maanantai 23. huhtikuuta 2018

Isän kirje 3-vuotiaalle.

"Muistatko sen ajan, kun oli vain yksi lapsi? Muistatko kun mietit, että voitko rakastaa tätä tulevaa koskaan yhtä paljon kuin esikoista, sitä joka kaikkein tärkein maailmassa. Muistatko, kuinka tunsit outoa ristiriitaa siitä, että on tulossa toinen sinun rakkauttasi vaatimaan, viemään sitä siltä, joka ollut silmäterä jo vuosien ajan. Ja pohdit miten voit löytää lisää rakkautta, kun käytät jo kaiken? Ja kuitenkin odotit ja pelkäsit ja pelkäsit ja odotit, että milloin se syntyy, syntyyhän se ja meneehän kaikki hyvin? Riittäähän rakkaus, huolenpito ja aika sille joka jo on ja sille, joka on vasta tulossa, vielä varjoa vailla?"

Noin kolme vuotta sitten, isäsi saattoi pohtia edellä kirjoitetun kaltaisia. Äitisi laskettu aika läheni ja maha ei suuremmaksi voinut minkään fysiikan lakien mukaan enää kasvaa. Sinä siellä sisällä kokeilit sen todellisuuden laitoja. Olit valmistautumassa uuden maailman valloitukseen. Isäsi epäili rakkauden määrää ja sitä, että sitä pitäisi jakaa nyt kahdelle pienelle ihmiselle. Pian isäsi ymmärsi, että ei pitänyt vaan sai. Veljesi kanssa oli ihmetelty maailmaa jo lähes viisi vuotta ja tuo pieni ihminen oli kasvanut ymmärtäväksi, älykkääksi ja hurmaavaksi, isoveljen viitan suvereenisti ylleen pian pukevaksi lapseksi, josta vanhemmat olivat niin ylpeitä. Pian tulisi pikkuveli, pian tulisit sinä. Niin kätilö oli ultrassa muutamaa kuukautta aiemmin paljastanut, kun kärsän kertoi ruudulla näkevänsä.

Nyt sinä olet siinä, eikä isä muista paljoakaan ajasta ennen sinua. Meidän perheeseen kuulutte te, sinä ja veljesi. Kun veljesi syntyi, koin että synnyin minäkin. Jälleensyntymiin en oikein osaa uskoa, mutta jollain tavalla koin, että kun isoveljesi potkaisi portit auki ja rääkäisi ensi kerran, siinä syntymän hetkellä synnyin minäkin. Ja samalla tavalla, kun kolme vuotta sitten, kaiken tapahtuessa niin nopeasti, olit siinä limaisena, sottaisena ihmeenä kahden universumin välisen matkan juuri taittaneena, kaikki vanha jäi taakse ja uusi elämä alkoi. Sinun ja meidän kaikkien. 

Tältä isäsi näytti vuonna 1984. Sanovat, että
muistutan sinua.
Lauantaina vietimme sinun 3-vuotis syntymäpäiväjuhlaa. Kotiimme saapui molemmat isovanhempasi, kaikki kummisi ja muutamia muita sinulle tärkeitä ihmisiä. Söimme herkkuja ja sinä leikit lahjoillasi, joita olit saanut. Kun lauloimme sinulle kaikki paljon onnea vaan, olit niin iloinen ja säteilit onnellista hymyä. Puhalsit kolme kynttilää kakun päältä, jonka Bitta-täti oli sinulle tehnyt. Veljesi avustuksella kynttilät sammuivat ja sitten sinulle taputettiin, itsekin halusit niin tehdä.

Isäsi lainaa tähän nyt erästä toimittajaa, sellaista kuin Jani Kaaro, joka kirjoittaa Kauniimpi maailma  (2017) teoksessaan seuraavasti: "Me emme pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Emme suunnittele ja laskelmoi syntyvämme tiettyyn perheeseen. Me saamme elämämme lahjana vanhemmiltamme, jotka puolestaan saivat oman elämänsä lahjana omilta vanhemmiltaan. Emmekä saa lahjana ainoastaan elämäämme vaan myös kaiken sen huolenpidon, jonka vanhemmat lapsilleen antavat. Vanhemmat ruokkivat meitä, vaatettavat meidät, valvovat öitä, puhaltavat pipit ja hoitavat meitä jaksamisensa äärirajoille odottamatta vastapalveluksia. Kaikki tämä on lahjaa. Mutta lapsi ei ole ainoa, joka on saanut lahjan. Monet vanhemmat kokevat, että lapsi itse on lahja, jonka he ovat saaneet ottaa vastaan. Vaikka he tietävät, että lapsi saa alkunsa sukusolujen yhtymisestä ja sitä seuraavan geneettisen ohjelman etenemisestä, he eivät voi olla ajattelematta lasta lahjana. Kun he näkevät ensimmäisen kerran pienet varpaat, sormet ja korvanlehdet, heidän on vaikea ajatella, että he olisivat jollakin tavalla itse tehneet tämän täydellisen pienen luonnonolion."

Juhlapäivän aamuna käytiin ruokkimassa kettu.
Kun sinä, luonnonolioista veljesi kanssa ihmeellisin, liikuttelit pieniä varpaitasi naistenklinikalla kolme vuotta sitten ja kun päähäsi asetettiin marttojen kutoma pipo ja sinut vietiin lämpölampun alle, kun olit niin hiljaa ja ruumiinlämpösi hieman alhainen ja minä sinua katselin, ei minusta löytynyt voimia ajattelemaan, että minä olisin tehnyt sinut. Tai ansainnut. Yhdestä olin sillä hetkellä varma. Rakkautta tulisi riittämään. Sinä olit lahja ja lahjana minä sinut ja veljesi haluan ymmärtää. Se on kaiken lähtökohta. Miten monta polkua, valittua ja harhaan astututtua, osuvaa ja ontuvaa, sitä ihminen elämässään kulkee? Ja kuinka sattumaa, onnekasta sattumaa, elämä on. Niin kuin se monimutkainen polkujen kudelma johtaisi vain siihen yhteen hetkeen, yhteen ainoaan pisteeseen - lapsen syntymään. Siellä naistenklinikan lämpölampun valossa ihastelin sinua ja sitä, miten joku noin pieni ja määrittelemätön olento, joka ei vielä muistuttanut selvästi ketään, saattoi ottaa heti niin kokonaisvaltaisen niskalenkin kyynelsilmin tuijottavasta isästään. Saman tempun oli tehnyt veljesi viisi vuotta aiemmin, tuhistessaan sylissäni muutaman minuutin ikäisenä.

Kaaro jatkaa: "Koska lahja on nimenomaisesti jotakin, mitä emme ole itse tehneet ja mikä meille annetaan, lapsi ei voi olla mitään muuta kuin lahja. Siksi vanhemmat kaikkialla huokaavat hiljaisen kiitoksen, kun he ovat saaneet pienen vauvansa käsivarsilleen. Kiitoksen sille - kuka tai mikä tahansa se olikin -, jolta he lahjan ovat saaneet."

Lapsi ja hauvauvaunu!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Korvien tarkastamisesta yöksi Meilahteen.

Lapsi oli nukkunut pari yötä huonosti. Sunnuntain vastaisena yönä pojalle nousi kuume, hiestä märkä pikkuihminen yski vimmatusti ja vaikersi itkua. Otettiin kesäaikaan siirtyminen vastaan sellaisella ilolla, että varattiin lapselle heti aamutuimaan aika lääkäriin. Metro matkalla Itäkeskuksen Pikkujättiin (siunattu lapsivakuutus), nähtiin muutama noita (kummallinen kansanperinteen ja tuonti uskonnon ristisiitos) "palmunlehvineen" ja keväinen aurinko. Emme vielä osanneet aavistaa, että emme pääse siitä tänään juuri nauttimaan.

Tarkoitus oli mennä tarkastamaan pojan korvat. Putkituksesta oli kulunut reilu kuukausi ja samalla siinä lääkäri kuuntelisi keuhkot ja tekisi muut rituaalinsa. Heti alusta asti kävi selväksi, että nyt oli kyseessä hyvä, lapsen huomioon ottava, kohtaamisen tärkeyden ymmärtävä ja luottamusta herättävä lääkäri. Yleensä kun pojan korviin on kurkattu, on hän kiittänyt siitä hirvittävällä huudolla ja kiemurtelulla. Nyt. Ei mitään. Korvat olivat kunnossa ja putket hienosti paikoillaan. Mutta keuhkoista kuului jotain.

Lapsi hengitti työteliäästi ja joutui käyttämään vatsaansa (apulihaksia) tähän normaaliin toimintoon. Oli poika toki yskinyt jo pari päivää ja lauantaina olin kuullut pojan hengityksen hieman vinkuvan. Oli näitä ennenkin ollut, joten ei osattu huolestua. Laskeeko huolen määrä toisen lapsen kohdalla? Lääkäri määräsi ventolinea, hengitystä avaavaa lääkettä ja laittoi lähetteen laboratorioon. Otettaisiin tulehdusarvot. Ne olivat hieman koholla. Lääkäri kuunteli puoli tuntia myöhemmin keuhkot uudestaan ja katsoi vatsan, miten se työtään teki ja kuinka lääke olisi auttanut? Ei juuri ollut. Määräsi uuden setin, sellaista kuin spiraa (mitä lie) hengitystä avaavaa ja kosteuttavaa. Taas odoteltiin, että josko hengitys tasaantuisi ja työn määrä sen suhteen lapsella vähenisi.

Isä hengitteli 80-luvulla samankaltaisen piipun kautta.
No sitä se ei tehnyt. Lääkäri konsultoi toista lääkäriä, ilmaisi olleen erittäin hyvä, kun tulimme korvia tarkastamaan ja kirjoitti lähetteen Lastenklinikalle. Lähdettiin Meilahteen. 

Meilahdessa ihmeteltiin uutta värikästä Lastensairaalan rakennusta ja Pikkujätin lääkärin puheita siitä, että se olisi jo valmis. Ilmeisesti syksyllä 2018 pitäisi olla valmista. Esikoisen ensivisiitille Lastenklinikan päivystykseen oltiin tultu aikanaan ambulanssilla. Lapsen hengitystä kuunneltiin, lääkettä annettiin, odottaa annettiin, annettiin lisää lääkettä, ventolinea ja kortisonia ja jotain muuta, mitä, en tiedä ja odoteltiin hieman lisää. Ei osattu vieläkään liiaksi huolestua, vaikka harvoin sairaalan käytävillä nyt mikään hilpeä olo hellii. Keväinen, kaunis auringonpaiste sivalsi kuitenkin sekä toiveikkaita että alakuloisia säteitä odotushuoneeseen. Lähdettiin siis alunperin lapsen korvia tarkastamaan ja nyt ollaan täällä. Mitä täällä tapahtuu?

Leikkinurkan lelut tekivät lapseen vaikutuksen ja kohtuullisen hyvin kaveri jaksoi siitä huolimatta, että päiväunet jäivät väliin. Muistelimme, että ensimmäistä kertaa lapsen elämässä ja palmusunnuntai sen kuin venyi. Isoveli valitteli tylsyyttä. Kymmenen maissa oltiin lähdetty kotoa ja melkoisen monta tuntia vietetty sairaalan ynnä lääkärin seiniä tuijotellen. Kello saattoi olla jotain kuuden korvilla, kun Lastenklinikan päivystävä lääkäri totesi, varmaan kaikenlaista hänkin nähnyt, että eivät olleet myrkyt riittävästi tehonneet, ja että hän kirjoittaa lähetteen osastolle. Seuraavan yön lapsi viettäisi sairaalassa.

Lähettämisen syy: Bronchiolitis acuta
Äiti ja isoveli lähtivät hakemaan meille jotain ruokaa. Me jäimme potilaan kanssa odottelemaan sairaanhoitajaa joka kuljettaisi meidät Meilahden yhdys/huoltotunnelia pitkin jonnekin, minne, en ollut varma. Huone löytyi muutaman minuutin taivalluksen jälkeen ja sitä me lapsen kanssa jäimme asumaan. Oli härveleitä, laitteita ja kaikenlaista ihmeteltävää. Lapsi kertoi haluavansa kotiin. Olin samoilla linjoilla. En ajatellut aamulla herätessäni viettäväni seuraavaa yötä sairaalassa. Jäisin pojan unta valvomaan potilaan sängyn viereen asetetulle patjalle. Eloa on välillä haastavaa ennustaa.

Pojan pieneen isovarpaaseen asetettiin anturi joka kertoi sängyn viereisestä ruudusta pojan pulssin ja sykkeen. Lapsi vierasti anturia koko sairaalassaoloajan ja isää jännitti katsella monitoria. Yöllä huoli puhkesi todella, kun huomasin pojan sykkeen huitelevan 200:ssa. Yöhoitaja kertoi laitteen valehtelevan. Vaikka toivoisin toki laitteen lähtökohtaisesti toimivan, hyvä näin päin. Yö oli levoton, pojan hengitystä käytiin useamman kerran kuuntelemassa ja ventolinea annettiin aamuyöstä. Kahden maissa huoneeseen tuli noin nelivuotias poika isänsä kanssa. Viideltä alkoi poikamme puolitoista tuntia kestänyt yskänkohtaus. Hiljaisen viikon maanantai alkoi metelissä.

Lapsen äiti tuli aamulla isoveljen kouluun viemisen jälkeen eväineen. Lapsi otti äidin vastaan ilolla. Katseltiin pädilta hieman Ryhmä Hauta ja syötiin. Pojalta otettiin itkun saattelemana verta tulehdusarvojen tarkastamista varten. Sairaanhoitaja oli jo kolmas vuorollaan. Löydettiin leikkinurkkaus. Lapsi innostui, siivosi leikkiluutulla sairaalan lattioita ja työnteli lasten vaunuja. Ei valtavan kipeältä vaikuttanut. Lääkäri kuunteli pojan keuhkot ja totesi, että parempaan päin oltiin menossa. Tulehdusarvot olivat myös laskussa. Lääkäri kertoi vielä parin tunnin päästä kuuntelevansa keuhkot ja jos mitään takapakkia ei ilmaantuisi voitaisiin lähteä kotiin. Hyvä, oikein hyvä.

Kaksi tuntia myöhemmin, takapakin ilmaantumatta ja kotiutusluvan saatuamme (kiitos välittävälle ja osaavalle henkilökunnalle), ei poika olisi enää malttanut sairaalasta pois lähteä. Leikkinurkkaus oli lumonnut lapsen. Minua tämä kotiinlähtö ei niin haitannut. Se haittasi, kun lääkäri ilmaisi lapsen isän rasitusastmataustan edesauttavan reippaasti jälkikasvun alttiutta sairastua. Kun iltapäivästä otin eteisessämme kenkiä jalasta, tuntui kun olisi palannut kotiin pidemmältäkin reissulta.

Ryhmä Hau, ryhmä hau, ne auttaa siellä täällä.