sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Opettajaidentiteettiä etsimässä - yläkoulun open vuoden ekskursio lukiomaailmaan.

Kuluneen viikon maanantaina pidin viimeisen oppituntini lukiossa, toistaiseksi. Tai mistäs sitä tietää, mutta näin haluan ajatella nyt, kun vuosi lukiossa on arviointi(koe)viikkoa vaille paketissa. Ja millainen vuosi! Ruuhkainen, kiireinen, repivä ja kuluttava. Toki myös opettava, inspiroiva, antoisa ja huikeita ihmisiä tielleni kuljettanut. Syksyllä palaan hoitamaan yläkoulun virkaani, hitusen taas viisaampana, harmaantuneena ja opettajaidentiteettiini uusia sävyjä saaneena.

Laskeskelin tuossa pitäneeni maanantaina lukuvuoden noin 289 75 -minuuttisen oppitunnin. Se on paljon se, tai vähän, jollekin. Ja mikäs on pitäessä, kun aiheet ovat lähtökohtaisesti lähes kaikki sellaisia joita itse pitää, joko mielenkiintoisina tai erittäin mielenkiintoisina. Tässä muutamia kuluneen lukuvuoden oppituntien aiheita:

Ihmisen lyhyt historia
Ensimmäiset korkeakulttuurit
Rooman imperiumin nousu ja tuho
Musta surma
Löytöretket ja intiaanikulttuurien tuho
Imperialismi - Tappakaa ne saatanat
Intian itsenäistyminen
Israel-Palestiina konflikti
Kolonialismi
Paavi Franciscus
Normatiivisen etiikan teoriat
Pyhän tunnusmerkit
Hindulaisuus
Buddhalaisuus
Kiinan uskontoperinteet
Sintolaisuus
Uskonto populaarikulttuurissa
Islam ja populaarikulttuuri
Suomalainen muinaisusko
Holokausti
Jatkosodan haasteet historian tutkimukselle
Hullu ja hämmentävä vuosi 1917
Vuoden 1918 tapahtumien vaikutushistoria
Kekkosen vallankäyttö ja suomettuminen

Ja niin edelleen. Olen lähtökohtaisesti erittäin kiitollinen, kun saan tehdä tätä työtä. Vaikka se kuluttaa, raastaa ja kiristää välillä melko tavalla. Olen tämän vuoden aikana käyttänyt aikaa oppituntien suunnitteluun enemmän kuin minään aikaisempana opettajavuotenani. Toki on ollut onni, että iso osa oppituntien ja opetettavien kurssien aiheista ovat olleet entuudestaan tuttuja ja opetusmateriaalia ollut tarjolla omasta takaa ja käytössä myös kustantajien sähköisiä materiaaleja ynnä opettajakollegoiden ystävällisesti vapaaseen käyttöön antamia materiaaleja. Jos aikaa on, tuntien suunnittelu on usein todella antoisaa ja miellyttävää. Hupia suorastaan! Jos aikaa taas ei ole, kuten kuluneen lukuvuoden aikana valitettavan usein, suunnittelemisen ilo katoaa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun lasten mentyä jo nukkumaan, olen suunnitellut vielä seuraavan päivän tunteja. Tutkimuskirjallisuutta lukisin päivät pääskytysten, lukisin ja lukisin.


Itse tein aikanaan lukiossa aina kaikki tehtävät ajallaan
ja varsinkin sitten kypsänä yliopistossa. Koskaan eivät deadlinet paukkuneet.

Yleinen periaate minulla on ollut työssäni se, että tuo mahdollisimman vähän niitä kotiin. Älä avaa wilmaa iltaisin, äläkä lue sähköpostia ennen nukkumaanmenoa. Tästä periaatteesta olen yrittänyt pitää kiinni kynsin hampain, mutta tänä vuonna olen joutunut nöyrtymään useamman kerran. Se taas on näkynyt isin/puolison kireilynä ja hermostumisalttiutena lapsille sekä vaimolleni. Pahoittelut siitä. Nämä ovat valintoja. Oma työ, oma ura. Perhe, lapset ja aika heidän kanssaan, läsnäoleva aika. Aina voi ammattiin liittyvät valinnat perustella itselleen parhain päin. Halusin kokemusta opettajana toimimisesta lukiosta. Sain mahdollisuuden ja otin sen vastaan. Toki tiesin, että tulossa on kiireinen vuosi, se ei tullut yllätyksenä. Kun reilun viikon päästä työt loppuvat kuin seinään, olo voi olla hutera. Täysillä maaliin asti ja sitten, niin mitä sitten.

Vielä on asia jos toinenkin hoitamatta. Jokunen koe korjaamatta, koe laatimatta ja arvosana ylös kirjaamatta. Yläkoulumaailmassa lukuvuoden tässä vaiheessa otetaan ehkä jo hieman iisimmin. Toki tehtävää sielläkin riittää keväisin kaiken järjellisen käsityskyvyn yli ja vielä paljon sitä enemmän. Yläkoulussa kuitenkin arvosanoja annetaan hetkeä aiemmin, kuin lukiossa, jossa viimeisen jakson arviointi/koeviikko päättyy pari päivää ennen kuin gaudeamus igitur helähtää soimaan. Kaiken sen työn kuulemma kestää, kun tietää, että kohta ei mitään. Tyhjyys. Pudotus. Tapana on monella ollut, juhlistaa tätä, rankan työvuoden päättymistä, sairastumalla. Eikä tämä ole useinkaan tahtokysymys.


Kaikki kunnossa. Rohkenen epäillä. Miksi tämä yksi nuori vielä tekee
tätä koetta?

Vaan enpäs nyt valita. Olen iloinen, kiitollinen olen ja nöyrä. Viime heinäkuussa sain tietää, että tällainen lukiopesti olisi haussa. Aluksi pari jaksoa, mahdollisesti pidempäänkin. Aivan muutamaa päivää ennen lukuvuoden starttaamista elokuussa soitin yläkoulun rehtorille ja kerroin, että olisi tällainen lukiosijaisuus, että olisiko mahdollista saada virkavapaata? Oli, mistä edelleen olen kovin kiitollinen. Onni potkaisi kauniilla kaviolla ja minut valittiin sijaiseksi. Kaksi jaksoa vaihtui koko lukuvuodeksi ja tässä ollaan, hieman pihalla kaikesta siitä, mitä tässä onkaan tapahtunut.

Ajattelen tämän kokemuksen yhtenä askeleena työelämässä. Toimiiko tämä askel sitten ponnahduslautana johonkin toiseen steppiin, jopa loikkaan, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa olen oppinut lukiomaailmasta, ehkä myös opettamisesta, tämän vuoden aikana paljon. Päällimmäisenä tunteena on ollut kuitenkin kiire. Silloin tällöin positiivinen kiire (onko sellaista?), harmillisen usein vain kiire. Mielenkiintoista ja varmaan ihan tarpeellistakin vertailua yläkoulu- ja lukiomaailman välillä olen myös tehnyt. Tarkkaillut olen, ihmetellyt ja nauttinutkin. Tarkemman ja syvemmän analyysin aika ei ole kuitenkaan nyt, siihen eivät paukut taida riittää.

Kansallisteatterin tutustumiskäynnillä opettajat saivat
mahdollisuuden ikuistaa itsensä alitajuntansa peikkojen
heijastuman kanssa. 

Se mitä kuluneen vuoden aikana yläkoulumaailmasta huomasin ajoittain kaipaavani, oli oppilaiden iloinen vilpittömyys. Sanotaan asioita ja mietitään sitten. Lukiossa toimitaan ehkä liikaakin juuri päinvastoin. Kun mietitään ensin, ei sitten enää rohjeta sanoa. Itsekritiikki on valtavana möykkynä puheen tiellä (yläkoulussa pelko). Tässäkö nyt pitäisi kertoa omia perusteltuja mielipiteitä koko luokan kuulen. En muuten kerro. Olen hiljaa ja kuuntelen, vältän katsekontaktia. Ja oikeushan heillä siihen on. Ykkösistä, viime vuoden yseistä, sain keskustelua ja vastauksia irti enemmän kuin toisen vuoden lukio-opiskelijoista. Ykkösten aurassa laahusti vielä yläkoulun vilpittömyys - välittömyys. Okei. Ei kaikkien. Eivät tosin kaikki toisen vuoden opiskelijatkaan olleet täysin maailmaansa sulkeneet.

Siihen en usko, etteivätkö he muka nyt lainkaan tietäisi. Paljon puhutaan siitä, että peruskoulun tarjoamat valmiudet eivät riitä kohtaamaan lukion todellisuutta. Eivät varmaankaan kaikilla, mutta en lähtisi yleistämään. En myöskään voi sanoa muiden oppiaineiden kohdalla, joita en opeta. Mutta omissa aineissani haluan, ensinnäkin luottaa opettajien tieto- ja taito tasoon, sillä tiedän sen olevan vertailukelpoisen mille tahansa maailman kolkalle ja samalla koen, että on täysin inhimillistä, että moni asia yläkoulun oppimäärästä unohtuu ja tallautuu elämäksi kutsutun, harrastusten ja kaverien kanssa kulutetun ajan alle. Yläkoulusta jää mukaan kyllä tietoa, mutta myös fiilis. Niillä tunneilla oli kivaa, siellä oli rentoa - ja tämä taas kulkee mukana seuraavaan vaiheeseen. Se vastaako todellisuus sitten ollenkaan sitä, mihin uusi lukiolainen vertaa oppimaansa (aiemmin koettuun), siinä astuu lukio-opettajan kompetenssi kehiin. Tapanko olemassaolevan inspiraation vai ylläpidänkö sitä. Vai käykö jopa niin, että herätän sen syvissä vesissä uinuneen ja pahoin runnellun inspiraation henkiin! Tässä on haastetta kerrakseen. Arvon kollegat, siellä ja täällä: Olette tälläkin kertaa ansainneet viikon päässä häämöttävän kesäloman.

Jokunen ilta sitten kolmivuotiaallemme iltasaduksi lukemamme Barbaba avaruudessa innoitti lapsen haaveilemaan: "minä haluan avaruusraketilla kuuhun"! Isälle riittää vähempi. Mökin pihasaunan lämmittäminen kuivilla koivuklapeilla lehtokurpan soitimen kurnuttaessa kesäillassa.




tiistai 1. toukokuuta 2018

"Isiltä tuli kakka huomenna" - ynnä muuta kolmivuotiaan suusta kuultua.

Tämän vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana lapsemme kielelliset kyvyt ovat ottaneet merkittäviä harppauksia. Lauseet pitenevät, muuttuvat merkityksellisiksi, kasvavat sanojaansa suuremmiksi, jos kohta ovat ajoittain hyvin merkillisiä. Sällin kanssa voi kuitenkin keskustella. Hän ymmärtää ja ottaa vaikutteita. Eilen leikin keskeltä kuului määrätietoinen "ei jumalauta". Jokin legopalikka ei löytänyt oikeaa asentoa suhteessa lajitoveriinsa. Minä en kiroile, joten ei lapsi ainakaan minulta sitä ole oppinut.

Lapsi kysyy missi? Hän ei puhu sovinistisesta ja aikaansa eläneestä missi-instituutiosta. "Missi kettu asuu metsässä?" Isi vastaa, että ketut eivät osaa rakentaa tällaisia kotimme kaltaisia kerrostaloja ja että metsä on niiden koti. "Missi?" Koska siellä on mukava olla. Meidän urbanisoituneiden nykyihmisten pitäisi laajemmassa mittakaavassa ymmärtää tämä. Mukava vaikka nykyhallitus tekee kaikkensa sen valjastamiseksi taloudelliseen hyötykäyttöön. "Missi?" Tätä isi miettii melko taajaan. "Missi isi miettii" Siksi, että sinun ei vielä tarvitsisi. "Missi?" No sissi.

Eläimet kiinnostavat lasta, mutta myös pelottavat. Vaikka lapsen kotona asuu iäkäs Vappu-neiti, saattaa liian lähelle ulkona haistelemaan kurottava pienempi koira pelottaa lasta. Myös orava on hämmentävä, pelottava otus, silti loputtoman kiinnostava. Lapsen yksi lempilauluista on "makeasti oravainen".

Vappu ihmettelee, että ei edes hänen nimipäivänsä kunniaksi
viitsitä viedä häntä parturiin.
Torstaisin otamme osamme keskiluokkaisesta elämäntavasta ja astelemme viikoittaiselle saunavuorollemme. Se, että sauna lämpenee yli 80 asteeseen ja me emme ole siellä, tuntui pahalta talven pakkasilla, kun ulkona oli noin sata astetta kylmempää. Siksi on yritetty käydä. Tällä vääjäämättömällä logiikalla kuluu tietenkin vähemmän energiaa ja maailma pelastuu. Etuoikeutettuun elämäämme kuuluu myös mahdollisuus ostaa niin sanottua saunajuomaa. Nuorin hakee totutusti itselleensä (t)ripin, isoveli käy valitsemassa kylmäkomerosta 0,33:n limun. Kolmivuotias kertoo kovaan ääneen äidillensä, että isille otetaan sitten kaljaa. Kaljaa isille.

Lapsi on myös saapunut siihen ikään, jossa vessahuumori, kaikenlaisine paukutteluineen ja pieruineen naurattaa ja luo hyvää mieltä. "Isiltä tuli kakka huomenna" -totesi kaveri tuossa muutama päivä sitten potalla istuskellessaan. Aikamuodot ovat hivenen hakusessa, mutta kielihän on näin ollen rikkaampaa, eikä joutavanpäiväisiin kaavoihin kangistunutta. Sanat virtaavat vapaana vuoksena, pysähtyen välillä kieliopillisiin karikkopaikkoihin, kunnes taas ottavat uomansa, kolmivuotiaan vapauden.

Vappupäivänä käytiin taas Pikkujätissä korviin katsomassa ja tervehtimässä
akvaariossa asuvaa Gautama Buddhaa.
"Ei jestas sentään, ei jumankekku!" Näitä kaveri on alkanut nyt hokemaan verrattain tiuhaan. Myös ei hyvänen aika ja hirran mihala (herran jumala), kuuluvat repertuaariin. Mistä lie tämä elon päivittely on tähän malliin periytynyt? Kun viimeksi kävelimme rappuja alas taloyhtiömme saunaosastolle, tippui pojan leluämpäristä (sisältönä trippi, kylpyankka, muki ja joukko ryhmähau-figuureja) jokin esine, nostatti se kohtuullisen voimakkaan "ei saakelin" -kaikuvan rappukäytävän seiniä kiertämään.

En ole osannut itseäni liikaa moittia näistä lapsen sanavalinnoista. Äitinsä kanssa eräällä Alepan reissulla olisi saattanut naama punertua, kun poika oli kassajonossa kovaan ääneen kertonut kuinka "mun kikkeli on huonosti". Selvä. Syy tälle toteamukselle oli ilmeinen. Kaverille oli jäänyt jostain syystä vaippa, jota lapsi käyttää enää yöunilla (kuiva lapsi, mikä ilo!) ja se oli aiheuttanut hankalaa tunnetta, joten tämä oli pitänyt kertoa ääneen.

Sanotko sinä aina miltä sinusta tuntuu? Miten asiat koet, mitä mieltä niistä olet? Minä en sano. Halu ylläpitää jännitteet ja harmituksen kissat, esimerkiksi työ-yhteisössä, pois pöydiltä, on suurempi kuin halu kertoa aina oikeasti mitä on mieltä. Siksi ilolla seuraan tätä ajoittain punastelua aiheuttavaa sanailua kolme vuotta juuri täyttäneen lapsemme suusta. Viattomuuden aika jatkuu toisella, kun isoveljen tunnemaailmassa realismi puskee voimalla hammaskeiju-uskon ja huolettoman avoimuuden ja maailmalle aukinaisena olon päälle. Se lienee kai vääjäämätöntä. Vaikka ei se hyvältä aina tunnu. Varjele lasta pahalta maailmalta. Mahdoton tehtävä.