Jokunen viikko sitten HS esitteli Uuden lastensairaalan. Luin juttua ja mietin, että nyt on varmasti saatu aikaan sellainen sairaala, jossa lasten sekä myös huoltajien tarpeet on huomioitu parhaimmalla mahdollisella tavalla. Muistelin viime keväistä yhden yön visiittiä Lastenklinikalle poikamme kanssa ja väistötiloja jossain päin suurta Meilahden sairaalakompleksia. Myös Lastenklinikan päivystyksen elähtäneet ja paljon nähneet odotustilat nousivat mieleeni. Näistä tuumailuista kului noin viikko, kun istuimme kuumeisen pojan kanssa Lastenklinikan päivystyksessä, päivystyksessä, joka palveli viimeistä iltaansa vanhoissa tiloissa ja oli valmis muuttamaan heti seuraavana päivänä uusiin upeisiin tiloihin. Sairaanhoitajat ja lääkärit puhuivat viimeisen illan kaaoksesta.
Lapsi oli oksentanut lauantaina. Kuume oli noussut ja vienyt vedon mennessään. Maanantaina menimme lapsen kanssa lääkäriin. Lapsi oli viettänyt isoveljensä kanssa viikonloppua isovanhemmillaan. Vanhemmat olivat olleet kotona. Toinen oli korjannut yo-kokeita, toinen oli nauttinut joutenolosta. Omaatuntoa kolkutti. Toisesta korvasta löytyi pientä tulehdusta ja lääkäri kirjoitti siihen lääkettä. Jahas, näinköhän tämä korvatulehdus vie lapsemme aivan reporangaksi, ei se ennen ole niin tehnyt? Kysyin lääkäriltä, kun oltiin siinä jo lähtöä tekemässä, että voitaisiinko lapselta mitata kuitenkin vielä kuume. Voitiin ja hyvä, että mitattiin. 40,2 astetta. Lääkäri muutti diagnoosiaan lennossa ja lähdettiin siitä sitten labraan ottamaan tulehdusarvoja. CRP, C-reaktiivinen proteiini oli koholla ja oli noussut arvoon 120. Lääkäri kehotti lähtemään Meilahteen, Lastenklinikan päivystykseen.
Isoveli sai mahdollisuuden mennä yökylään ystävällisten naapureiden luo, suurkiitos siitä! Kello oli kahdeksan paikkeilla, kun ajoin auton uuden lastensairaalan parkkihalliin. Lapsi oli äitinsä kanssa mennyt jo tiedustelemaan infosta, että minnekäs tässä. Pian kävi ilmi, että ei se Uusi lastensairaalan päivystys ollut vielä auki. Tilat näimme ja hienolta näyttivät. Tyhjät, uutuuttaan kiiltävät ja tuoksuvat huoneet odottamassa sairaiden tulla. Noin seitsemän tunnin päästä lapsi siirrettiin päivystyksen kaiken nähneiden seinien sisältä Uuden lastensairaalan kahdeksannen kerroksen osastolle, Tähteen. Äiti oli lapsensa kanssa, kello kävi neljää.
Uudessa lastensairaalassa kolme ja puolivuotiaamme vietti aikaa torstai-iltapäivään asti. Kuumetta kesti sen kuusi päivää. Kaveri oli melkoinen ressukka. Ruoka ei maistunut. Olo oli tukala. Nenä valui. Käteen meni inhottava letku, jota välillä vaihdettiin ja huuhdeltiin ja mitä kaikkea. Huone oli kuitenkin oma. Vain meille, meidän perheelle. Oli oma vessa ja suihku. Kirjahyllyn kokoinen taulutelevisio ja huonekohtainen pädi, jossa luki tervetuloa Taisto. Oli aamukierroksillaan tavatut kolme eri lääkäriä. Oli useita hoitajia, jotka hoitivat, jotka auttoivat ja jotka toivat ruokaa ja leluja lapselle uudestaan ja uudestaan. Tekivät turvallista oloa todeksi. Ja vaikka huoli oli suurta, oli myös tieto siitä, että tämän turvallisempaa paikkaa ei lapsellemme löydy. Täällä saa parasta mahdollista hoitoa. Lasta testattiin, kuvattiin, otettiin verta. Diagnoosi eli. Vasta maanantaina 8.10 posti toi kirjeen.
Kotiuduttuamme lapsi oli vielä nuutunut ja väsynyt, mutta pian normaali elämänilo ja tenho palasi lapseen. Perjantaina viikon päätteeksi uskalsin ajatella, että näinköhän me selvittiin ja paluu arkeen alkaisi. Juu ei. Isoveljelle nousi perjantai-iltana kuume, joka laski seuraavan viikon tiistaina. Sairaalan ei tarvinnut onneksi mennä, kotihoito riitti. Sunnuntai-iltana esikoisen kuumeiltua pari päivää alkoi oma oloni enteillä flunssaa. Maanantaina menin töihin, mutta päivän mittaan totesin, että nyt taitaa nousta vuorostaan kuume minulle. Seuraavana kerran palasin töihin yli viikon päästä torstaina. Kuumetta kesti kuusi päivää ja korkeimmillaan se kohosi yli 39 asteeseen. 8-vuotiaan mieli kehitti tästäkin kisan. Lapsella oli maanantaina enemmän kuumetta kuin isällään, joten en voinut olla niin sairas. Kun tokaluokkalainen palasi viisi päivää sairastettua kouluun, oli hänen isänsä aivan totaalisesti poissa pelistä. Lääkärissä keskiviikkona käydessäni CRP oli 120. Lääkäri pohdiskeli, ennen kuin testiä oli otettu, että arvo on varmasti kohollaan, mutta ei yli 60. Ei niin. Kuumetta oli 39,2 ja lääkäri kirjoitti antibioottia. Totesi kuitenkin, että todennäköisesti turhaan. Adenovirukseen ei antibiootti tehoa. Määräsi kuitenkin sen verran kovan lääkityksen, että mahdollinen keuhkokuumekin taittuisi sillä. Näin kertoi Malmin päivystyksen lääkäri lauantaina ja ihmetteli kollegansa lääkemääräystä. Minä en tiennyt kuumehoureissani enää mistään mitään ja päätin luottaa, että lääkärit täällä tietävät mitä tekevät.
Lapset olivat tervehtyneet. Isoäiti hakenut lapsenlapsensa Tampereelle hoitoon. Kiitos Maibi, kiitos! Miksi? Siksi, että nyt lasten äitikin oli kipeä. Torstaina nousi kuume ja lauantaina Malmin päivystyksessä parisuhdeaikaa viettäessämme, toinen toisen lääkärin vastaanotolla, toinen toisen, vaimolla oli kuumetta reippaasti yli 39 astetta. Oli ajanut sinne meidät autolla. Kumpi meistä oli kipeämpi?
Hetken aikaa olin siinä luulossa, että minut otetaan sairaalaan osastolle. Tulehdusarvot olivat nousseet 143. Helvetin adenovirus! Lääkäri kuitenkin totesi, että paremmin sinä paranet kotona, kun huonetovereinasi ei ole yli 80-vuotiaita, melko todennäköisesti harhaisia potilaita. Kenties.
Kun kuopuksemme joutui sairaalaan kolmisen viikkoa sitten olin juuri aloittanut lukemaan Hans Roslingin tärkeää teosta
Faktojen maailma. Kirjaa suosittelen varauksetta kaikille. Rosling jakaa maailman, ei rikkaisiin ja köyhiin valtioihin, vaan neljään eri tasoon - varallisuuden mukaan. Noin miljardi pallomme ihmisistä elää tasolla 1, alle kahdella dollarilla päivässä ja ilman sähköä. Arvaat varmaan millä tasolla Suomi on? Tasolla neljä asiat luonnistuvat, eivät kaikilla, eivätkä aina, mutta paljon paljon todennäköisemmin kuin tasoilla kolme tai kaksi, puhumattakaan tasosta yksi. Kun oma lapsi on todella kipeä, on sitä luonnollisesti huolissaan ja peloissaankin. Kaiken tämän huolen ja pelon takana yritin kuitenkin pitää kiinni siitä tosiasiasta, että tuossa ihmeellisen hienossa Uudessa lastensairaalassa lapsemme hoito on parasta mahdollista. Koko maailmassa.
 |
| Uusi lastensairaala oli sisustettu Toven kuvin ja sanoin. |
Kun oma sairasteluni ja kuumeiluni venyi ja venyi, yritin pitää mielessäni tämän. Minulla on mahdollisuus mennä lääkäriin milloin vain. Isolla rahalla vältän odottelun alakuloa huokuvissa odotushuoneissa. Apteekista saan kipuun lievitystä. Vettä tulee hanasta. Minua autetaan.
Uudessa lastensairaalassa oleskelumme toisena yönä havahduin lapseni vierestä hereille yöhoitajan tullessa mittaamaan kuumetta ja antamaan kipulääkettä. Siinä unen ja valveen rajapinnalla ymmärsin kuinka hyvin lastani hoidetaan. Ammattimaisesti ja suurella huolella ja sydämellä sairaanhoitaja toimitti asioitaan ja silitti itkevää lastani ja totesi rauhallisesti kuumeiselle pojalle, "ei hätää kulta".
