siinä toimessa - eikä laita ristiin tikkua asian eteen. Lapsen suusta on alkanut kuulua, kautta rantain, joskus ihan suoraankin, aatoksia joihin liittyy vetoamus: "koska ****lakin on". Niin on. Monenlaista on kavereilla. Ja kun niillä on ja myös lapsen vanhemmilla on jotain mitä lapsella ei, niin "on eppää, kun teilläkin/****lakin on". Eppää se on. Mennä nyt sanomaan kahdeksanvuotiaalle, että tiedätkös mikä se vasta eppää onkin? Se, että missä ja minkälaisissa olosuhteissa ja minkälaisin ehdoin ja korvauksin näitä asioita (kenkiä,  vaatteita, jumppakasseja jne.) meille tehdään? Ja sitten on vielä ne jalkapallotähdet brändisponsoreineen.

Iso ja pikkuveli.
Isä on turhautunut. Ja itsekin partakarvojaan myöten brändien ylivallan sontatunkiolla. Olen haukannut omenasta palasen.

Minkäs teet. Ohessa iloinen uutinen: Urheilujätti Nike harjoittaa miljardien eurojen verokikkailua.

Opinahjo, jossa työskentelen on niin sanottu sukkakoulu. Kun kouluun tullaan riisutaan kengät jalasta ja laitetaan ne joko omaan lokeroon, kenkätelineisiin tai koulun eteisaulan naulakoiden alle siististi muiden lajitovereidensa kanssa. Kun luo pikaisen silmäyksen kenkien rykelmiin, nousevat tutut brändit voimallisesti esiin.


Ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun kengät ovat vaihtaneet omistajaa. On myös esitetty epäilyjä siitä, onko vaihto ollut tahallinen vai vain puhdas vahinko? Miksi me haluamme pukeutua samalla tavalla, samoihin kuoseihin? Aikamme on yksilökeskeinen. Maailman voi jakaa karkeasti yksilökeskeisiin ja yhteisöllisyyttä korostaviin kulttuuripiireihin. Me yksilökeskeisyyttä korostavat länsimaalaiset puemme päälle vaatteita, jotka tehdään usein yhteisöllisyyttä korostavissa kulttuureissa. Onko samoihin brändeihin pukeutuminen merkki kaipuusta yhteisöllisyyteen? Niken, adidaksen ja vaikkapa applen kaltaiset jättiläiset ovat brändäyksessään onnistuneet tuottamaan eräänlaisen heimoidentiteetin tunteen. Kuulun joukkoon, kun käytän tätä. Olen osa jotain suurempaa? Se myy. Ja kun se myy, joku kärsii siitä. Tuo kärsivä on kuitenkin piilossa. Ongelmaa ei siis ole, jos sitä ei näe. Brändien takana on niin monimutkaisia toimitus- ja tuotantoketjuja, että tarvitaan pelottomia ja rohkeita journalisteja selvittämään missä monet isot brändit tuotteitaan valmistuttavat. Ja kun jotain karmivaa saadaan selville, kohistaan ehkä hetken, mutta mitään suurta muutosta ei kuitenkaan tapahdu. Minun vähäpätöinen yritys muutokseen tässä tekstissä on se, että kirjoitan brändien nimet pienellä.

Niin, miten siis vastustaa brändejä? Joku varmasti ja ihan perustellustikin kysyy, että miksi niitä pitäisi vastustaa? Miksi en voisi vaatettaa itseäni ja jälkikasvuani niken, adidaksen jne. vaatteilla?  Voi aloittaa vaikka sillä, että kysyy kaupassa jotain tuotetta ostaessaan, että missä se on valmistettu ja minkälaisissa oloissa. Voiko brändejä listata eettisesti parempiin ja eettisesti arvelluttaviin? Voi varmasti. Kyllä minäkin uskon monenlaista, eri tuotteiden (vaatemerkkien jne.) internet-sivuilla kerrotuista valmistustavoista. Haluan luottaa. Onko vähemmän eettistä ostaa suurbrändien tuotteita kirpputorilta? Onko second hand omantunnon puhdistamista? Onko kaikilla mahdollisuus ostaa eettisesti tuotettuja vaatteita? Onko ylipäänsä tarjontaa? Mitä ne miljoonat ihmiset sitten tekisivät, jos eivät vaatteita länsimaisille kuluttajille? Tarpeellisia kysymyksiä ja heitetään vielä yksi, eikun kaksi. Onko ok, että tietyissä maissa, joissa valmistetaan vaatteita lastemme ylle, maksetaan ompelijoille palkkaa 30 € kuussa? Onko naiivia kysellä tällaisia?

Lisätietoja muun muassa täältä: http://eetti.fi/vastuullisia-vaatteita/

perjantai 3. elokuuta 2018

"En jaksa nukkua, mulla on kuuma ja mä haluun jätskiä - NYT"


"Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma.
Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja
tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen.
...Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon.
Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä,
linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät olivat kuumuudesta
hermostuneina ja kulkivat ympäri riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi muumipeikko, keksi meille jotakin tekemistä!
Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!"
     
                        Tove Jansson: Taikurin hattu (1956)                                                                 


Säästä en ajatellut kirjoittaa. Ja kuitenkin kirjoitan. Vähäsen ainakin. Ylipäänsä jotain ajattelin ylöskirjata tästä omituisesta kesästä, kesästä joka muistetaan pakahduttavasta kuumuudesta, kahden vainoharhaisen narsistin Helsinki vierailusta ja niin - ehkä haluankin kysyä, että mistä tämän kesän muistavat lapseni?

Kenties on turhan optimistista ajatella, että kolmivuotiaalle jää vielä pysyviä muistijälkiä. Mutta jos jää, niin minkälaisia? Muistaako vierailun Imatralle, kylpylään Saimaan rannalla? Muistaako pitkäkarvaisten lehmien pistävän lapsen tarjoamat ruisleivän palat makeisiin suihinsa? Muistaako kun isoveli laitoi koivunoksista kasatun kimpun saunan kiukaalle hänen itse heittäessä vettä päälle? Muistaako automatkat, kun isoveljen kanssa laulettiin takapenkillä "nukanukanuu nääs päivää" (Jumankauta juu nääs päivää)? Juu älä kysy.

Muistaako, että oli kuuma. Että äiti ja isä kantoivat patjat parvekkeen oven eteen ja nukkuivat öitä siinä? Muistaako pyöräretket Kumpulan maauimalaan ja isoveljen kasvun sellaiseen rohkeuteen, että hyppiminen kolmosesta ei pelottanut lainkaan? Muistaako istumisen kantorinkassa Nuuksion kansallispuistossa paahteisena heinäkuun päivänä? Muistaako, että joka päivä ei tarvinnutkaan nukkua päiväunia? Ja useina päivänä syötiin viiden kerran sijasta vain kolmesti? Mitä muistaa? Vai muistaako, että iskä oli hermostunut ja tiuski syyttä suotta? Että sai jätskiä melkein joka päivä. Ja että äiti toi aarteita kirpputorilta? Muistaako, että joskus aamuisin kesti liian kauan lähteä ulos? Ja mitä siitä seurasi? Vai muistaako kahden lehtopöllön, jotka veljensä kanssa nimesi Kikkeliksi ja Vikkeliksi, istuvan lähes koko kesän iskän ja äidin makuuhuoneen ikkunasta näkyvän koivun oksalla?

Hirveen vaikea syödä sotkematta. Onko lapsesi onnistunut?
Se lienee silti murheistamme pienimpiä?
Niin, mitä muistaa? Arvailuksi jää. Isän muistojahan nämä tietenkin ovat. Ilmeistä on, että jos jotain muistaa sitten myöhemmin, niin valoa ja hyvää mieltä sitä tahtoisi lapsensa muistavan. Että aina oli kesä ja aurinko paistoi...

Lapsen isä haluaisi muistaa suurimman osan edellä mainituista. Kesästä 2018 jää myös mieleen päivä, jona nuorimman sänky vietiin vanhempien vuoteen vierestä vinttiin. Kuinka haikealta se tuntui. Ja kun esikoinen nukkui riippumatossa useita öitä ja kysyi "isi, miksi mä en saa hypätä jo vitosesta?" Kun tuleva tokaluokkalainen lähti kavereiden kanssa ulos muina lapsina ja oli retkillään tuntikaupalla. Vierailun ystävän siirtolapuutarhamökille ja ilon joka lapsista säteili heidän poimiessaan vadelmia suut muikeina. Kun kolmivuotias oli äitinsä kanssa Kumpulan maauimalan suihkuhuoneessa lauleskellut "munasillaan, munasillaan, kohta kaikki on munasillaan...". Kesän jona näki ensimmäistä kertaa Oulujärven, Kainuun meren.

Ja kuinka mykistävä se oli.
Melko tavalla on tullut päiviteltyä tätä maailmanlopun edellä ratsastavaa helleputkea. Koskaan ei ole hyvä. Mutta kiitos ei tällaista jatkossa. Pää ei toimi. Yöt, joiden pitäisi olla unta varten, kuluvat piehtaroiden ja aamulla heräät kuin selkääsi saaneena. Viileisiin vesiin on ollut pysyvä kaipuu jo viikko tolkulla. Ja ne sinilevälautat. Koskaan ei ole hyvä. Kadun tätä varmasti kun sanon, tervetuloa syksyn viileys.

Viikin lehmät olivat kesän toistuva ilon aihe.
Vaan ehtineekö taivallus syksyä kohden pitkälle viipottaa, kun tulee jo ikävä. Ikävä, kun hyvä jos bokserit tarvitsi päällensä laittaa. Vaikka ulos lähdöt ovat kestäneetkin, niin se ei ole johtunut vaatevuorien päälle siirtämisestä. Marraskuussa tätä mittaushistorian kuuminta heinäkuuta varmaankin muistelee kaiholla, mutta kuvaavaa taitaa kuitenkin olla se, että maailman ylikulutuspäivää vietettiin 1.8, hullun heinäkuun taittuessa elokuuksi. Kolme vuotta sitten, vuonna 2015 maailman ylikulutuspäivä oli 13.8. Yli kymmenen päivää on ihmiskunta pistänyt parastaan kolmen vuoden aikana. Hyvä minä! Otettaisiinko jatkossa hitaammin? HS:n toimittajan Tommi Niemisen ajatuksiin on helppo yhtyä: Minkä suhteen olemme unissakävelijöitä juuri nyt, kesällä 2018?

Lapsi ei näistä tiedä, enkä halua siirtää huoliani heille. Helppoa se ei ole. Apua ilmastoahdistukseen voi löytää esimerkiksi täältä http://ilmastovanhemmat.fi/


Miltäköhän näytti kun Saimaan vesimassat murtautuivat Salpausselän läpi?


perjantai 13. heinäkuuta 2018

Osana maailman suurimpaa kansanliikettä.


"Jalkapallo on elämän satua, epätodellisen elämän aikaa.
Myöhemmin sitä palaa todellisuuteen, takaisin elämään."

Vuoden 1970 Meksikon MM-kisoissa, Brasilian legendaarisessa joukkueessa, maailmanmestaruuden voittanut puolustava keskikenttämies Wilson da Silva Piazza kiteyttää yllä mielestäni hyvin kuluneen kuukauden tunnelmia. Kaksi peliä jäljellä ja mitä sitten?

Tämä on vaikea aihe. Se vie tunteisiin. Myönnän, en tiedä lajista paljoakaan. Arvokisojen alla ja päällä, kiinnostus kuitenkin aina iskee ja vie mennessään. Pelejä tulee katsottua, niitä spekuloitua ja selostajien tietoja ilolla kuunneltua. Myös lapsen jo kolmen vuoden mittaiseksi venynyt harrastaminen on tuonut reippaasti lisää mielenkiintoa lajia kohtaan. Onhan nämä kisat nyt olleet melkoista katseltavaa. Jalkapallo on uskonto, sanovat jotkut. Samoja piirteitä on löydettävissä, -uskonnollisia ulottuvuuksia. Yhteisöllisyys, rituaalit, symbolit, jalkapallostadionit temppeleinä, pyhiinvaellus peleihin, esimerkiksi MM-kisoihin, pelaajiin (& peleihin) liittyvät legendat jne. Maradonan kirkko on ihan oma lukunsa. Tätä kansanliikettä voi analysoida uskontotieteellisesti, kuten Teemu Taira kirjoittaa jalkapallo-uskontona artikkelissaan. Katolinen Etelä-Amerikka pelaa maallistunutta Länsi-Eurooppa vastaan. Pohjois-Afrikan muslimivaltiot, Itä-Euroopan ortodokseja vastaan. Monikulttuuriset maat.., niin, aika moni on sellainen. Tai sovitaanko vaikka, että taitavat ammattilaiset pelaavat toisia taitavia ammattilaisia vastaan.

Jalkapallo toimii maailmanselityksenä. Se tuo iloa, lohtua ja se on parhaimmillaan melkoista eskapismia. Minkäköhänlainen kollektiivinen apatia seuraa ensi viikolla, kun pelit päättyvät? Jalkapallo tarjoaa roolimalleja ja se asettaa tavoitteita. Se laittaa ihmisen liikkumaan. Hymy ja hämmennys kasvoilla on tullut seurattua pojan joukkueen pelejä, maalien jälkeisiä tuuletuksia - joista saattaa löytyä samoja piirteitä, kuin joiltakin etusivujen futareilta ja myös sitä alhoa, johon tappion ja epäonnen hetkellä pelaajat taipuvat ja jotka ovat täysin ja sydäntä repivän tosia. 

Pari vuotta sitten ystäviltä Belgiasta saatu paita on
vuorotellut poikien päällä. Ja aina hyvässä
yhteisymmärryksessä. Melkoinen aarre!

Lapsi seuraa isäänsä. Muistan varsin hyvin, kun aikanaan alle kymmenvuotiaana (tosin varmaan vielä yläasteiässäkin) pelailin kotini pihalla mielikuvituspelejä - niin jääkiekkoa kuin pesäpalloakin. Opettelin pelaajien nimiä ja halusin oppia lämäämään myös siltä väärältä puolelta, leftiltä. Olin ylpeä rightin pelaaja, sillä Jari Kurri, Mario Lemiux ja Teemu pelasivat rightilta, mutta todellisuutta piti apinoida mahdollisimman hyvin. Nyt olen saanut ilolla seurata, kun lapsi pelaa omia mielikuvituspelejään. Jääkiekko on vaihtunut jalkapalloon ja lapsi tietää futareita nimeltä merkillisen paljon ja tottakai, haluaa oppia potkaisemaan myös vasurilla hyvin.

Monien yhteisten pilkkuskapojen aikana pelaajien tuuletuksia on onnistuneiden vetojen jälkeen matkittu ja erästä, ainakin vielä alkusarjan aikana lapsen lempipelaajaa, matkittiin hiustyyliä myöten. Äiti laittoi lapselleen ennen Espanja - sovitaan nyt vaikka Portugali peliä, de Gea kampauksen. Peli tuo riemua, jännitystä ja positiivista fiilistä. Ja se minkä kokee itse kaikkein tärkeimmäksi, peli vie lapsen pelaamaan ja liikkumaan itse, ei vain passiivisena tuijottamaan. Harvaa ottelua on lapsi jaksanut varttia pidempään katsoa. On pitänyt päästä itse pelaamaan!

Ihannekokoonpano alkuerän peliin. Mbappe on vaihtanut puolta,
niin kuin moni muukin.
Minua jalkapallossa kiinnostaa etenkin lajin kytkeytyminen politiikkaan, historiaan ja ylipäänsä yhteiskuntaan/tiin ja sen eri osa-alueisiin. Jos jalkapallo on uskonto, on se myös suurvaltapolitiikkaa ja on linkittynyt lähes kaikkeen kuviteltavissa olevaan. Jari Ekbergin Kuin taivasta koskettaisi - Jalkapallon MM-kisojen historia on ollut mielenkiintoista luettavaa kuluneiden MM-kisojen aikana. Se, että vuoden 1934 Italian kisojen keskeisenä taustapiruna hääri muuan Mussolini antaa oivaa referenssiä Venäjän kisoihin ja niiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Historia ei silti toista itseään. Italia voitti 1934, Venäjä ei voittanut 2018.

Kumman muistat pidempään?
Oheinen kuvakaappaus on YLE:n pääsivulta alkusarjan ESP-POR - pelin jälkeisenä päivänä. Jalkapalloa seuraavalle ei näiden miljonäärifutareiden verokikkailu ole mikään uutinen. Ahneus ulottaa lonkeronsa joka paikkaan. Sitä vaan on kovin vaikea välillä ymmärtää. Ehkä siitä heijastuu ajan henki? FIFA:n toiminta on läpimätää, jossa vanhat setämiehet siirtelevät rahoja toisilleen. Ihmisoikeuksista nyt niin väliä. Aiheesta mielenkiintoisen keskustelun löytää täältä: Kuningas jalkapallo on korruptoitunut hallitsija.

Lapsi on autuaan tietämätön näistä. Lapselle on vain peli. Ei se mitä tapahtuu kulisseissa merkitse. Ei se, että ne lempipelaajat toimivat moraalittomasti. Että ne pelaajat kantavat ilolla tiettyjen brändien vaatteita ja saavat siitä tähtitieteellisiä summia ja samalla näiden tuotteiden tekijät - niin, kyllä te tiedätte. Ei sillä ole väliä, koska nämä supertähdet osaavat pelata futista. Halu tarkastella tätä hienoa lajia lapsensa tasolta on suuri. Halu unohtaa kaikki muu mitä tähän maailman suurimpaan kansanliikkeeseen nivoutuu ja vain katsella hienoja otteluita ja nauttia. Yksi asia mikä suomalaisena tekee tilanteen miellyttäväksi. Kun kotimaa ei kenties edusta tälläkään vuosisadalla MM-lopputurnauksessa, voi peleistä nauttia ilman nurkkakuntaista patriotismia ja mustavalkoista me vastaan muut asetelmaa.

Tätä Foerin teosta suosittelen kaikille.
Pistimme MM-kisojen alla perhepiirissä pystyyn neljä parasta -vedon. Kukin osallistuja pulittaa 5€ ja voittaja kerää potin. Osallistujia on parisenkymmentä. Jos veikkaa voittajan oikein saa siitä 5 pistettä, toisesta 4, kolmannesta 3 ja neljännestä 2 pistettä. Jos ylipäänsä onnistui neljän parhaan joukkoon sijoittamaan sinne päässeen joukkueen saa yhden pisteen. Nyt kuin nuo neljä ovat selvillä, aika harvalla on enää mahdollisuus voittaa. Oma hahmotelmani ennen kisojen alkuja näytti seuraavalta:

Juu ei voittanut Argentiina.
Kun perheen nuorimmalta kysyy kuka voittaa, vastaus on: "Ranska". Päälle saamme mairean hymyn. Kun kolmivuotias seurasi ja osallistui innolla mökin pihalla pelattuihin peleihin ja pilkkukisoihin maistui hänen suussaan eräs Ranskan pelaaja ilmeisen hyvälle. Samuel Umtiti on perheen kesken "Tuntititi". Ja kenen maalilla Ranska meni finaaliin? Ennustaja? 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Maaseudun rauhaa - Pojat Pohjanmaalla (Pt. 4)

"Metsä on vielä pellon reumaattinen valtias, 
                              ja pelto hallitsee ihmistä,
joka on pantu laihan lehmän komendantiksi 
                            se märehtii viluista heinää -
maaseudun rauha on täyteen jäätynyt jyvälaari 
kun vaskikellot kumisevat
                           keskipäivää Helkama-radiossa 
piirongin päällä: tyhjä laari on rauhattomuutta 
                           ja jäykkähäntäisiä rottia
kurkistelemassa piirongin alta. 
Täällä ei tuntilasissa ole hiekkaa
                            vaan sementtiä, 
aika on sama mutta minulla on eri silmät katsoa,
                           kuka vanhaisäntä tänään 
puuttuu postinjaolta".

Arto Melleri: Maaseudun rauhaa -kokoelmasta Schlaageriseppele 1978.

Merkittävä osa mielenkiintoani Etelä-Pohjanmaan Lappajärven kunnan itäiseen kylään, nimeltään Itäkylä, on paikannettavissa sukuni (isän puolelta) historiaan ja oman lapsuuteni alati aurinkoisiin kesiin mökillä, mutta myös erääseen edesmenneeseen runoilijaan, Arto Melleriin. Melleri vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan parin kilometrin päässä kesämökiltämme, isäni lapsuudenkodista. Melleri kiinnosti aikanaan sen verran paljon, että rustasin uskontotieteen pro graduni runoilijan tuotannosta. Yhä mökille tullessani, yksi piintynyt tapani on lukea pihasaunassa, sen pienestä ikkunasta siivilöityvässä kesäillan valon kajossa Mellerin runoja. Runoilija palasi tuotannossaan toistuvasti tänne, kotiseudulleen ja kirjoittaa, että "en koskaan päässyt täältä niin kauas kuin luulin". (Kokoelmasta Viiden aistin todistus, runossa Kun palaan oudoilta seuduilta, 1990.)

Omia vanhempiani, suuren muuton viimeisimmissä aalloissa 70-luvun alussa etelään surffaneita katsellessa, huomaan hyvin, kuinka Etelä-Pohjanmaa jättää jälkensä. Enkä minä ole heidän jälkikasvunaan poikkeus. Kyllä minä tänne ikävöin vuoden mittaan ja odotan, että kesällä sitten taas, pakkaan tavarat ja lähden. Vanhempieni suhde kotiseutuunsa on kiinteä, paljon kiinteämpi kuin minun. Ja vaikkei tämä kotiseutuani olekaan, osa minusta (välillä tuntuu, että aika iso sellainen) on lähtöisin näiltä lakeuksien alavilta mailta.

Kun pari viikkoa sitten ajelin meidän Westie-vanhuksen kanssa Lappajärven Itäkylään, oli edellisestä Pohjanmaa-reissusta vierähtänyt lähes vuosi. Kaipaus oli jo melkoinen. Hektisen vuoden jälkeen maaseudun rauha tuli tarpeeseen. Kontrasti saattaa silti olla ajoittain jopa liian suuri. Kun kuuntelee aikansa vain lintujen ilmaista metsäkonserttoa alkaa kaipaamaan muitakin ääniä. Näitä ääniä lähdin hakemaan neljän päivän erakkoelon jälkeen Seinäjoen asemalta, jonne lapset äitinsä kanssa junalla saapuivat. Melleri kirjoittaa Etelä-Pohjanmaan jättiläisestä seuraavaa:

"Seisoin sohjossa Seinäjoen asemalla,
ratapihalla jolla oli autiota ja kylmää
                  kuin Jumala Pohjanmaalla
                          olisi tyrinyt
                                  koko luomistyönsä."              

                                                                       Jäähyväiset -kokoelmasta Schlaageriseppele 1978.

Esikoinen tuntee jo Itäkylän ja mökin monen vuoden kokemuksella. Kuopus saattaa viettää nyt ensimmäistä kesää täällä, josta voi jäädä muistijälkiä. Tietenkin on normaalia, että lähes kahden kuukauden sateeton kausi päättyi juuri, kun juhannusviikko koitti. En kuitenkaan rohkene liiaksi pahastua sateista, joita lienee moni kaivannut ja luonto ennen kaikkea.

Ja tämäkin kaveri tykkää...


Ja varsinkin hänen omistajansa. Kävimme juhannusaattona läheisellä ylämaankarjatilalla ostamassa, emme sarvipäiden lihaa, vaan Lappajärven kuhaa ja pistäydyimme samalla morjenstamassa ja vanhaa leipää tarjoamassa noille mainioille takkutukille. Siinä juteltiin omistajan kanssa niitä ja varsinkin näitä ja selvisi muun muassa se, että kyseinen lauma (noin 100 yksilöä) syö ihan jonkun verran. Isäntä sanoi, että sitten voi nukkua talviyönsä rauhassa, jos talvea varten on varastossa 1000 heinäpaalia. Ja kun yksi paali painaa, jos oikein ymmärsin, noin 700-1000 kg, on heinän kesän aika ihan suotavaa kasvaa. Emme lähteneet kyselemään, että minkähänlainen ilmastovaikutus tämän kokoisella tilalla on? Mitä, jos se peltoala, mikä tarvitaan näiden sarvipäiden ruokkimiseen, valjastettaisiinkin suoraan ihmisten ravinnolle? Niinhän se näin valjastetaankin sanoisi joku ja sitä voi miettiä. Ristiriitaiseksi tämän kaiken tekee se, että kovin mielelläni katselen kesäisin lehmiä peltomaisemassa. Jotenkin sitä ajattelee, että sinne ne kuuluu. Ja yhä hiljenevällä maaseudulla näitä sympaattisia otuksia näkee aina vaan harvemmin, eikä se valitettavasti kerro siitä, etteikö niiden tarjoamia asioita ihmiset enää hyödyntäisi - söisi ja joisi. Lapsen ilo menee tässäkin asiassa usein kaiken yläpuolelle. Kolmivuotias nauttii nähdessään lehmiä laitumella ja "rakkoreita", joita kylänraitilla tulee vastaan ihan mukavasti. Ja nämä sarvipäät saavat olla ulkona ympäri vuoden ja vasikat erotetaan äideistään vasta useiden kuukausien jälkeen. Nuo pienet lehmäyksilöt tallustelevat pelloilla äitiensä kanssa ja nappaavat välillä tissin suuhun.


Nuoremmalla on ollut vaikeuksia lausua ylämaankarja, joten
nämä sympaattiset otukset ovat hänelle "ylämiehenkarvoja".
Eläimiä täällä on ilo seurata ja havainnoida, paitsi niitä viheliäisiä sääskiä. Ensimmäisen mökkiviikon, ennen sateita, nämä perkeleet luurasivat jossain haavikossa odottaen, että ihmisasukit luulevat, että ei niitä tänä kesänä niin ole. Paskat. Hyttysinvaasio koitti sateiden jälkeen ja kolmivuotiaamme naama sen on jälleen ylös kirjannut. Kun tätä kirjoitan, satun katselemaan ulos valoisaan kesäiltaan ja näen varpuspöllön liitelevän mökin ikkunasta avautuvan pellon yllä aavemaisesti. Juoksen pihalle kameran kanssa, vaan tuo taika on jo ehtinyt kadota. Aiemmin samaisena päivänä hiirihaukka teki vaikuttavia kaariaan samaisten peltojen yllä, varikset kintereillään. Eräänä aamuyönä vessaan könytessäni kurjet huusivat kesäaamun usvaisella pellolla. Kun tuuli on suotuisa leijuu mökkimme pihapiiriin muutaman kilometrin päästä navetan miellyttävä aromi. Sen mukana leijuu lapsuus. Kun tuuli taas on kettumainen, lemahtaa pihalla kettutarha. Jarkko Laine on toinen runoilija, jota kesäisin mökillä usein luen ja sitä löytyy huussilukemistosta. Laineen vuonna 1974 ilmestynyttä Nauta lentää -kokoelmaa sopii lainata tähän:



Sovittiin lasten kanssa, että tänä kesänä tehdään mökiltä yksi reissu, joko Ähtäriin (antamaan hiljainen hyväksyntä Kiinan Panda-politiikalle) tai sitten Alahärmän PowerParkkiin. A voitti Ä:n ja lähdimme isovanhempien kanssa ihmettelemään peltojen seasta nousevaa huvivaltiota. Melkoinen paikka ja kovin on maantieteellisen sijaintinsa näköinen ja oloinen. Oli inkkareita ja länkkäreitä, isoa ja komiaa. Kertakäyttömukeja ruokaravintolassa, jossa ei tarjota kasvisruokaa. Eipä silti, lapset viihtyivät ja miksei myös aikuiset.

Koska on meidän vuoro?

Minäkin laittaisin tällaisen taulun
ravintolani seinälle.

Kun tuli aika lähteä huvivaltiosta pois.
Yksi asia, monien muiden joukossa, mökillä aina jaksaa hämmentää. Pimeä ei täällä tähän vuoden aikaan tule ei sitten millään. Ihan sama mihin kellon aikaan astut ovesta ulos, tulet avanneesi oven päivän valkeuteen. Oli kello 23.06 tai 03.27 niin valo on ja pysyy. Ja valo on jollain tavalla toista, kuin etelässä. Kesäpäivä seisoi viikko takaperin ja nyt, niin ikävä kun tätä onkin todeta, mennään kesästä päin pois. Vaan koulujen alkuun on vielä ainakin se viitisen viikkoa, joten ei hätää.

Mukava oli olla taasen pohojanmaalla ja kerrostaloasukkeina viettää ovesta ulos ja saappaat jalkaan mökkielämää. Lapset nauttivat silmin nähden elostaan ja olostaan maalla. Puuhailivat mökin rauhoittavassa pihapiirissä, pellon laidalla, metsän reunassa kaikenlaista futiksen ja pesiksen, majaleikkien ja saunanlämmittämisen väliltä. Yhtenä kohokohtana mieleen jäi poikien tekemä pajupillin teko reissu isoisänsä kanssa. Maaseudun rauha on minulle jotain muuta, kuin vuosi vuodelta enemmän hiljenevä maaseutu. Paitsi että se on rauhoittumista hektisen työvuoden jälkeen, on se myös tärkeä muistutus kaupunkilaiselle toisenlaisesta elämänmuodosta. Tuo elämänmuoto on kenties kovin kaukana omastani, mutta silti ja ehkä juuri siksi tarpeellinen ja terävä neula Herttoniemeläiseen kuplaan.

"Taivaalla nähdään tulipallo,
                                 kohiseva, metsän eläimet
kuopivat maata, silmäterät laajenneina
aistivat hävityksen tulon,
ja Kirkkaus

Noin miljoona vuotta myöhemmin
                         kappaleiksi räjähtänyt kivi
kootaan koristeeksi krouvin seinälle,
varjonpuoleiselle
Katselen sitä viileän lasin yli, mietin
                                   että todella kovat ajat
taitavat olla ohi,
ja tämä on pettävä tunne"

                                                         Meteori -kokoelmasta Ilmalaiva Italia, 1980.


Lakeuksilla on myös korkeuseroja. Ohessa Lappajärvi Lakeaharjun laelta - Meteorijärvi.




sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Opettajaidentiteettiä etsimässä - yläkoulun open vuoden ekskursio lukiomaailmaan.

Kuluneen viikon maanantaina pidin viimeisen oppituntini lukiossa, toistaiseksi. Tai mistäs sitä tietää, mutta näin haluan ajatella nyt, kun vuosi lukiossa on arviointi(koe)viikkoa vaille paketissa. Ja millainen vuosi! Ruuhkainen, kiireinen, repivä ja kuluttava. Toki myös opettava, inspiroiva, antoisa ja huikeita ihmisiä tielleni kuljettanut. Syksyllä palaan hoitamaan yläkoulun virkaani, hitusen taas viisaampana, harmaantuneena ja opettajaidentiteettiini uusia sävyjä saaneena.

Laskeskelin tuossa pitäneeni maanantaina lukuvuoden noin 289 75 -minuuttisen oppitunnin. Se on paljon se, tai vähän, jollekin. Ja mikäs on pitäessä, kun aiheet ovat lähtökohtaisesti lähes kaikki sellaisia joita itse pitää, joko mielenkiintoisina tai erittäin mielenkiintoisina. Tässä muutamia kuluneen lukuvuoden oppituntien aiheita:

Ihmisen lyhyt historia
Ensimmäiset korkeakulttuurit
Rooman imperiumin nousu ja tuho
Musta surma
Löytöretket ja intiaanikulttuurien tuho
Imperialismi - Tappakaa ne saatanat
Intian itsenäistyminen
Israel-Palestiina konflikti
Kolonialismi
Paavi Franciscus
Normatiivisen etiikan teoriat
Pyhän tunnusmerkit
Hindulaisuus
Buddhalaisuus
Kiinan uskontoperinteet
Sintolaisuus
Uskonto populaarikulttuurissa
Islam ja populaarikulttuuri
Suomalainen muinaisusko
Holokausti
Jatkosodan haasteet historian tutkimukselle
Hullu ja hämmentävä vuosi 1917
Vuoden 1918 tapahtumien vaikutushistoria
Kekkosen vallankäyttö ja suomettuminen

Ja niin edelleen. Olen lähtökohtaisesti erittäin kiitollinen, kun saan tehdä tätä työtä. Vaikka se kuluttaa, raastaa ja kiristää välillä melko tavalla. Olen tämän vuoden aikana käyttänyt aikaa oppituntien suunnitteluun enemmän kuin minään aikaisempana opettajavuotenani. Toki on ollut onni, että iso osa oppituntien ja opetettavien kurssien aiheista ovat olleet entuudestaan tuttuja ja opetusmateriaalia ollut tarjolla omasta takaa ja käytössä myös kustantajien sähköisiä materiaaleja ynnä opettajakollegoiden ystävällisesti vapaaseen käyttöön antamia materiaaleja. Jos aikaa on, tuntien suunnittelu on usein todella antoisaa ja miellyttävää. Hupia suorastaan! Jos aikaa taas ei ole, kuten kuluneen lukuvuoden aikana valitettavan usein, suunnittelemisen ilo katoaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun lasten mentyä jo nukkumaan, olen suunnitellut vielä seuraavan päivän tunteja. Tutkimuskirjallisuutta lukisin päivät pääskytysten, lukisin ja lukisin.


Itse tein aikanaan lukiossa aina kaikki tehtävät ajallaan
ja varsinkin sitten kypsänä yliopistossa. Koskaan eivät deadlinet paukkuneet.

Yleinen periaate minulla on ollut työssäni se, että tuo mahdollisimman vähän niitä kotiin. Älä avaa wilmaa iltaisin, äläkä lue sähköpostia ennen nukkumaanmenoa. Tästä periaatteesta olen yrittänyt pitää kiinni kynsin hampain, mutta tänä vuonna olen joutunut nöyrtymään useamman kerran. Se taas on näkynyt isin/puolison kireilynä ja hermostumisalttiutena lapsille sekä vaimolleni. Pahoittelut siitä. Nämä ovat valintoja. Oma työ, oma ura. Perhe, lapset ja aika heidän kanssaan, läsnäoleva aika. Aina voi ammattiin liittyvät valinnat perustella itselleen parhain päin. Halusin kokemusta opettajana toimimisesta lukiosta. Sain mahdollisuuden ja otin sen vastaan. Toki tiesin, että tulossa on kiireinen vuosi, se ei tullut yllätyksenä. Kun reilun viikon päästä työt loppuvat kuin seinään, olo voi olla hutera. Täysillä maaliin asti ja sitten, niin mitä sitten.

Vielä on asia jos toinenkin hoitamatta. Jokunen koe korjaamatta, koe laatimatta ja arvosana ylös kirjaamatta. Yläkoulumaailmassa lukuvuoden tässä vaiheessa otetaan ehkä jo hieman iisimmin. Toki tehtävää sielläkin riittää keväisin kaiken järjellisen käsityskyvyn yli ja vielä paljon sitä enemmän. Yläkoulussa kuitenkin arvosanoja annetaan hetkeä aiemmin, kuin lukiossa, jossa viimeisen jakson arviointi/koeviikko päättyy pari päivää ennen kuin gaudeamus igitur helähtää soimaan. Kaiken sen työn kuulemma kestää, kun tietää, että kohta ei mitään. Tyhjyys. Pudotus. Tapana on monella ollut, juhlistaa tätä, rankan työvuoden päättymistä, sairastumalla. Eikä tämä ole useinkaan tahtokysymys.


Kaikki kunnossa. Rohkenen epäillä. Miksi tämä yksi nuori vielä tekee
tätä koetta?

Vaan enpäs nyt valita. Olen iloinen, kiitollinen olen ja nöyrä. Viime heinäkuussa sain tietää, että tällainen lukiopesti olisi haussa. Aluksi pari jaksoa, mahdollisesti pidempäänkin. Aivan muutamaa päivää ennen lukuvuoden starttaamista elokuussa soitin yläkoulun rehtorille ja kerroin, että olisi tällainen lukiosijaisuus, että olisiko mahdollista saada virkavapaata? Oli, mistä edelleen olen kovin kiitollinen. Onni potkaisi kauniilla kaviolla ja minut valittiin sijaiseksi. Kaksi jaksoa vaihtui koko lukuvuodeksi ja tässä ollaan, hieman pihalla kaikesta siitä, mitä tässä onkaan tapahtunut.

Ajattelen tämän kokemuksen yhtenä askeleena työelämässä. Toimiiko tämä askel sitten ponnahduslautana johonkin toiseen steppiin, jopa loikkaan, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa olen oppinut lukiomaailmasta, ehkä myös opettamisesta, tämän vuoden aikana paljon. Päällimmäisenä tunteena on ollut kuitenkin kiire. Silloin tällöin positiivinen kiire (onko sellaista?), harmillisen usein vain kiire. Mielenkiintoista ja varmaan ihan tarpeellistakin vertailua yläkoulu- ja lukiomaailman välillä olen myös tehnyt. Tarkkaillut olen, ihmetellyt ja nauttinutkin. Tarkemman ja syvemmän analyysin aika ei ole kuitenkaan nyt, siihen eivät paukut taida riittää.

Kansallisteatterin tutustumiskäynnillä opettajat saivat
mahdollisuuden ikuistaa itsensä alitajuntansa peikkojen
heijastuman kanssa. 

Se mitä kuluneen vuoden aikana yläkoulumaailmasta huomasin ajoittain kaipaavani, oli oppilaiden iloinen vilpittömyys. Sanotaan asioita ja mietitään sitten. Lukiossa toimitaan ehkä liikaakin juuri päinvastoin. Kun mietitään ensin, ei sitten enää rohjeta sanoa. Itsekritiikki on valtavana möykkynä puheen tiellä (yläkoulussa pelko). Tässäkö nyt pitäisi kertoa omia perusteltuja mielipiteitä koko luokan kuulen. En muuten kerro. Olen hiljaa ja kuuntelen, vältän katsekontaktia. Ja oikeushan heillä siihen on. Ykkösistä, viime vuoden yseistä, sain keskustelua ja vastauksia irti enemmän kuin toisen vuoden lukio-opiskelijoista. Ykkösten aurassa laahusti vielä yläkoulun vilpittömyys - välittömyys. Okei. Ei kaikkien. Eivät tosin kaikki toisen vuoden opiskelijatkaan olleet täysin maailmaansa sulkeneet.

Siihen en usko, etteivätkö he muka nyt lainkaan tietäisi. Paljon puhutaan siitä, että peruskoulun tarjoamat valmiudet eivät riitä kohtaamaan lukion todellisuutta. Eivät varmaankaan kaikilla, mutta en lähtisi yleistämään. En myöskään voi sanoa muiden oppiaineiden kohdalla, joita en opeta. Mutta omissa aineissani haluan, ensinnäkin luottaa opettajien tieto- ja taito tasoon, sillä tiedän sen olevan vertailukelpoisen mille tahansa maailman kolkalle ja samalla koen, että on täysin inhimillistä, että moni asia yläkoulun oppimäärästä unohtuu ja tallautuu elämäksi kutsutun, harrastusten ja kaverien kanssa kulutetun ajan alle. Yläkoulusta jää mukaan kyllä tietoa, mutta myös fiilis. Niillä tunneilla oli kivaa, siellä oli rentoa - ja tämä taas kulkee mukana seuraavaan vaiheeseen. Se vastaako todellisuus sitten ollenkaan sitä, mihin uusi lukiolainen vertaa oppimaansa (aiemmin koettuun), siinä astuu lukio-opettajan kompetenssi kehiin. Tapanko olemassaolevan inspiraation vai ylläpidänkö sitä. Vai käykö jopa niin, että herätän sen syvissä vesissä uinuneen ja pahoin runnellun inspiraation henkiin! Tässä on haastetta kerrakseen. Arvon kollegat, siellä ja täällä: Olette tälläkin kertaa ansainneet viikon päässä häämöttävän kesäloman.

Jokunen ilta sitten kolmivuotiaallemme iltasaduksi lukemamme Barbaba avaruudessa innoitti lapsen haaveilemaan: "minä haluan avaruusraketilla kuuhun"! Isälle riittää vähempi. Mökin pihasaunan lämmittäminen kuivilla koivuklapeilla lehtokurpan soitimen kurnuttaessa kesäillassa.




tiistai 1. toukokuuta 2018

"Isiltä tuli kakka huomenna" - ynnä muuta kolmivuotiaan suusta kuultua.

Tämän vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana lapsemme kielelliset kyvyt ovat ottaneet merkittäviä harppauksia. Lauseet pitenevät, muuttuvat merkityksellisiksi, kasvavat sanojaansa suuremmiksi, jos kohta ovat ajoittain hyvin merkillisiä. Sällin kanssa voi kuitenkin keskustella. Hän ymmärtää ja ottaa vaikutteita. Eilen leikin keskeltä kuului määrätietoinen "ei jumalauta". Jokin legopalikka ei löytänyt oikeaa asentoa suhteessa lajitoveriinsa. Minä en kiroile, joten ei lapsi ainakaan minulta sitä ole oppinut.

Lapsi kysyy missi? Hän ei puhu sovinistisesta ja aikaansa eläneestä missi-instituutiosta. "Missi kettu asuu metsässä?" Isi vastaa, että ketut eivät osaa rakentaa tällaisia kotimme kaltaisia kerrostaloja ja että metsä on niiden koti. "Missi?" Koska siellä on mukava olla. Meidän urbanisoituneiden nykyihmisten pitäisi laajemmassa mittakaavassa ymmärtää tämä. Mukava vaikka nykyhallitus tekee kaikkensa sen valjastamiseksi taloudelliseen hyötykäyttöön. "Missi?" Tätä isi miettii melko taajaan. "Missi isi miettii" Siksi, että sinun ei vielä tarvitsisi. "Missi?" No sissi.

Eläimet kiinnostavat lasta, mutta myös pelottavat. Vaikka lapsen kotona asuu iäkäs Vappu-neiti, saattaa liian lähelle ulkona haistelemaan kurottava pienempi koira pelottaa lasta. Myös orava on hämmentävä, pelottava otus, silti loputtoman kiinnostava. Lapsen yksi lempilauluista on "makeasti oravainen".

Vappu ihmettelee, että ei edes hänen nimipäivänsä kunniaksi
viitsitä viedä häntä parturiin.
Torstaisin otamme osamme keskiluokkaisesta elämäntavasta ja astelemme viikoittaiselle saunavuorollemme. Se, että sauna lämpenee yli 80 asteeseen ja me emme ole siellä, tuntui pahalta talven pakkasilla, kun ulkona oli noin sata astetta kylmempää. Siksi on yritetty käydä. Tällä vääjäämättömällä logiikalla kuluu tietenkin vähemmän energiaa ja maailma pelastuu. Etuoikeutettuun elämäämme kuuluu myös mahdollisuus ostaa niin sanottua saunajuomaa. Nuorin hakee totutusti itselleensä (t)ripin, isoveli käy valitsemassa kylmäkomerosta 0,33:n limun. Kolmivuotias kertoo kovaan ääneen äidillensä, että isille otetaan sitten kaljaa. Kaljaa isille.

Lapsi on myös saapunut siihen ikään, jossa vessahuumori, kaikenlaisine paukutteluineen ja pieruineen naurattaa ja luo hyvää mieltä. "Isiltä tuli kakka huomenna" -totesi kaveri tuossa muutama päivä sitten potalla istuskellessaan. Aikamuodot ovat hivenen hakusessa, mutta kielihän on näin ollen rikkaampaa, eikä joutavanpäiväisiin kaavoihin kangistunutta. Sanat virtaavat vapaana vuoksena, pysähtyen välillä kieliopillisiin karikkopaikkoihin, kunnes taas ottavat uomansa, kolmivuotiaan vapauden.

Vappupäivänä käytiin taas Pikkujätissä korviin katsomassa ja tervehtimässä
akvaariossa asuvaa Gautama Buddhaa.
"Ei jestas sentään, ei jumankekku!" Näitä kaveri on alkanut nyt hokemaan verrattain tiuhaan. Myös ei hyvänen aika ja hirran mihala (herran jumala), kuuluvat repertuaariin. Mistä lie tämä elon päivittely on tähän malliin periytynyt? Kun viimeksi kävelimme rappuja alas taloyhtiömme saunaosastolle, tippui pojan leluämpäristä (sisältönä trippi, kylpyankka, muki ja joukko ryhmähau-figuureja) jokin esine, nostatti se kohtuullisen voimakkaan "ei saakelin" -kaikuvan rappukäytävän seiniä kiertämään.

En ole osannut itseäni liikaa moittia näistä lapsen sanavalinnoista. Äitinsä kanssa eräällä Alepan reissulla olisi saattanut naama punertua, kun poika oli kassajonossa kovaan ääneen kertonut kuinka "mun kikkeli on huonosti". Selvä. Syy tälle toteamukselle oli ilmeinen. Kaverille oli jäänyt jostain syystä vaippa, jota lapsi käyttää enää yöunilla (kuiva lapsi, mikä ilo!) ja se oli aiheuttanut hankalaa tunnetta, joten tämä oli pitänyt kertoa ääneen.

Sanotko sinä aina miltä sinusta tuntuu? Miten asiat koet, mitä mieltä niistä olet? Minä en sano. Halu ylläpitää jännitteet ja harmituksen kissat, esimerkiksi työ-yhteisössä, pois pöydiltä, on suurempi kuin halu kertoa aina oikeasti mitä on mieltä. Siksi ilolla seuraan tätä ajoittain punastelua aiheuttavaa sanailua kolme vuotta juuri täyttäneen lapsemme suusta. Viattomuuden aika jatkuu toisella, kun isoveljen tunnemaailmassa realismi puskee voimalla hammaskeiju-uskon ja huolettoman avoimuuden ja maailmalle aukinaisena olon päälle. Se lienee kai vääjäämätöntä. Vaikka ei se hyvältä aina tunnu. Varjele lasta pahalta maailmalta. Mahdoton tehtävä.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Isän kirje 3-vuotiaalle.

"Muistatko sen ajan, kun oli vain yksi lapsi? Muistatko kun mietit, että voitko rakastaa tätä tulevaa koskaan yhtä paljon kuin esikoista, sitä joka kaikkein tärkein maailmassa. Muistatko, kuinka tunsit outoa ristiriitaa siitä, että on tulossa toinen sinun rakkauttasi vaatimaan, viemään sitä siltä, joka ollut silmäterä jo vuosien ajan. Ja pohdit miten voit löytää lisää rakkautta, kun käytät jo kaiken? Ja kuitenkin odotit ja pelkäsit ja pelkäsit ja odotit, että milloin se syntyy, syntyyhän se ja meneehän kaikki hyvin? Riittäähän rakkaus, huolenpito ja aika sille joka jo on ja sille, joka on vasta tulossa, vielä varjoa vailla?"

Noin kolme vuotta sitten, isäsi saattoi pohtia edellä kirjoitetun kaltaisia. Äitisi laskettu aika läheni ja maha ei suuremmaksi voinut minkään fysiikan lakien mukaan enää kasvaa. Sinä siellä sisällä kokeilit sen todellisuuden laitoja. Olit valmistautumassa uuden maailman valloitukseen. Isäsi epäili rakkauden määrää ja sitä, että sitä pitäisi jakaa nyt kahdelle pienelle ihmiselle. Pian isäsi ymmärsi, että ei pitänyt vaan sai. Veljesi kanssa oli ihmetelty maailmaa jo lähes viisi vuotta ja tuo pieni ihminen oli kasvanut ymmärtäväksi, älykkääksi ja hurmaavaksi, isoveljen viitan suvereenisti ylleen pian pukevaksi lapseksi, josta vanhemmat olivat niin ylpeitä. Pian tulisi pikkuveli, pian tulisit sinä. Niin kätilö oli ultrassa muutamaa kuukautta aiemmin paljastanut, kun kärsän kertoi ruudulla näkevänsä.

Nyt sinä olet siinä, eikä isä muista paljoakaan ajasta ennen sinua. Meidän perheeseen kuulutte te, sinä ja veljesi. Kun veljesi syntyi, koin että synnyin minäkin. Jälleensyntymiin en oikein osaa uskoa, mutta jollain tavalla koin, että kun isoveljesi potkaisi portit auki ja rääkäisi ensi kerran, siinä syntymän hetkellä synnyin minäkin. Ja samalla tavalla, kun kolme vuotta sitten, kaiken tapahtuessa niin nopeasti, olit siinä limaisena, sottaisena ihmeenä kahden universumin välisen matkan juuri taittaneena, kaikki vanha jäi taakse ja uusi elämä alkoi. Sinun ja meidän kaikkien. 

Tältä isäsi näytti vuonna 1984. Sanovat, että
muistutan sinua.
Lauantaina vietimme sinun 3-vuotis syntymäpäiväjuhlaa. Kotiimme saapui molemmat isovanhempasi, kaikki kummisi ja muutamia muita sinulle tärkeitä ihmisiä. Söimme herkkuja ja sinä leikit lahjoillasi, joita olit saanut. Kun lauloimme sinulle kaikki paljon onnea vaan, olit niin iloinen ja säteilit onnellista hymyä. Puhalsit kolme kynttilää kakun päältä, jonka Bitta-täti oli sinulle tehnyt. Veljesi avustuksella kynttilät sammuivat ja sitten sinulle taputettiin, itsekin halusit niin tehdä.

Isäsi lainaa tähän nyt erästä toimittajaa, sellaista kuin Jani Kaaro, joka kirjoittaa Kauniimpi maailma  (2017) teoksessaan seuraavasti: "Me emme pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Emme suunnittele ja laskelmoi syntyvämme tiettyyn perheeseen. Me saamme elämämme lahjana vanhemmiltamme, jotka puolestaan saivat oman elämänsä lahjana omilta vanhemmiltaan. Emmekä saa lahjana ainoastaan elämäämme vaan myös kaiken sen huolenpidon, jonka vanhemmat lapsilleen antavat. Vanhemmat ruokkivat meitä, vaatettavat meidät, valvovat öitä, puhaltavat pipit ja hoitavat meitä jaksamisensa äärirajoille odottamatta vastapalveluksia. Kaikki tämä on lahjaa. Mutta lapsi ei ole ainoa, joka on saanut lahjan. Monet vanhemmat kokevat, että lapsi itse on lahja, jonka he ovat saaneet ottaa vastaan. Vaikka he tietävät, että lapsi saa alkunsa sukusolujen yhtymisestä ja sitä seuraavan geneettisen ohjelman etenemisestä, he eivät voi olla ajattelematta lasta lahjana. Kun he näkevät ensimmäisen kerran pienet varpaat, sormet ja korvanlehdet, heidän on vaikea ajatella, että he olisivat jollakin tavalla itse tehneet tämän täydellisen pienen luonnonolion."

Juhlapäivän aamuna käytiin ruokkimassa kettu.
Kun sinä, luonnonolioista veljesi kanssa ihmeellisin, liikuttelit pieniä varpaitasi naistenklinikalla kolme vuotta sitten ja kun päähäsi asetettiin marttojen kutoma pipo ja sinut vietiin lämpölampun alle, kun olit niin hiljaa ja ruumiinlämpösi hieman alhainen ja minä sinua katselin, ei minusta löytynyt voimia ajattelemaan, että minä olisin tehnyt sinut. Tai ansainnut. Yhdestä olin sillä hetkellä varma. Rakkautta tulisi riittämään. Sinä olit lahja ja lahjana minä sinut ja veljesi haluan ymmärtää. Se on kaiken lähtökohta. Miten monta polkua, valittua ja harhaan astututtua, osuvaa ja ontuvaa, sitä ihminen elämässään kulkee? Ja kuinka sattumaa, onnekasta sattumaa, elämä on. Niin kuin se monimutkainen polkujen kudelma johtaisi vain siihen yhteen hetkeen, yhteen ainoaan pisteeseen - lapsen syntymään. Siellä naistenklinikan lämpölampun valossa ihastelin sinua ja sitä, miten joku noin pieni ja määrittelemätön olento, joka ei vielä muistuttanut selvästi ketään, saattoi ottaa heti niin kokonaisvaltaisen niskalenkin kyynelsilmin tuijottavasta isästään. Saman tempun oli tehnyt veljesi viisi vuotta aiemmin, tuhistessaan sylissäni muutaman minuutin ikäisenä.

Kaaro jatkaa: "Koska lahja on nimenomaisesti jotakin, mitä emme ole itse tehneet ja mikä meille annetaan, lapsi ei voi olla mitään muuta kuin lahja. Siksi vanhemmat kaikkialla huokaavat hiljaisen kiitoksen, kun he ovat saaneet pienen vauvansa käsivarsilleen. Kiitoksen sille - kuka tai mikä tahansa se olikin -, jolta he lahjan ovat saaneet."

Lapsi ja hauvauvaunu!