perjantai 3. elokuuta 2018

"En jaksa nukkua, mulla on kuuma ja mä haluun jätskiä - NYT"


"Oli heinäkuun loppupuoli ja Muumilaaksossa oli hirveän kuuma.
Eivät edes kärpäset jaksaneet surista. Puut näyttivät väsyneiltä ja
tomuisilta, joki kuivui ja juoksi kapeana ja ruskeana läpi nuokkuvien niittyjen.
...Aurinko hellitti päivästä toiseen kukkuloiden välissä olevaan laaksoon.
Kaikki pikku mönkijät ryömivät viileihin maanalaisiin käytäviinsä,
linnut olivat vaiti. Mutta Muumipeikon ystävät olivat kuumuudesta
hermostuneina ja kulkivat ympäri riidellen keskenään.
- Äiti, sanoi muumipeikko, keksi meille jotakin tekemistä!
Me vain riitelemme, ja on niin kuuma!"
     
                        Tove Jansson: Taikurin hattu (1956)                                                                 


Säästä en ajatellut kirjoittaa. Ja kuitenkin kirjoitan. Vähäsen ainakin. Ylipäänsä jotain ajattelin ylöskirjata tästä omituisesta kesästä, kesästä joka muistetaan pakahduttavasta kuumuudesta, kahden vainoharhaisen narsistin Helsinki vierailusta ja niin - ehkä haluankin kysyä, että mistä tämän kesän muistavat lapseni?

Kenties on turhan optimistista ajatella, että kolmivuotiaalle jää vielä pysyviä muistijälkiä. Mutta jos jää, niin minkälaisia? Muistaako vierailun Imatralle, kylpylään Saimaan rannalla? Muistaako pitkäkarvaisten lehmien pistävän lapsen tarjoamat ruisleivän palat makeisiin suihinsa? Muistaako kun isoveli laitoi koivunoksista kasatun kimpun saunan kiukaalle hänen itse heittäessä vettä päälle? Muistaako automatkat, kun isoveljen kanssa laulettiin takapenkillä "nukanukanuu nääs päivää" (Jumankauta juu nääs päivää)? Juu älä kysy.

Muistaako, että oli kuuma. Että äiti ja isä kantoivat patjat parvekkeen oven eteen ja nukkuivat öitä siinä? Muistaako pyöräretket Kumpulan maauimalaan ja isoveljen kasvun sellaiseen rohkeuteen, että hyppiminen kolmosesta ei pelottanut lainkaan? Muistaako istumisen kantorinkassa Nuuksion kansallispuistossa paahteisena heinäkuun päivänä? Muistaako, että joka päivä ei tarvinnutkaan nukkua päiväunia? Ja useina päivänä syötiin viiden kerran sijasta vain kolmesti? Mitä muistaa? Vai muistaako, että iskä oli hermostunut ja tiuski syyttä suotta? Että sai jätskiä melkein joka päivä. Ja että äiti toi aarteita kirpputorilta? Muistaako, että joskus aamuisin kesti liian kauan lähteä ulos? Ja mitä siitä seurasi? Vai muistaako kahden lehtopöllön, jotka veljensä kanssa nimesi Kikkeliksi ja Vikkeliksi, istuvan lähes koko kesän iskän ja äidin makuuhuoneen ikkunasta näkyvän koivun oksalla?

Hirveen vaikea syödä sotkematta. Onko lapsesi onnistunut?
Se lienee silti murheistamme pienimpiä?
Niin, mitä muistaa? Arvailuksi jää. Isän muistojahan nämä tietenkin ovat. Ilmeistä on, että jos jotain muistaa sitten myöhemmin, niin valoa ja hyvää mieltä sitä tahtoisi lapsensa muistavan. Että aina oli kesä ja aurinko paistoi...

Lapsen isä haluaisi muistaa suurimman osan edellä mainituista. Kesästä 2018 jää myös mieleen päivä, jona nuorimman sänky vietiin vanhempien vuoteen vierestä vinttiin. Kuinka haikealta se tuntui. Ja kun esikoinen nukkui riippumatossa useita öitä ja kysyi "isi, miksi mä en saa hypätä jo vitosesta?" Kun tuleva tokaluokkalainen lähti kavereiden kanssa ulos muina lapsina ja oli retkillään tuntikaupalla. Vierailun ystävän siirtolapuutarhamökille ja ilon joka lapsista säteili heidän poimiessaan vadelmia suut muikeina. Kun kolmivuotias oli äitinsä kanssa Kumpulan maauimalan suihkuhuoneessa lauleskellut "munasillaan, munasillaan, kohta kaikki on munasillaan...". Kesän jona näki ensimmäistä kertaa Oulujärven, Kainuun meren.

Ja kuinka mykistävä se oli.
Melko tavalla on tullut päiviteltyä tätä maailmanlopun edellä ratsastavaa helleputkea. Koskaan ei ole hyvä. Mutta kiitos ei tällaista jatkossa. Pää ei toimi. Yöt, joiden pitäisi olla unta varten, kuluvat piehtaroiden ja aamulla heräät kuin selkääsi saaneena. Viileisiin vesiin on ollut pysyvä kaipuu jo viikko tolkulla. Ja ne sinilevälautat. Koskaan ei ole hyvä. Kadun tätä varmasti kun sanon, tervetuloa syksyn viileys.

Viikin lehmät olivat kesän toistuva ilon aihe.
Vaan ehtineekö taivallus syksyä kohden pitkälle viipottaa, kun tulee jo ikävä. Ikävä, kun hyvä jos bokserit tarvitsi päällensä laittaa. Vaikka ulos lähdöt ovat kestäneetkin, niin se ei ole johtunut vaatevuorien päälle siirtämisestä. Marraskuussa tätä mittaushistorian kuuminta heinäkuuta varmaankin muistelee kaiholla, mutta kuvaavaa taitaa kuitenkin olla se, että maailman ylikulutuspäivää vietettiin 1.8, hullun heinäkuun taittuessa elokuuksi. Kolme vuotta sitten, vuonna 2015 maailman ylikulutuspäivä oli 13.8. Yli kymmenen päivää on ihmiskunta pistänyt parastaan kolmen vuoden aikana. Hyvä minä! Otettaisiinko jatkossa hitaammin? HS:n toimittajan Tommi Niemisen ajatuksiin on helppo yhtyä: Minkä suhteen olemme unissakävelijöitä juuri nyt, kesällä 2018?

Lapsi ei näistä tiedä, enkä halua siirtää huoliani heille. Helppoa se ei ole. Apua ilmastoahdistukseen voi löytää esimerkiksi täältä http://ilmastovanhemmat.fi/


Miltäköhän näytti kun Saimaan vesimassat murtautuivat Salpausselän läpi?


perjantai 13. heinäkuuta 2018

Osana maailman suurimpaa kansanliikettä.


"Jalkapallo on elämän satua, epätodellisen elämän aikaa.
Myöhemmin sitä palaa todellisuuteen, takaisin elämään."

Vuoden 1970 Meksikon MM-kisoissa, Brasilian legendaarisessa joukkueessa, maailmanmestaruuden voittanut puolustava keskikenttämies Wilson da Silva Piazza kiteyttää yllä mielestäni hyvin kuluneen kuukauden tunnelmia. Kaksi peliä jäljellä ja mitä sitten?

Tämä on vaikea aihe. Se vie tunteisiin. Myönnän, en tiedä lajista paljoakaan. Arvokisojen alla ja päällä, kiinnostus kuitenkin aina iskee ja vie mennessään. Pelejä tulee katsottua, niitä spekuloitua ja selostajien tietoja ilolla kuunneltua. Myös lapsen jo kolmen vuoden mittaiseksi venynyt harrastaminen on tuonut reippaasti lisää mielenkiintoa lajia kohtaan. Onhan nämä kisat nyt olleet melkoista katseltavaa. Jalkapallo on uskonto, sanovat jotkut. Samoja piirteitä on löydettävissä, -uskonnollisia ulottuvuuksia. Yhteisöllisyys, rituaalit, symbolit, jalkapallostadionit temppeleinä, pyhiinvaellus peleihin, esimerkiksi MM-kisoihin, pelaajiin (& peleihin) liittyvät legendat jne. Maradonan kirkko on ihan oma lukunsa. Tätä kansanliikettä voi analysoida uskontotieteellisesti, kuten Teemu Taira kirjoittaa jalkapallo-uskontona artikkelissaan. Katolinen Etelä-Amerikka pelaa maallistunutta Länsi-Eurooppa vastaan. Pohjois-Afrikan muslimivaltiot, Itä-Euroopan ortodokseja vastaan. Monikulttuuriset maat.., niin, aika moni on sellainen. Tai sovitaanko vaikka, että taitavat ammattilaiset pelaavat toisia taitavia ammattilaisia vastaan.

Jalkapallo toimii maailmanselityksenä. Se tuo iloa, lohtua ja se on parhaimmillaan melkoista eskapismia. Minkäköhänlainen kollektiivinen apatia seuraa ensi viikolla, kun pelit päättyvät? Jalkapallo tarjoaa roolimalleja ja se asettaa tavoitteita. Se laittaa ihmisen liikkumaan. Hymy ja hämmennys kasvoilla on tullut seurattua pojan joukkueen pelejä, maalien jälkeisiä tuuletuksia - joista saattaa löytyä samoja piirteitä, kuin joiltakin etusivujen futareilta ja myös sitä alhoa, johon tappion ja epäonnen hetkellä pelaajat taipuvat ja jotka ovat täysin ja sydäntä repivän tosia. 

Pari vuotta sitten ystäviltä Belgiasta saatu paita on
vuorotellut poikien päällä. Ja aina hyvässä
yhteisymmärryksessä. Melkoinen aarre!

Lapsi seuraa isäänsä. Muistan varsin hyvin, kun aikanaan alle kymmenvuotiaana (tosin varmaan vielä yläasteiässäkin) pelailin kotini pihalla mielikuvituspelejä - niin jääkiekkoa kuin pesäpalloakin. Opettelin pelaajien nimiä ja halusin oppia lämäämään myös siltä väärältä puolelta, leftiltä. Olin ylpeä rightin pelaaja, sillä Jari Kurri, Mario Lemiux ja Teemu pelasivat rightilta, mutta todellisuutta piti apinoida mahdollisimman hyvin. Nyt olen saanut ilolla seurata, kun lapsi pelaa omia mielikuvituspelejään. Jääkiekko on vaihtunut jalkapalloon ja lapsi tietää futareita nimeltä merkillisen paljon ja tottakai, haluaa oppia potkaisemaan myös vasurilla hyvin.

Monien yhteisten pilkkuskapojen aikana pelaajien tuuletuksia on onnistuneiden vetojen jälkeen matkittu ja erästä, ainakin vielä alkusarjan aikana lapsen lempipelaajaa, matkittiin hiustyyliä myöten. Äiti laittoi lapselleen ennen Espanja - sovitaan nyt vaikka Portugali peliä, de Gea kampauksen. Peli tuo riemua, jännitystä ja positiivista fiilistä. Ja se minkä kokee itse kaikkein tärkeimmäksi, peli vie lapsen pelaamaan ja liikkumaan itse, ei vain passiivisena tuijottamaan. Harvaa ottelua on lapsi jaksanut varttia pidempään katsoa. On pitänyt päästä itse pelaamaan!

Ihannekokoonpano alkuerän peliin. Mbappe on vaihtanut puolta,
niin kuin moni muukin.
Minua jalkapallossa kiinnostaa etenkin lajin kytkeytyminen politiikkaan, historiaan ja ylipäänsä yhteiskuntaan/tiin ja sen eri osa-alueisiin. Jos jalkapallo on uskonto, on se myös suurvaltapolitiikkaa ja on linkittynyt lähes kaikkeen kuviteltavissa olevaan. Jari Ekbergin Kuin taivasta koskettaisi - Jalkapallon MM-kisojen historia on ollut mielenkiintoista luettavaa kuluneiden MM-kisojen aikana. Se, että vuoden 1934 Italian kisojen keskeisenä taustapiruna hääri muuan Mussolini antaa oivaa referenssiä Venäjän kisoihin ja niiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Historia ei silti toista itseään. Italia voitti 1934, Venäjä ei voittanut 2018.

Kumman muistat pidempään?
Oheinen kuvakaappaus on YLE:n pääsivulta alkusarjan ESP-POR - pelin jälkeisenä päivänä. Jalkapalloa seuraavalle ei näiden miljonäärifutareiden verokikkailu ole mikään uutinen. Ahneus ulottaa lonkeronsa joka paikkaan. Sitä vaan on kovin vaikea välillä ymmärtää. Ehkä siitä heijastuu ajan henki? FIFA:n toiminta on läpimätää, jossa vanhat setämiehet siirtelevät rahoja toisilleen. Ihmisoikeuksista nyt niin väliä. Aiheesta mielenkiintoisen keskustelun löytää täältä: Kuningas jalkapallo on korruptoitunut hallitsija.

Lapsi on autuaan tietämätön näistä. Lapselle on vain peli. Ei se mitä tapahtuu kulisseissa merkitse. Ei se, että ne lempipelaajat toimivat moraalittomasti. Että ne pelaajat kantavat ilolla tiettyjen brändien vaatteita ja saavat siitä tähtitieteellisiä summia ja samalla näiden tuotteiden tekijät - niin, kyllä te tiedätte. Ei sillä ole väliä, koska nämä supertähdet osaavat pelata futista. Halu tarkastella tätä hienoa lajia lapsensa tasolta on suuri. Halu unohtaa kaikki muu mitä tähän maailman suurimpaan kansanliikkeeseen nivoutuu ja vain katsella hienoja otteluita ja nauttia. Yksi asia mikä suomalaisena tekee tilanteen miellyttäväksi. Kun kotimaa ei kenties edusta tälläkään vuosisadalla MM-lopputurnauksessa, voi peleistä nauttia ilman nurkkakuntaista patriotismia ja mustavalkoista me vastaan muut asetelmaa.

Tätä Foerin teosta suosittelen kaikille.
Pistimme MM-kisojen alla perhepiirissä pystyyn neljä parasta -vedon. Kukin osallistuja pulittaa 5€ ja voittaja kerää potin. Osallistujia on parisenkymmentä. Jos veikkaa voittajan oikein saa siitä 5 pistettä, toisesta 4, kolmannesta 3 ja neljännestä 2 pistettä. Jos ylipäänsä onnistui neljän parhaan joukkoon sijoittamaan sinne päässeen joukkueen saa yhden pisteen. Nyt kuin nuo neljä ovat selvillä, aika harvalla on enää mahdollisuus voittaa. Oma hahmotelmani ennen kisojen alkuja näytti seuraavalta:

Juu ei voittanut Argentiina.
Kun perheen nuorimmalta kysyy kuka voittaa, vastaus on: "Ranska". Päälle saamme mairean hymyn. Kun kolmivuotias seurasi ja osallistui innolla mökin pihalla pelattuihin peleihin ja pilkkukisoihin maistui hänen suussaan eräs Ranskan pelaaja ilmeisen hyvälle. Samuel Umtiti on perheen kesken "Tuntititi". Ja kenen maalilla Ranska meni finaaliin? Ennustaja? 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Maaseudun rauhaa - Pojat Pohjanmaalla (Pt. 4)

"Metsä on vielä pellon reumaattinen valtias, 
                              ja pelto hallitsee ihmistä,
joka on pantu laihan lehmän komendantiksi 
                            se märehtii viluista heinää -
maaseudun rauha on täyteen jäätynyt jyvälaari 
kun vaskikellot kumisevat
                           keskipäivää Helkama-radiossa 
piirongin päällä: tyhjä laari on rauhattomuutta 
                           ja jäykkähäntäisiä rottia
kurkistelemassa piirongin alta. 
Täällä ei tuntilasissa ole hiekkaa
                            vaan sementtiä, 
aika on sama mutta minulla on eri silmät katsoa,
                           kuka vanhaisäntä tänään 
puuttuu postinjaolta".

Arto Melleri: Maaseudun rauhaa -kokoelmasta Schlaageriseppele 1978.

Merkittävä osa mielenkiintoani Etelä-Pohjanmaan Lappajärven kunnan itäiseen kylään, nimeltään Itäkylä, on paikannettavissa sukuni (isän puolelta) historiaan ja oman lapsuuteni alati aurinkoisiin kesiin mökillä, mutta myös erääseen edesmenneeseen runoilijaan, Arto Melleriin. Melleri vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan parin kilometrin päässä kesämökiltämme, isäni lapsuudenkodista. Melleri kiinnosti aikanaan sen verran paljon, että rustasin uskontotieteen pro graduni runoilijan tuotannosta. Yhä mökille tullessani, yksi piintynyt tapani on lukea pihasaunassa, sen pienestä ikkunasta siivilöityvässä kesäillan valon kajossa Mellerin runoja. Runoilija palasi tuotannossaan toistuvasti tänne, kotiseudulleen ja kirjoittaa, että "en koskaan päässyt täältä niin kauas kuin luulin". (Kokoelmasta Viiden aistin todistus, runossa Kun palaan oudoilta seuduilta, 1990.)

Omia vanhempiani, suuren muuton viimeisimmissä aalloissa 70-luvun alussa etelään surffaneita katsellessa, huomaan hyvin, kuinka Etelä-Pohjanmaa jättää jälkensä. Enkä minä ole heidän jälkikasvunaan poikkeus. Kyllä minä tänne ikävöin vuoden mittaan ja odotan, että kesällä sitten taas, pakkaan tavarat ja lähden. Vanhempieni suhde kotiseutuunsa on kiinteä, paljon kiinteämpi kuin minun. Ja vaikkei tämä kotiseutuani olekaan, osa minusta (välillä tuntuu, että aika iso sellainen) on lähtöisin näiltä lakeuksien alavilta mailta.

Kun pari viikkoa sitten ajelin meidän Westie-vanhuksen kanssa Lappajärven Itäkylään, oli edellisestä Pohjanmaa-reissusta vierähtänyt lähes vuosi. Kaipaus oli jo melkoinen. Hektisen vuoden jälkeen maaseudun rauha tuli tarpeeseen. Kontrasti saattaa silti olla ajoittain jopa liian suuri. Kun kuuntelee aikansa vain lintujen ilmaista metsäkonserttoa alkaa kaipaamaan muitakin ääniä. Näitä ääniä lähdin hakemaan neljän päivän erakkoelon jälkeen Seinäjoen asemalta, jonne lapset äitinsä kanssa junalla saapuivat. Melleri kirjoittaa Etelä-Pohjanmaan jättiläisestä seuraavaa:

"Seisoin sohjossa Seinäjoen asemalla,
ratapihalla jolla oli autiota ja kylmää
                  kuin Jumala Pohjanmaalla
                          olisi tyrinyt
                                  koko luomistyönsä."              

                                                                       Jäähyväiset -kokoelmasta Schlaageriseppele 1978.

Esikoinen tuntee jo Itäkylän ja mökin monen vuoden kokemuksella. Kuopus saattaa viettää nyt ensimmäistä kesää täällä, josta voi jäädä muistijälkiä. Tietenkin on normaalia, että lähes kahden kuukauden sateeton kausi päättyi juuri, kun juhannusviikko koitti. En kuitenkaan rohkene liiaksi pahastua sateista, joita lienee moni kaivannut ja luonto ennen kaikkea.

Ja tämäkin kaveri tykkää...


Ja varsinkin hänen omistajansa. Kävimme juhannusaattona läheisellä ylämaankarjatilalla ostamassa, emme sarvipäiden lihaa, vaan Lappajärven kuhaa ja pistäydyimme samalla morjenstamassa ja vanhaa leipää tarjoamassa noille mainioille takkutukille. Siinä juteltiin omistajan kanssa niitä ja varsinkin näitä ja selvisi muun muassa se, että kyseinen lauma (noin 100 yksilöä) syö ihan jonkun verran. Isäntä sanoi, että sitten voi nukkua talviyönsä rauhassa, jos talvea varten on varastossa 1000 heinäpaalia. Ja kun yksi paali painaa, jos oikein ymmärsin, noin 700-1000 kg, on heinän kesän aika ihan suotavaa kasvaa. Emme lähteneet kyselemään, että minkähänlainen ilmastovaikutus tämän kokoisella tilalla on? Mitä, jos se peltoala, mikä tarvitaan näiden sarvipäiden ruokkimiseen, valjastettaisiinkin suoraan ihmisten ravinnolle? Niinhän se näin valjastetaankin sanoisi joku ja sitä voi miettiä. Ristiriitaiseksi tämän kaiken tekee se, että kovin mielelläni katselen kesäisin lehmiä peltomaisemassa. Jotenkin sitä ajattelee, että sinne ne kuuluu. Ja yhä hiljenevällä maaseudulla näitä sympaattisia otuksia näkee aina vaan harvemmin, eikä se valitettavasti kerro siitä, etteikö niiden tarjoamia asioita ihmiset enää hyödyntäisi - söisi ja joisi. Lapsen ilo menee tässäkin asiassa usein kaiken yläpuolelle. Kolmivuotias nauttii nähdessään lehmiä laitumella ja "rakkoreita", joita kylänraitilla tulee vastaan ihan mukavasti. Ja nämä sarvipäät saavat olla ulkona ympäri vuoden ja vasikat erotetaan äideistään vasta useiden kuukausien jälkeen. Nuo pienet lehmäyksilöt tallustelevat pelloilla äitiensä kanssa ja nappaavat välillä tissin suuhun.


Nuoremmalla on ollut vaikeuksia lausua ylämaankarja, joten
nämä sympaattiset otukset ovat hänelle "ylämiehenkarvoja".
Eläimiä täällä on ilo seurata ja havainnoida, paitsi niitä viheliäisiä sääskiä. Ensimmäisen mökkiviikon, ennen sateita, nämä perkeleet luurasivat jossain haavikossa odottaen, että ihmisasukit luulevat, että ei niitä tänä kesänä niin ole. Paskat. Hyttysinvaasio koitti sateiden jälkeen ja kolmivuotiaamme naama sen on jälleen ylös kirjannut. Kun tätä kirjoitan, satun katselemaan ulos valoisaan kesäiltaan ja näen varpuspöllön liitelevän mökin ikkunasta avautuvan pellon yllä aavemaisesti. Juoksen pihalle kameran kanssa, vaan tuo taika on jo ehtinyt kadota. Aiemmin samaisena päivänä hiirihaukka teki vaikuttavia kaariaan samaisten peltojen yllä, varikset kintereillään. Eräänä aamuyönä vessaan könytessäni kurjet huusivat kesäaamun usvaisella pellolla. Kun tuuli on suotuisa leijuu mökkimme pihapiiriin muutaman kilometrin päästä navetan miellyttävä aromi. Sen mukana leijuu lapsuus. Kun tuuli taas on kettumainen, lemahtaa pihalla kettutarha. Jarkko Laine on toinen runoilija, jota kesäisin mökillä usein luen ja sitä löytyy huussilukemistosta. Laineen vuonna 1974 ilmestynyttä Nauta lentää -kokoelmaa sopii lainata tähän:



Sovittiin lasten kanssa, että tänä kesänä tehdään mökiltä yksi reissu, joko Ähtäriin (antamaan hiljainen hyväksyntä Kiinan Panda-politiikalle) tai sitten Alahärmän PowerParkkiin. A voitti Ä:n ja lähdimme isovanhempien kanssa ihmettelemään peltojen seasta nousevaa huvivaltiota. Melkoinen paikka ja kovin on maantieteellisen sijaintinsa näköinen ja oloinen. Oli inkkareita ja länkkäreitä, isoa ja komiaa. Kertakäyttömukeja ruokaravintolassa, jossa ei tarjota kasvisruokaa. Eipä silti, lapset viihtyivät ja miksei myös aikuiset.

Koska on meidän vuoro?

Minäkin laittaisin tällaisen taulun
ravintolani seinälle.

Kun tuli aika lähteä huvivaltiosta pois.
Yksi asia, monien muiden joukossa, mökillä aina jaksaa hämmentää. Pimeä ei täällä tähän vuoden aikaan tule ei sitten millään. Ihan sama mihin kellon aikaan astut ovesta ulos, tulet avanneesi oven päivän valkeuteen. Oli kello 23.06 tai 03.27 niin valo on ja pysyy. Ja valo on jollain tavalla toista, kuin etelässä. Kesäpäivä seisoi viikko takaperin ja nyt, niin ikävä kun tätä onkin todeta, mennään kesästä päin pois. Vaan koulujen alkuun on vielä ainakin se viitisen viikkoa, joten ei hätää.

Mukava oli olla taasen pohojanmaalla ja kerrostaloasukkeina viettää ovesta ulos ja saappaat jalkaan mökkielämää. Lapset nauttivat silmin nähden elostaan ja olostaan maalla. Puuhailivat mökin rauhoittavassa pihapiirissä, pellon laidalla, metsän reunassa kaikenlaista futiksen ja pesiksen, majaleikkien ja saunanlämmittämisen väliltä. Yhtenä kohokohtana mieleen jäi poikien tekemä pajupillin teko reissu isoisänsä kanssa. Maaseudun rauha on minulle jotain muuta, kuin vuosi vuodelta enemmän hiljenevä maaseutu. Paitsi että se on rauhoittumista hektisen työvuoden jälkeen, on se myös tärkeä muistutus kaupunkilaiselle toisenlaisesta elämänmuodosta. Tuo elämänmuoto on kenties kovin kaukana omastani, mutta silti ja ehkä juuri siksi tarpeellinen ja terävä neula Herttoniemeläiseen kuplaan.

"Taivaalla nähdään tulipallo,
                                 kohiseva, metsän eläimet
kuopivat maata, silmäterät laajenneina
aistivat hävityksen tulon,
ja Kirkkaus

Noin miljoona vuotta myöhemmin
                         kappaleiksi räjähtänyt kivi
kootaan koristeeksi krouvin seinälle,
varjonpuoleiselle
Katselen sitä viileän lasin yli, mietin
                                   että todella kovat ajat
taitavat olla ohi,
ja tämä on pettävä tunne"

                                                         Meteori -kokoelmasta Ilmalaiva Italia, 1980.


Lakeuksilla on myös korkeuseroja. Ohessa Lappajärvi Lakeaharjun laelta - Meteorijärvi.




sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Opettajaidentiteettiä etsimässä - yläkoulun open vuoden ekskursio lukiomaailmaan.

Kuluneen viikon maanantaina pidin viimeisen oppituntini lukiossa, toistaiseksi. Tai mistäs sitä tietää, mutta näin haluan ajatella nyt, kun vuosi lukiossa on arviointi(koe)viikkoa vaille paketissa. Ja millainen vuosi! Ruuhkainen, kiireinen, repivä ja kuluttava. Toki myös opettava, inspiroiva, antoisa ja huikeita ihmisiä tielleni kuljettanut. Syksyllä palaan hoitamaan yläkoulun virkaani, hitusen taas viisaampana, harmaantuneena ja opettajaidentiteettiini uusia sävyjä saaneena.

Laskeskelin tuossa pitäneeni maanantaina lukuvuoden noin 289 75 -minuuttisen oppitunnin. Se on paljon se, tai vähän, jollekin. Ja mikäs on pitäessä, kun aiheet ovat lähtökohtaisesti lähes kaikki sellaisia joita itse pitää, joko mielenkiintoisina tai erittäin mielenkiintoisina. Tässä muutamia kuluneen lukuvuoden oppituntien aiheita:

Ihmisen lyhyt historia
Ensimmäiset korkeakulttuurit
Rooman imperiumin nousu ja tuho
Musta surma
Löytöretket ja intiaanikulttuurien tuho
Imperialismi - Tappakaa ne saatanat
Intian itsenäistyminen
Israel-Palestiina konflikti
Kolonialismi
Paavi Franciscus
Normatiivisen etiikan teoriat
Pyhän tunnusmerkit
Hindulaisuus
Buddhalaisuus
Kiinan uskontoperinteet
Sintolaisuus
Uskonto populaarikulttuurissa
Islam ja populaarikulttuuri
Suomalainen muinaisusko
Holokausti
Jatkosodan haasteet historian tutkimukselle
Hullu ja hämmentävä vuosi 1917
Vuoden 1918 tapahtumien vaikutushistoria
Kekkosen vallankäyttö ja suomettuminen

Ja niin edelleen. Olen lähtökohtaisesti erittäin kiitollinen, kun saan tehdä tätä työtä. Vaikka se kuluttaa, raastaa ja kiristää välillä melko tavalla. Olen tämän vuoden aikana käyttänyt aikaa oppituntien suunnitteluun enemmän kuin minään aikaisempana opettajavuotenani. Toki on ollut onni, että iso osa oppituntien ja opetettavien kurssien aiheista ovat olleet entuudestaan tuttuja ja opetusmateriaalia ollut tarjolla omasta takaa ja käytössä myös kustantajien sähköisiä materiaaleja ynnä opettajakollegoiden ystävällisesti vapaaseen käyttöön antamia materiaaleja. Jos aikaa on, tuntien suunnittelu on usein todella antoisaa ja miellyttävää. Hupia suorastaan! Jos aikaa taas ei ole, kuten kuluneen lukuvuoden aikana valitettavan usein, suunnittelemisen ilo katoaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun lasten mentyä jo nukkumaan, olen suunnitellut vielä seuraavan päivän tunteja. Tutkimuskirjallisuutta lukisin päivät pääskytysten, lukisin ja lukisin.


Itse tein aikanaan lukiossa aina kaikki tehtävät ajallaan
ja varsinkin sitten kypsänä yliopistossa. Koskaan eivät deadlinet paukkuneet.

Yleinen periaate minulla on ollut työssäni se, että tuo mahdollisimman vähän niitä kotiin. Älä avaa wilmaa iltaisin, äläkä lue sähköpostia ennen nukkumaanmenoa. Tästä periaatteesta olen yrittänyt pitää kiinni kynsin hampain, mutta tänä vuonna olen joutunut nöyrtymään useamman kerran. Se taas on näkynyt isin/puolison kireilynä ja hermostumisalttiutena lapsille sekä vaimolleni. Pahoittelut siitä. Nämä ovat valintoja. Oma työ, oma ura. Perhe, lapset ja aika heidän kanssaan, läsnäoleva aika. Aina voi ammattiin liittyvät valinnat perustella itselleen parhain päin. Halusin kokemusta opettajana toimimisesta lukiosta. Sain mahdollisuuden ja otin sen vastaan. Toki tiesin, että tulossa on kiireinen vuosi, se ei tullut yllätyksenä. Kun reilun viikon päästä työt loppuvat kuin seinään, olo voi olla hutera. Täysillä maaliin asti ja sitten, niin mitä sitten.

Vielä on asia jos toinenkin hoitamatta. Jokunen koe korjaamatta, koe laatimatta ja arvosana ylös kirjaamatta. Yläkoulumaailmassa lukuvuoden tässä vaiheessa otetaan ehkä jo hieman iisimmin. Toki tehtävää sielläkin riittää keväisin kaiken järjellisen käsityskyvyn yli ja vielä paljon sitä enemmän. Yläkoulussa kuitenkin arvosanoja annetaan hetkeä aiemmin, kuin lukiossa, jossa viimeisen jakson arviointi/koeviikko päättyy pari päivää ennen kuin gaudeamus igitur helähtää soimaan. Kaiken sen työn kuulemma kestää, kun tietää, että kohta ei mitään. Tyhjyys. Pudotus. Tapana on monella ollut, juhlistaa tätä, rankan työvuoden päättymistä, sairastumalla. Eikä tämä ole useinkaan tahtokysymys.


Kaikki kunnossa. Rohkenen epäillä. Miksi tämä yksi nuori vielä tekee
tätä koetta?

Vaan enpäs nyt valita. Olen iloinen, kiitollinen olen ja nöyrä. Viime heinäkuussa sain tietää, että tällainen lukiopesti olisi haussa. Aluksi pari jaksoa, mahdollisesti pidempäänkin. Aivan muutamaa päivää ennen lukuvuoden starttaamista elokuussa soitin yläkoulun rehtorille ja kerroin, että olisi tällainen lukiosijaisuus, että olisiko mahdollista saada virkavapaata? Oli, mistä edelleen olen kovin kiitollinen. Onni potkaisi kauniilla kaviolla ja minut valittiin sijaiseksi. Kaksi jaksoa vaihtui koko lukuvuodeksi ja tässä ollaan, hieman pihalla kaikesta siitä, mitä tässä onkaan tapahtunut.

Ajattelen tämän kokemuksen yhtenä askeleena työelämässä. Toimiiko tämä askel sitten ponnahduslautana johonkin toiseen steppiin, jopa loikkaan, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa olen oppinut lukiomaailmasta, ehkä myös opettamisesta, tämän vuoden aikana paljon. Päällimmäisenä tunteena on ollut kuitenkin kiire. Silloin tällöin positiivinen kiire (onko sellaista?), harmillisen usein vain kiire. Mielenkiintoista ja varmaan ihan tarpeellistakin vertailua yläkoulu- ja lukiomaailman välillä olen myös tehnyt. Tarkkaillut olen, ihmetellyt ja nauttinutkin. Tarkemman ja syvemmän analyysin aika ei ole kuitenkaan nyt, siihen eivät paukut taida riittää.

Kansallisteatterin tutustumiskäynnillä opettajat saivat
mahdollisuuden ikuistaa itsensä alitajuntansa peikkojen
heijastuman kanssa. 

Se mitä kuluneen vuoden aikana yläkoulumaailmasta huomasin ajoittain kaipaavani, oli oppilaiden iloinen vilpittömyys. Sanotaan asioita ja mietitään sitten. Lukiossa toimitaan ehkä liikaakin juuri päinvastoin. Kun mietitään ensin, ei sitten enää rohjeta sanoa. Itsekritiikki on valtavana möykkynä puheen tiellä (yläkoulussa pelko). Tässäkö nyt pitäisi kertoa omia perusteltuja mielipiteitä koko luokan kuulen. En muuten kerro. Olen hiljaa ja kuuntelen, vältän katsekontaktia. Ja oikeushan heillä siihen on. Ykkösistä, viime vuoden yseistä, sain keskustelua ja vastauksia irti enemmän kuin toisen vuoden lukio-opiskelijoista. Ykkösten aurassa laahusti vielä yläkoulun vilpittömyys - välittömyys. Okei. Ei kaikkien. Eivät tosin kaikki toisen vuoden opiskelijatkaan olleet täysin maailmaansa sulkeneet.

Siihen en usko, etteivätkö he muka nyt lainkaan tietäisi. Paljon puhutaan siitä, että peruskoulun tarjoamat valmiudet eivät riitä kohtaamaan lukion todellisuutta. Eivät varmaankaan kaikilla, mutta en lähtisi yleistämään. En myöskään voi sanoa muiden oppiaineiden kohdalla, joita en opeta. Mutta omissa aineissani haluan, ensinnäkin luottaa opettajien tieto- ja taito tasoon, sillä tiedän sen olevan vertailukelpoisen mille tahansa maailman kolkalle ja samalla koen, että on täysin inhimillistä, että moni asia yläkoulun oppimäärästä unohtuu ja tallautuu elämäksi kutsutun, harrastusten ja kaverien kanssa kulutetun ajan alle. Yläkoulusta jää mukaan kyllä tietoa, mutta myös fiilis. Niillä tunneilla oli kivaa, siellä oli rentoa - ja tämä taas kulkee mukana seuraavaan vaiheeseen. Se vastaako todellisuus sitten ollenkaan sitä, mihin uusi lukiolainen vertaa oppimaansa (aiemmin koettuun), siinä astuu lukio-opettajan kompetenssi kehiin. Tapanko olemassaolevan inspiraation vai ylläpidänkö sitä. Vai käykö jopa niin, että herätän sen syvissä vesissä uinuneen ja pahoin runnellun inspiraation henkiin! Tässä on haastetta kerrakseen. Arvon kollegat, siellä ja täällä: Olette tälläkin kertaa ansainneet viikon päässä häämöttävän kesäloman.

Jokunen ilta sitten kolmivuotiaallemme iltasaduksi lukemamme Barbaba avaruudessa innoitti lapsen haaveilemaan: "minä haluan avaruusraketilla kuuhun"! Isälle riittää vähempi. Mökin pihasaunan lämmittäminen kuivilla koivuklapeilla lehtokurpan soitimen kurnuttaessa kesäillassa.




tiistai 1. toukokuuta 2018

"Isiltä tuli kakka huomenna" - ynnä muuta kolmivuotiaan suusta kuultua.

Tämän vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana lapsemme kielelliset kyvyt ovat ottaneet merkittäviä harppauksia. Lauseet pitenevät, muuttuvat merkityksellisiksi, kasvavat sanojaansa suuremmiksi, jos kohta ovat ajoittain hyvin merkillisiä. Sällin kanssa voi kuitenkin keskustella. Hän ymmärtää ja ottaa vaikutteita. Eilen leikin keskeltä kuului määrätietoinen "ei jumalauta". Jokin legopalikka ei löytänyt oikeaa asentoa suhteessa lajitoveriinsa. Minä en kiroile, joten ei lapsi ainakaan minulta sitä ole oppinut.

Lapsi kysyy missi? Hän ei puhu sovinistisesta ja aikaansa eläneestä missi-instituutiosta. "Missi kettu asuu metsässä?" Isi vastaa, että ketut eivät osaa rakentaa tällaisia kotimme kaltaisia kerrostaloja ja että metsä on niiden koti. "Missi?" Koska siellä on mukava olla. Meidän urbanisoituneiden nykyihmisten pitäisi laajemmassa mittakaavassa ymmärtää tämä. Mukava vaikka nykyhallitus tekee kaikkensa sen valjastamiseksi taloudelliseen hyötykäyttöön. "Missi?" Tätä isi miettii melko taajaan. "Missi isi miettii" Siksi, että sinun ei vielä tarvitsisi. "Missi?" No sissi.

Eläimet kiinnostavat lasta, mutta myös pelottavat. Vaikka lapsen kotona asuu iäkäs Vappu-neiti, saattaa liian lähelle ulkona haistelemaan kurottava pienempi koira pelottaa lasta. Myös orava on hämmentävä, pelottava otus, silti loputtoman kiinnostava. Lapsen yksi lempilauluista on "makeasti oravainen".

Vappu ihmettelee, että ei edes hänen nimipäivänsä kunniaksi
viitsitä viedä häntä parturiin.
Torstaisin otamme osamme keskiluokkaisesta elämäntavasta ja astelemme viikoittaiselle saunavuorollemme. Se, että sauna lämpenee yli 80 asteeseen ja me emme ole siellä, tuntui pahalta talven pakkasilla, kun ulkona oli noin sata astetta kylmempää. Siksi on yritetty käydä. Tällä vääjäämättömällä logiikalla kuluu tietenkin vähemmän energiaa ja maailma pelastuu. Etuoikeutettuun elämäämme kuuluu myös mahdollisuus ostaa niin sanottua saunajuomaa. Nuorin hakee totutusti itselleensä (t)ripin, isoveli käy valitsemassa kylmäkomerosta 0,33:n limun. Kolmivuotias kertoo kovaan ääneen äidillensä, että isille otetaan sitten kaljaa. Kaljaa isille.

Lapsi on myös saapunut siihen ikään, jossa vessahuumori, kaikenlaisine paukutteluineen ja pieruineen naurattaa ja luo hyvää mieltä. "Isiltä tuli kakka huomenna" -totesi kaveri tuossa muutama päivä sitten potalla istuskellessaan. Aikamuodot ovat hivenen hakusessa, mutta kielihän on näin ollen rikkaampaa, eikä joutavanpäiväisiin kaavoihin kangistunutta. Sanat virtaavat vapaana vuoksena, pysähtyen välillä kieliopillisiin karikkopaikkoihin, kunnes taas ottavat uomansa, kolmivuotiaan vapauden.

Vappupäivänä käytiin taas Pikkujätissä korviin katsomassa ja tervehtimässä
akvaariossa asuvaa Gautama Buddhaa.
"Ei jestas sentään, ei jumankekku!" Näitä kaveri on alkanut nyt hokemaan verrattain tiuhaan. Myös ei hyvänen aika ja hirran mihala (herran jumala), kuuluvat repertuaariin. Mistä lie tämä elon päivittely on tähän malliin periytynyt? Kun viimeksi kävelimme rappuja alas taloyhtiömme saunaosastolle, tippui pojan leluämpäristä (sisältönä trippi, kylpyankka, muki ja joukko ryhmähau-figuureja) jokin esine, nostatti se kohtuullisen voimakkaan "ei saakelin" -kaikuvan rappukäytävän seiniä kiertämään.

En ole osannut itseäni liikaa moittia näistä lapsen sanavalinnoista. Äitinsä kanssa eräällä Alepan reissulla olisi saattanut naama punertua, kun poika oli kassajonossa kovaan ääneen kertonut kuinka "mun kikkeli on huonosti". Selvä. Syy tälle toteamukselle oli ilmeinen. Kaverille oli jäänyt jostain syystä vaippa, jota lapsi käyttää enää yöunilla (kuiva lapsi, mikä ilo!) ja se oli aiheuttanut hankalaa tunnetta, joten tämä oli pitänyt kertoa ääneen.

Sanotko sinä aina miltä sinusta tuntuu? Miten asiat koet, mitä mieltä niistä olet? Minä en sano. Halu ylläpitää jännitteet ja harmituksen kissat, esimerkiksi työ-yhteisössä, pois pöydiltä, on suurempi kuin halu kertoa aina oikeasti mitä on mieltä. Siksi ilolla seuraan tätä ajoittain punastelua aiheuttavaa sanailua kolme vuotta juuri täyttäneen lapsemme suusta. Viattomuuden aika jatkuu toisella, kun isoveljen tunnemaailmassa realismi puskee voimalla hammaskeiju-uskon ja huolettoman avoimuuden ja maailmalle aukinaisena olon päälle. Se lienee kai vääjäämätöntä. Vaikka ei se hyvältä aina tunnu. Varjele lasta pahalta maailmalta. Mahdoton tehtävä.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Isän kirje 3-vuotiaalle.

"Muistatko sen ajan, kun oli vain yksi lapsi? Muistatko kun mietit, että voitko rakastaa tätä tulevaa koskaan yhtä paljon kuin esikoista, sitä joka kaikkein tärkein maailmassa. Muistatko, kuinka tunsit outoa ristiriitaa siitä, että on tulossa toinen sinun rakkauttasi vaatimaan, viemään sitä siltä, joka ollut silmäterä jo vuosien ajan. Ja pohdit miten voit löytää lisää rakkautta, kun käytät jo kaiken? Ja kuitenkin odotit ja pelkäsit ja pelkäsit ja odotit, että milloin se syntyy, syntyyhän se ja meneehän kaikki hyvin? Riittäähän rakkaus, huolenpito ja aika sille joka jo on ja sille, joka on vasta tulossa, vielä varjoa vailla?"

Noin kolme vuotta sitten, isäsi saattoi pohtia edellä kirjoitetun kaltaisia. Äitisi laskettu aika läheni ja maha ei suuremmaksi voinut minkään fysiikan lakien mukaan enää kasvaa. Sinä siellä sisällä kokeilit sen todellisuuden laitoja. Olit valmistautumassa uuden maailman valloitukseen. Isäsi epäili rakkauden määrää ja sitä, että sitä pitäisi jakaa nyt kahdelle pienelle ihmiselle. Pian isäsi ymmärsi, että ei pitänyt vaan sai. Veljesi kanssa oli ihmetelty maailmaa jo lähes viisi vuotta ja tuo pieni ihminen oli kasvanut ymmärtäväksi, älykkääksi ja hurmaavaksi, isoveljen viitan suvereenisti ylleen pian pukevaksi lapseksi, josta vanhemmat olivat niin ylpeitä. Pian tulisi pikkuveli, pian tulisit sinä. Niin kätilö oli ultrassa muutamaa kuukautta aiemmin paljastanut, kun kärsän kertoi ruudulla näkevänsä.

Nyt sinä olet siinä, eikä isä muista paljoakaan ajasta ennen sinua. Meidän perheeseen kuulutte te, sinä ja veljesi. Kun veljesi syntyi, koin että synnyin minäkin. Jälleensyntymiin en oikein osaa uskoa, mutta jollain tavalla koin, että kun isoveljesi potkaisi portit auki ja rääkäisi ensi kerran, siinä syntymän hetkellä synnyin minäkin. Ja samalla tavalla, kun kolme vuotta sitten, kaiken tapahtuessa niin nopeasti, olit siinä limaisena, sottaisena ihmeenä kahden universumin välisen matkan juuri taittaneena, kaikki vanha jäi taakse ja uusi elämä alkoi. Sinun ja meidän kaikkien. 

Tältä isäsi näytti vuonna 1984. Sanovat, että
muistutan sinua.
Lauantaina vietimme sinun 3-vuotis syntymäpäiväjuhlaa. Kotiimme saapui molemmat isovanhempasi, kaikki kummisi ja muutamia muita sinulle tärkeitä ihmisiä. Söimme herkkuja ja sinä leikit lahjoillasi, joita olit saanut. Kun lauloimme sinulle kaikki paljon onnea vaan, olit niin iloinen ja säteilit onnellista hymyä. Puhalsit kolme kynttilää kakun päältä, jonka Bitta-täti oli sinulle tehnyt. Veljesi avustuksella kynttilät sammuivat ja sitten sinulle taputettiin, itsekin halusit niin tehdä.

Isäsi lainaa tähän nyt erästä toimittajaa, sellaista kuin Jani Kaaro, joka kirjoittaa Kauniimpi maailma  (2017) teoksessaan seuraavasti: "Me emme pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Emme suunnittele ja laskelmoi syntyvämme tiettyyn perheeseen. Me saamme elämämme lahjana vanhemmiltamme, jotka puolestaan saivat oman elämänsä lahjana omilta vanhemmiltaan. Emmekä saa lahjana ainoastaan elämäämme vaan myös kaiken sen huolenpidon, jonka vanhemmat lapsilleen antavat. Vanhemmat ruokkivat meitä, vaatettavat meidät, valvovat öitä, puhaltavat pipit ja hoitavat meitä jaksamisensa äärirajoille odottamatta vastapalveluksia. Kaikki tämä on lahjaa. Mutta lapsi ei ole ainoa, joka on saanut lahjan. Monet vanhemmat kokevat, että lapsi itse on lahja, jonka he ovat saaneet ottaa vastaan. Vaikka he tietävät, että lapsi saa alkunsa sukusolujen yhtymisestä ja sitä seuraavan geneettisen ohjelman etenemisestä, he eivät voi olla ajattelematta lasta lahjana. Kun he näkevät ensimmäisen kerran pienet varpaat, sormet ja korvanlehdet, heidän on vaikea ajatella, että he olisivat jollakin tavalla itse tehneet tämän täydellisen pienen luonnonolion."

Juhlapäivän aamuna käytiin ruokkimassa kettu.
Kun sinä, luonnonolioista veljesi kanssa ihmeellisin, liikuttelit pieniä varpaitasi naistenklinikalla kolme vuotta sitten ja kun päähäsi asetettiin marttojen kutoma pipo ja sinut vietiin lämpölampun alle, kun olit niin hiljaa ja ruumiinlämpösi hieman alhainen ja minä sinua katselin, ei minusta löytynyt voimia ajattelemaan, että minä olisin tehnyt sinut. Tai ansainnut. Yhdestä olin sillä hetkellä varma. Rakkautta tulisi riittämään. Sinä olit lahja ja lahjana minä sinut ja veljesi haluan ymmärtää. Se on kaiken lähtökohta. Miten monta polkua, valittua ja harhaan astututtua, osuvaa ja ontuvaa, sitä ihminen elämässään kulkee? Ja kuinka sattumaa, onnekasta sattumaa, elämä on. Niin kuin se monimutkainen polkujen kudelma johtaisi vain siihen yhteen hetkeen, yhteen ainoaan pisteeseen - lapsen syntymään. Siellä naistenklinikan lämpölampun valossa ihastelin sinua ja sitä, miten joku noin pieni ja määrittelemätön olento, joka ei vielä muistuttanut selvästi ketään, saattoi ottaa heti niin kokonaisvaltaisen niskalenkin kyynelsilmin tuijottavasta isästään. Saman tempun oli tehnyt veljesi viisi vuotta aiemmin, tuhistessaan sylissäni muutaman minuutin ikäisenä.

Kaaro jatkaa: "Koska lahja on nimenomaisesti jotakin, mitä emme ole itse tehneet ja mikä meille annetaan, lapsi ei voi olla mitään muuta kuin lahja. Siksi vanhemmat kaikkialla huokaavat hiljaisen kiitoksen, kun he ovat saaneet pienen vauvansa käsivarsilleen. Kiitoksen sille - kuka tai mikä tahansa se olikin -, jolta he lahjan ovat saaneet."

Lapsi ja hauvauvaunu!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Korvien tarkastamisesta yöksi Meilahteen.

Lapsi oli nukkunut pari yötä huonosti. Sunnuntain vastaisena yönä pojalle nousi kuume, hiestä märkä pikkuihminen yski vimmatusti ja vaikersi itkua. Otettiin kesäaikaan siirtyminen vastaan sellaisella ilolla, että varattiin lapselle heti aamutuimaan aika lääkäriin. Metro matkalla Itäkeskuksen Pikkujättiin (siunattu lapsivakuutus), nähtiin muutama noita (kummallinen kansanperinteen ja tuonti uskonnon ristisiitos) "palmunlehvineen" ja keväinen aurinko. Emme vielä osanneet aavistaa, että emme pääse siitä tänään juuri nauttimaan.

Tarkoitus oli mennä tarkastamaan pojan korvat. Putkituksesta oli kulunut reilu kuukausi ja samalla siinä lääkäri kuuntelisi keuhkot ja tekisi muut rituaalinsa. Heti alusta asti kävi selväksi, että nyt oli kyseessä hyvä, lapsen huomioon ottava, kohtaamisen tärkeyden ymmärtävä ja luottamusta herättävä lääkäri. Yleensä kun pojan korviin on kurkattu, on hän kiittänyt siitä hirvittävällä huudolla ja kiemurtelulla. Nyt. Ei mitään. Korvat olivat kunnossa ja putket hienosti paikoillaan. Mutta keuhkoista kuului jotain.

Lapsi hengitti työteliäästi ja joutui käyttämään vatsaansa (apulihaksia) tähän normaaliin toimintoon. Oli poika toki yskinyt jo pari päivää ja lauantaina olin kuullut pojan hengityksen hieman vinkuvan. Oli näitä ennenkin ollut, joten ei osattu huolestua. Laskeeko huolen määrä toisen lapsen kohdalla? Lääkäri määräsi ventolinea, hengitystä avaavaa lääkettä ja laittoi lähetteen laboratorioon. Otettaisiin tulehdusarvot. Ne olivat hieman koholla. Lääkäri kuunteli puoli tuntia myöhemmin keuhkot uudestaan ja katsoi vatsan, miten se työtään teki ja kuinka lääke olisi auttanut? Ei juuri ollut. Määräsi uuden setin, sellaista kuin spiraa (mitä lie) hengitystä avaavaa ja kosteuttavaa. Taas odoteltiin, että josko hengitys tasaantuisi ja työn määrä sen suhteen lapsella vähenisi.

Isä hengitteli 80-luvulla samankaltaisen piipun kautta.
No sitä se ei tehnyt. Lääkäri konsultoi toista lääkäriä, ilmaisi olleen erittäin hyvä, kun tulimme korvia tarkastamaan ja kirjoitti lähetteen Lastenklinikalle. Lähdettiin Meilahteen. 

Meilahdessa ihmeteltiin uutta värikästä Lastensairaalan rakennusta ja Pikkujätin lääkärin puheita siitä, että se olisi jo valmis. Ilmeisesti syksyllä 2018 pitäisi olla valmista. Esikoisen ensivisiitille Lastenklinikan päivystykseen oltiin tultu aikanaan ambulanssilla. Lapsen hengitystä kuunneltiin, lääkettä annettiin, odottaa annettiin, annettiin lisää lääkettä, ventolinea ja kortisonia ja jotain muuta, mitä, en tiedä ja odoteltiin hieman lisää. Ei osattu vieläkään liiaksi huolestua, vaikka harvoin sairaalan käytävillä nyt mikään hilpeä olo hellii. Keväinen, kaunis auringonpaiste sivalsi kuitenkin sekä toiveikkaita että alakuloisia säteitä odotushuoneeseen. Lähdettiin siis alunperin lapsen korvia tarkastamaan ja nyt ollaan täällä. Mitä täällä tapahtuu?

Leikkinurkan lelut tekivät lapseen vaikutuksen ja kohtuullisen hyvin kaveri jaksoi siitä huolimatta, että päiväunet jäivät väliin. Muistelimme, että ensimmäistä kertaa lapsen elämässä ja palmusunnuntai sen kuin venyi. Isoveli valitteli tylsyyttä. Kymmenen maissa oltiin lähdetty kotoa ja melkoisen monta tuntia vietetty sairaalan ynnä lääkärin seiniä tuijotellen. Kello saattoi olla jotain kuuden korvilla, kun Lastenklinikan päivystävä lääkäri totesi, varmaan kaikenlaista hänkin nähnyt, että eivät olleet myrkyt riittävästi tehonneet, ja että hän kirjoittaa lähetteen osastolle. Seuraavan yön lapsi viettäisi sairaalassa.

Lähettämisen syy: Bronchiolitis acuta
Äiti ja isoveli lähtivät hakemaan meille jotain ruokaa. Me jäimme potilaan kanssa odottelemaan sairaanhoitajaa joka kuljettaisi meidät Meilahden yhdys/huoltotunnelia pitkin jonnekin, minne, en ollut varma. Huone löytyi muutaman minuutin taivalluksen jälkeen ja sitä me lapsen kanssa jäimme asumaan. Oli härveleitä, laitteita ja kaikenlaista ihmeteltävää. Lapsi kertoi haluavansa kotiin. Olin samoilla linjoilla. En ajatellut aamulla herätessäni viettäväni seuraavaa yötä sairaalassa. Jäisin pojan unta valvomaan potilaan sängyn viereen asetetulle patjalle. Eloa on välillä haastavaa ennustaa.

Pojan pieneen isovarpaaseen asetettiin anturi joka kertoi sängyn viereisestä ruudusta pojan pulssin ja sykkeen. Lapsi vierasti anturia koko sairaalassaoloajan ja isää jännitti katsella monitoria. Yöllä huoli puhkesi todella, kun huomasin pojan sykkeen huitelevan 200:ssa. Yöhoitaja kertoi laitteen valehtelevan. Vaikka toivoisin toki laitteen lähtökohtaisesti toimivan, hyvä näin päin. Yö oli levoton, pojan hengitystä käytiin useamman kerran kuuntelemassa ja ventolinea annettiin aamuyöstä. Kahden maissa huoneeseen tuli noin nelivuotias poika isänsä kanssa. Viideltä alkoi poikamme puolitoista tuntia kestänyt yskänkohtaus. Hiljaisen viikon maanantai alkoi metelissä.

Lapsen äiti tuli aamulla isoveljen kouluun viemisen jälkeen eväineen. Lapsi otti äidin vastaan ilolla. Katseltiin pädilta hieman Ryhmä Hauta ja syötiin. Pojalta otettiin itkun saattelemana verta tulehdusarvojen tarkastamista varten. Sairaanhoitaja oli jo kolmas vuorollaan. Löydettiin leikkinurkkaus. Lapsi innostui, siivosi leikkiluutulla sairaalan lattioita ja työnteli lasten vaunuja. Ei valtavan kipeältä vaikuttanut. Lääkäri kuunteli pojan keuhkot ja totesi, että parempaan päin oltiin menossa. Tulehdusarvot olivat myös laskussa. Lääkäri kertoi vielä parin tunnin päästä kuuntelevansa keuhkot ja jos mitään takapakkia ei ilmaantuisi voitaisiin lähteä kotiin. Hyvä, oikein hyvä.

Kaksi tuntia myöhemmin, takapakin ilmaantumatta ja kotiutusluvan saatuamme (kiitos välittävälle ja osaavalle henkilökunnalle), ei poika olisi enää malttanut sairaalasta pois lähteä. Leikkinurkkaus oli lumonnut lapsen. Minua tämä kotiinlähtö ei niin haitannut. Se haittasi, kun lääkäri ilmaisi lapsen isän rasitusastmataustan edesauttavan reippaasti jälkikasvun alttiutta sairastua. Kun iltapäivästä otin eteisessämme kenkiä jalasta, tuntui kun olisi palannut kotiin pidemmältäkin reissulta.

Ryhmä Hau, ryhmä hau, ne auttaa siellä täällä.








maanantai 19. helmikuuta 2018

Yhden miehen ruuhka

Jari Tervo kirjoittaa omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävässä teoksessaan Pyrstötähti Erkki-sedästä, jota nimitetään yhden miehen ruuhkaksi. Tämä mainio nimitys on tullut usein mieleeni tässä viimeisten viikkojen ja kuukausienkin aikana tuota kolmen vuoden rajapyykkiä kohti ryntäävää lastamme katsellessa. Kokoajan sattuu ja koko ajan tapahtuu. Jokainen askel on seikkailu. Kuinka monta kertaa voi lapsi yhden päivän aikana saada lyötyä päänsä, milloin seinään, milloin oveen, milloin pöydän kulmaan, milloin tuoliin, kirjahyllyyn tms.? En muista, että isoveljensä olisi saman ikäisenä ihan tällä volyymilla päätään kopsautellut. Nimenomaan, en muista. Se ei tarkoita, etteikö näin olisi tapahtunut.

Ajattelin, että kun lapsi oppii kävelemään, niin aika pian sen jälkeen hän rupeaa hahmottamaan askeleidensa kulun. Voinko olla enempää väärässä. Kotimme viheliäiset huoneiden väliin asemoidut kynnykset tulevat edelleen lapsellemme yllätyksenä. Lähes joka päivä. Yhä, vaikka kävellyt sälli on kaksi vuotta. Kuvittele puhdas lattia. Lattia jossa ei loju sen kymmenen sortin metallista, muovista, puusta, pahvista, paperista, mitä ihmeellisimmistä ainesosista kokoonpantuja yleisesti leluiksi kutsuttuja rakennelmia. Minäkin kuvittelen, mutta kuvitelmaksi jää. Puolisollani on tapana korjailla näitä jälkikasvunsa jätöksiä useamman kerran päivässä. Minusta ei siihen oikein ole. Hetkittäiset, kaikesta ylimääräisestä vapaat lattiapinta-alat, ovat kun selkäsi käännät, vuorattu mitä moninaisimmilla kapistuksilla. Näiden päälle voi myös astua. Harvoin tahallaan, vaikka mieli tekeekin, joskus. Parhaimmillaan (lue pahimmillaan) lapsi (pienempi) voi touhutessaan lyödä ensin päänsä ovenkarmiin ja siitä itkua tihuuttaen edeten kompastua maassa lojuvaan sählymailan lapaan, joka vie jalat alta. Maasta, jo vuolaampaa itkua veistellen, noustessaan lyödä vielä nuppinsa pöydän kulmaan. Onneksi lapsi haluaa, isoveljen pelejä matkiessaan, suojata päänsä maalivahdin kypärällä. Saisi pitää sitä jatkuvasti päässään. 

Seison nyt käsilläni tässä.
Ruuhkaisaa on. En edelleenkään pysy perässä. Mielenrauhaa koetellaan. Tasaantuuko jossain vaiheessa? Ruuhkaisaa on ollut myös kodin ulkopuolella. Lukion kolmas jakso otti noviisista kyllä melko perustavanlaatuisen selätysvoiton. Ruuhkaisen pikkuihmisen kykyyn seikkailla joka askeleella sopii hyvin myös se seikka, että tyypillä on ilmiömäinen taito jankuttaa. Kansainvälistä tasoa epäilemättä. Hermoja se ei tosin koettele.

En malta lopettaa.
"Mennäänkö kauppaan?" Mennään, mennään kyllä. "Mennäänkö kauppaan?" Juu, isi sanoi jo, että mennään"? Mennäänkö kauppaan?" Kuule rakas, kun isi jo sanoi, että mennään, niin kyllä me mennään. Itse asiassa koko ajan tässä kuljetaan kohti kauppaa. Nyt itkunkaltaista narinaa äänessään  lapsi vaatii. "Mennään kauppaan!" Kysymys vaihtuu käskyksi ja toistojen määrä menettää merkityksen. Minä kun haluan kaiken minkä haluan tapahtuvan heti. Etkö ymmärrä?

"Mä haluun kattoo pissa possun!" Juu katsotaan Pipsa possua. "Mä haluun pissa possun"! Kyllä isi ymmärsi, että Pipsa possua haluat katsoa. Isi laittaa sen. "Mä haluuuuun pissa possun!?!" Kärsimättömyys periytyy. Kummalta?

En usko, että lapsen kuulossa olisi vikaa. Tai, voihan siinäkin piillä osasyy. Joulukuun alusta  helmikuun puoliväliin mennessä lapsella oli neljä korvatulehdusta. Edellisviikolla pojalle laitettiin putket, elämänsä toiset. Kyllä tuo ruuhkan tuntua eittämättä lisää. Ja mitä mahtaa tuntea pieni lapsi?Varmasti on epämukava olla ja levottomuus hiipiä kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Josko nuo pienet lankarullan muotoiset titaanista rakennetut 1,5 mm kokoiset putket auttaisivat. Helpottaisivat ruuhkaa.

Ensimmäistä kertaa luistimet jalassa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Kaksi, kymmenen ja 100 vuotta sitten.

Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta ensimmäisen blogitekstini julkaisusta. Samaisena päivänä alkoi myös vuoden pituinen matkani koti-isänä. Kuopuksemme oli tuolloin alle 9 kuukauden ikäinen, isä 34 vee. Mitä mahdoin tuolloin tuumia? Jännitinkö, pelkäsin varmaankin? Osasinko ennustaa tulevaa? Nämä raapustukseni ovat alusta saakka olleet niin sanottuja julkisia päiväkirjamerkintöjä. Oletettavasti minulla on ollut käytössä tietyt periaatteet ja suodattimet sille, mitä tänne rustaan ja minkälaisia kuvia lataan. Moni asia olisi jäänyt vuosista 2016-2017 ylöskirjaamatta, ellen olisi tälläista projektia tajunnut käynnistää.

Vappu juhlii 10-vuotisiaan matkoilla.
Herran jestas miten paljon nuo tyypit ovat kasvaneet. Varsinkin tämä pienempi. Isoveli on kasvanut ihan yhtälailla, mutta muutosvauhti tasaantuu ja pienemmän kehitys on jotenkin enemmän suurennuslasin alla. Kun jäin kaksi vuotta sitten kotiin (huomaan aika ajoin kaipaavani tuota elämänvaihetta), oli tämä nyt lähemmäs kolmivuotias taapero vielä vauva. Vauva joka kyhnytti itseään eteenpäin lattialla, istuskeli ja ihmetteli maailmaa. Sama ihmettely jatkuu, mutta nyt mukana ovat kasvaneiden ja kehittyneiden raajojen suomat laajemmat vaikutusmahdollisuudet ja oma ainutlaatuinen verbaliikka. Kaveri pistää usein lauluksi, paikalla ja ajankohdalla ei niin väliä. Musiikki on tyypille ilmeisen tärkeää, vaan kenties voiton siitä vie Ryhmä Hau. Muumeista olikin jo edellisessä päivityksessä puhetta. Kiipeily on edelleen kova juttu ja omien fyysisten rajojen jatkuva etsiminen, sekä vanhempien pinnan kireyden testaaminen. Mukavaa on esimerkiksi pomppia ja heitellä asioita. Isoveljeä seurataan, vaan ei kumarreta. Monta keskustelua ollaan käyty siitä minkälainen käytös on suotavaa ja minkälainen taas ei. Kun kyvyt loppuvat otetaan hampaat usein esille. Ihmeellisellä myötämielisyydellä on isoveli ottanut vastaan pikkuveljen kurmoottamisen. Uhma on päivän sana.

Tätä ei enää tapahdu tässä mittakaavassa.

Minä tahdon ja minä haluan. Osaan myös.
Blogit.fi-sivujen blogivirrassa perhegenressä bloggaava isä on harvinaisuus. Ei tavatonta, mutta vähemmistöä hyvinkin. Outolintuna huomaan siellä tekstini näyttäytyvän. Perheblogeihin on niin monta tulokulmaa (lukea ja kirjoittaa) ja niin erilaisia arvolähtökohtia. Huomaan, että aika vähän kirjoitan esimerkiksi shoppailusta. Kovin vähän myös siitä, mitä ruokaa meillä syödään. Moni muukin aihe on jäänyt etäiseksi ja tulee varmasti myös jäämään. Ruoasta on ollut tarkoitus jotain naputella. Sitä kun tulee syötyä harva se päivä. Shoppailu sen sijaan on jotain sellaista, jonka tulee liittäneeksi omassa päässään aina enemmän ja vähemmän kerskakulutukseen. Ja jotenkin siitä ei tule hyvä olo, saati rauhaisa mieli. No en toki itsekään osta vain tarpeeseen, vaan myös siksi koska voin.  Etuoikeutettu kun olen. Kun kirjoitan tätä tekstin kohtaa nyt, tammikuun 5. päivä vuonna 2018, on ulkona satanut vettä kohta vuorokauden putkeen. Miten tämä liittyy mihinkään? Kuluttamiseen nyt ainakaan.

En ole löytänyt itsestäni kummoistakaan markkinoijaa blogilleni. En taida olla rohjennut pyytää ihmisiä edes kommentoimaan tekstejäni. No nyt sen teen. Kommentoikaa ihmeessä, mielelläni niitä lukisin ja niihin vastaisin. Olen huomannut muita blogeja lukiessani, että useilla bloggaajilla on erikseen facebook-sivut, instagram-tilit ynnä muut tiedonvälityskanavat blogeilleen. Rahalla saa tietenkin myös näkyvyyttä. Ylipäänsä on hienoa, että ihmiset lukevat blogeja ja kirjoittelevat sellaisia. Toivottavaa on, että blogien kohteet eivät tunne pelkkää vaivaantuneisuutta lukiessaan tekstejä itsestään myöhemmin tulevaisuudessa, vaan osaavat kenties olla kiitollisia, että tätä elämänvaihetta on tässä muodossa tallennettu. Mene ja tiedä.

Samalla kun pohdin parin vuoden takaisia, olen pyöritellyt joululoman jälkeen jatkuvien töiden oppitunteja mielessäni. Lukion historian 3. kurssilla (HI3) käydään läpi Suomen historiaa. Olen auttamattomasti aikataulusta jäljessä, sillä niin paljon olisi asioita (kohtuuttoman mielenkiintoisia) läpi käytävänä ja niin vähän aikaa käytettävissä. Ennen kun siirrymme ryhmän kanssa käsittelemään 1920- ja 30-lukujen Suomea, käytämme vielä tovin aikaa siihen, mitä tapahtui Suomessa 100 vuotta sitten, vuonna 1918. Tämän muistovuoden pohdiskelun käynnisti tasavallan presidentti S. Niinistö uuden vuoden puheessaan. Otteella tuosta puheesta ajattelin käynnistää myös tämän viikon ensimmäisen HI3 tunnin.

Kovin on toinen todellisuus tämä vallitseva, kuin se silloin. Vaikka samoja vastakkainasetteluja löytyy myös tästä ajasta. Isäni isoisä, 1950-luvulla edesmennyt Jalmari, lähti Etelä-Pohjanmaalta valkoisen armeijan mukana häätämään venäläisiä maasta. Kohdatessaan rintamalla punaisia hänelle selvisi, että tässä leikissä tapetaan omia, vasta itsenäistyneen Suomen asukkaita. Ei ollut Jalmari ainoa, jolle asianlaita valkeni tähän tapaan. Mitä mahtoi Jalmari miettiä tuona hetkenä, kun todellisuus sodasta paljastui? Vuonna 1918 elettiin usean totuuden, monien erilaisten todellisuuksien aikaa. Nykyisin puhutaan kuplista. Elätkö sinä kuplassa. Minä elän. Onko kenelläkään lainata neuloja?

Vuotta 1918 tullaan nyt sata vuotta myöhemmin pyörittelemään lehtien palstoilla ja eri medioiden virroissa varmasti riittämiin. HS:n kuukausiliite aloitti viime launtaina. Silminnäkijät kertovat tammikuusta 1918 juttu kannattaa lukea.

Mielelläni muistelen kuitenkin kahden vuoden takaisia ja sitä mitä tapahtui 10 vuotta sitten, kuin tuota käsittämätöntä ajanjaksoa maamme historiassa. Kahdeksas päivä tammikuuta vuonna 2008 syntyi kahdeksan pientä westie-palleroa Tampereen suunnalla. Näistä yksi, toinen narttupennuista, sai pari kuukautta myöhemmin nimekseen Vappu Simone. Hämmentävän kauan on siitä, kun tuo pieni valkoinen karvapötkylä kannettiin ensimmäistä kertaa silloiseen Herttoniemen kotiimme. Sittemmin olen tullut isäksi, valmistunut yliopistosta, mennyt naimisiin, ottanut järjettömän kokoisen asuntolainan, saanut viran, saanut toisen lapsen, vanhentunut, vaan en niinkään viisastunut. Vappu on ollut elämässä mukana koko aikuisikäni, sillä en minä aikuinen silloin ainakaan ollut, kun Vappu muutti samaan huusholliin, hyvä jos vieläkään. Vappu on ollut monessa elämänvaiheessamme mukana ja monta tarinaa jaksanut kuunnella. Paras terapeutti ikinä. Onnea 10-vuotiaalle! Toivokaamme tämän veikeän karvakasan matkaavan kanssamme vielä lukuisia koiran vuosia.

Minä ja Vappu toivomme lunta.