Pikku Kakkonen maailmankuvan muokkaajana

Eniten katson telkkarista Pikku Kakkosta. Olen kasvanut lasteni kanssa kyseisen formaatin innokkaaksi faniksi. Kolmivuotias kuopuksemme on todellisen fanin iässä, sikäli mikäli hän nyt faniudesta jotain ymmärtää. Pikku Kakkonen on sun puolella, lauletaan Pikku Kakkosen eräässä laulussa ja uskon, että näin on. Pikku Kakkonen luo sisältöjä lastemme elämään ja siinä sivussa myös meidän aikuisten. Tokaluokkalainen esikoisemme saattaa kaverien kesken pitää Pikku Kakkosen ohjelmia jo "lällyinä", mutta vilpittömin mielin katselee veljensä kanssa kuitenkin niin Ryhmä Hauta, Ritari Mikkeä, kuin Pipsa Possuakin. Aamumme alkavat usein Pikku Kakkosen ohjelmilla ja illat päättyvät myös PK:n tarjontaan. Katsovatko lapsemme sitten liikaa tämän 40-vuotiaan kansallisen instituution ja merkittävän maailmankuvan muokkaajan ohjelmia, on kysymys, jota välillä tulee miettineeksi. Ajoittain ote ja ohjelmien katsomiseen luodut aikarajat lipsuvat. On niin helppoa laittaa jokin Pikku Kakkosen laajasta ohjelmistosta pyörimään ja jättää kasvatus hetkeksi näiden Pikku Kakkos-filtterin läpikäyneiden ohjelmien vastuulle.

Seuraavassa listaa "kasvatuksen" eri osa-alueista, joihin Pikku Kakkonen tiedostaen tai tiedostamatta haluaa vaikuttaa:

Musarullaa, Seikkailukone jne. = Musiikkikasvatus.
Pipsa Possu = Kriittisyys, epäily ja kyseenalaistaminen sekä stereotypiat siitä, että isät ovat hölmömpiä kuin äidit (Tällainen peli ei Kiinassa vetele: "Kiinalaismedian mukaan possun suosio voi murentaa yhteiskunnan moraalia." )
Ryhmä Hau = Poikakeskeinen maailmankuva, vauhti ja vaaralliset tilanteet.
Petteri Kaniini = Helvetinmoinen kiire ja pelko perseen alla. Kaikilla on ketunhäntä kainalossa.
Maltti ja Valtti = Liikennekasvatus.
Postimies Pate = Vaikka teet aina hommat päin seiniä, olet hyvä tyyppi.
Riku ja Rami - Pata ja kattila soimaan = Lasten ruoka- ja ravintokasvatus "sano kiitos ei eineksille".
Simo, Pipsa Possu, Martta puhuu jne. = Antropomorfismi.
Oktonautit = Ympäristökasvatus.
Kaapo ja Late = Siivouskasvatus.
Reima Räiske = Tunnekasvatus.
Närpiäiset = Surrealismi.

Isä -possu vakuuttaa tietävänsä minne on menossa, mutta
tarvitsee äiti-possun apua perille pääsemiseen.

Näitähän riittää. Yksi, ei suinkaan vähäpätöisin seikka Pikku Kakkosessa on myös se, että se ei tule mainostelevisiosta. Sarjojen väliin ei tuutata räikeää ja ahdistavaa kohdemainontaa. Markkinavoimat eivät vyörytä kehittyvän lapsen mieleen monenlaisia tekaistuja tarpeita. Toki, esimerkiksi Ryhmä Hau-figuurien invaasio huusholliimme on ollut hallitsematonta myös ilman mainontaa. Myönnettäköön. Mutta tämä verorahoitteinen YLE:n ohjelmaformaatti on kuitenkin jotain toista kun mainostelevision lastenohjelmatarjonta viheliäisine mainospaloineen. Joskus huomaan olevani kovin jyrkkä ja käännän kanavan pikaisesti toiseen, jos lapseni "eksyy" näille tonteille. Ehkä se johtuu tulevasta joulusta. Postiluukusta pudotetaan lasten lelu-luetteloiksi naamioituja pommeja. Black friday laajenee black-viikoksi. IPCC-raportti tuntuu nopeasti unohtuneen.

Hieman kyllä on harmittanut, kun MTV3 alkoi näyttämään Muumilaakson tarinoita kanavallaan. Niitä ollaan kyllä silloin tällöin katsottu. Haisulia kaivattu. Vaan onneksi helmikuu tulee pian! Uusi taianomainen Muumilaakso-aniaatiosarja tulossa helmikuussa 2019.

Viime aikoina eritoten seuraavat sarjat ovat olleet lasten suosiossa: Simo, Ryhmä Hau, Jussin matkat, Saku ja Vaakku, Musarullaa, Ritari Mikke, Pipsa Possu ja Herra Heinämäki. Herra Heinämäki siirtyi viime keväänä Lasten Areenasta kohun saattelemana Elävään Arkistoon. Sitä kautta ohjelmaa edelleen katsotaan ja tarpeen tullen asiasta keskustellaan. Miksi on väärin, että Herra Heinämäen Lato-orkesterissa on soittanut Päällikkö Punanata? Miten selität lapsille mitä on kulttuurinen omiminen? Lato-orkesterin tarinaan ollaan kirjoittamassa uutta lukua. Siitä voi lukea täältä: Stereotyyppinen intiaanihahmo poistetaan Herra Heinämäen Lato-orkesterista.

Kolme ja puolivuotiaamme kieli on kuluneen syksyn aikana kehittynyt taas mukavasti eteenpäin (tai sopeutunut sovittuihin sääntöihin) ja höpötyksen määrä on lisääntynyt. Lapsi on ihastunut vessa-sanastoon.  Päiväkoti- ja puistokaverit hurmaavat toisiaan sanomalla kakka tai pylly tai kakkapökäle, jotka ovat toki merkittäviä ja merkillisiä sanoja. Niitä hoetaan myös kotona, kaupassa ja rappukäytävässä. Ne tuovat hymyn ja naurun kasvoille. Kahlitsematonta iloa. Siksi on huvittavaa, että Pipsa Possu on pitkään ottanut lapsemme suusta ulos tullessaan muodon Pissa Possu. Myös pizza on pissaa. Koska miksei. Nokkela ja lohikäärmeiden kanssa juttua iskevä Ritari Mikke on puolestaan Pipari Mikke.

Ritarin vaaralliset varusteet.

Pikku Kakkosen katselu on kuluneina vanhemmuuden vuosina nostanut pintaan muistoja omista lapsuuden Pikku Kakkos vuosista. Formaatti on elänyt ja päivittynyt ja kenties muuttunut paremmaksi. Parhaiten muistan Röllin ja Pelle Hermannin. Hermannin kepakkoa pelkäsin, Röllin lauluja rakastin. Vasta paljon myöhemmin, parikymppisenä, rupesin kuuntelemaan Allu Tuppuraisen 80-luvun Rölli-laulujen sanoituksia ja huomasin kuinka ympäristötietoisuus ja huoli luonnon tilasta nousi Rölli-lauluissa usein esiin. Myös kiinnostus suomalaiseen muinaisuskoon on ollut aikuisiän keskeisiä kiinnostuksen kohteita - muinaissuomalainen uskomusmaailma peikkoineen, maahisineen ynnä luonnonhaltijoineen. Kuinka paljon Röllin laulut ja ohjelma ovat vaikuttaneetkaan maailmankuvani muotoutumiseen? Miten Pikku Kakkonen muokkaa lapsieni maailmankuvaa?

80-luvulla ohjelmat piti katsoa televisiosta juuri silloin kun ne sieltä tulivat. VHS-nauhurin saimme vasta 90-luvun puolella. Nyt lapset ovat kasvaneet siihen, että ohjelmia voi katsoa milloin vaan ja missä vaan. Tätä he osaavat käyttää hyödyksi. Vanhemmat eivät tietenkään osaa. Emme koskaan ruokaile, emmekä pue vaatteita ylle, emmekä koskaan kuuna milloinkaan ota hetkeäkään omaa aikaa Pikku Kakkosen avustamana.

Pikku Kakkonen on sun puolella.