Niin se oli tämäkin kesä tuomittu päättymään, sanokoon Tero Vaara mitä lystää. Vaikka lämpöä ja valoakin vielä piisaa, niin koulujen, päiväkotien, töiden ja meidän perheessä tänä syksynä etenkin esikoulun alku, ilmentävät vuodenajan vaihtumista varmemmin kuin keltaiseen taipuvat lehdet. Lomat on isolla osalla kansaa takana päin ja niin se opettajapuolisonikin loma vääjäämättä kulutti itsensä loppuun. Se on arki nyt ja hyvä, että on.
Pikkuveli tsekkaa mihin se veli on oikein menossa. |
Tässä kesän ja syksyn murroskohdassa
mieli seikkailee vielä vahvasti ensi mainitussa ja sen kerryttämien muistojen
maailmassa ja vasta hapuilee askelia kohti jälkimmäistä, vähenevän valon
vuodenaikaa. Syksyn haistaa, kun aamuisin lähtee pojan ja koiran kanssa kohti
leikkipuistoa. Se varisee näkökenttään värikkäiden lehtien kasvoilta. Sen
kuulee, kun ihmiset alkavat toistelemaan puistoissa ja kassajonoissa, kuinka
ilmassa on jo syksyn tuntua. Syksyssä on samanaikaisesti lopullisuuden ja uuden
alun tuntua. Se on kaihoisa vuodenaika, kaihoisa ja haikea.
Kun lähdimme kotoa poikien kanssa ensimmäisenä
esikoulupäivän aamuna, pikkuveli lähti isoveljeä luonnollisesti saattamaan,
reittimme kulki poikien neuvolan ohitse. Siinä kohtaa oli pakko ruveta
tunteelliseksi ja sanoin pojalle, että juurihan me tuolla oltiin kuuntelemassa
sinun sydämesi ääniä, juuri äsken, yli kuusi vuotta sitten. Ja nyt sinä otat ja
menet ja aloitat jo esikoulun, että miksi, että eihän sinun nyt näin nopeasti
pitänyt kasvaa! Höpsönä varmaan isäänsä pitää, mutta luulen kyllä, että jotain ajan kulumisesta kaveri kuitenkin jo ymmärtää, sillä olin huomaavinani
tunteenpurkaukseni aikana pojan kasvoilla mietteliäitä sävyjä.
Vaan reippaasti tuo tuntui ottavan esikoulun alkamisen. Kavereita oli varmasti jo ikävä ja vanhempien naamat käyneet kyllästyttämään. Moni viime vuoden päiväkotitoveri jatkaa samassa eskariryhmässä ja kaiken kruununa sama lastentarhanopettaja, joka aloitti pojan ryhmässä, kun tämä puolitoistavuotiaana ensimmäistä kertaa päiväkodin portteja lähti kolkuttamaan ja joka toimi myös kaksi viimeistä päiväkotivuotta pojan ryhmässä ohjaajana. Tuttua ja varmasti myös turvallista on pojan aloittaa opintie.
Kun kyselin ensimmäisen päivän päätteeksi
kuulumisia, niin kivaa oli pojan vähäsanaisesta maalailusta huolimatta ollut. Vanhemmat halusivat juhlistaa tätä merkkipaalua ja ostivat pojalle kaihoisuuspäissään esikoulun aloittamisen kunniaksi uuden Tatu ja
Patu kirjan. Se lukaistiinkin loppuun heti seuraavaan aamuun mennessä. Äiti leipoi myös iltapäivällä onnistunutta ja makoisaa kesäkurpitsakakkua,
jota edellisenä iltana yhden roskiin päätyneen satsin verran ehti jo
harjoitella. Pikkuveli oli aamupäivällä niin väsynyt tästä suuresta isoveljeä
ja kaikkia meitä koskevasta elämänmuutoksesta, että nukahti puoli kymmeneltä
kettupuiston keinuun, vaikka normaalisti päiväunille mennään kahdentoista jälkeen. Kaikkinensa ainutlaatuisia elämän hetkiä, askeleita ja
ilon valoa.
Pappa ja pojan pojat Hankoniemellä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti