torstai 26. toukokuuta 2016

Leikkipuistosynttäreitä - riemukasta ja leppoisaa!


Viime viikolla juhlittiin perusteellisesti poikien syntymäpäiviä. Keskiviikkona oli vanhemman pojan päiväkoti- ja puistokaverisynttärit ja lauantaina poikien yhteisjuhlat sukulaisille ja ystäville. Nuorin on täyttänyt vuoden kuukausi takaperin ja hänen yksivuotisiaan juhlittiin osalle suvusta Tampereella jo pääsiäisen aikaan. Yksvuotiskahvitteluja kotonamme jouduimme siirtämään poikien ja vähän meidän kaikkien sairastelujen takia, pariinkin otteeseen. Päätimmekin sitten pitää pojille yhteiskemut, näin lähempänä vanhemman virallista juhlapäivää. Kun yksivuotias on autuaan tietämätön siitä, miksi ympärillä pyörii suuri joukko pieniä ja isompia vieraita, niin kuutta vuotta lähestyvä on syntymäpäiväjuhlinnasta melkoisen mielissään. Tänä vuonna on käymässä niin, että poika saa kokolailla neljä eri juhlimissessiota kuusivuotistaivaltaan alleviivaamaan. Nyt on kaksi takana, Tampereella kekkeröidään mahdollisesti seuraavaksi, sillä Tampereväki (= mummi, vaari & sukulaiset siellä) eivät päässeet viime lauantain rientoihin ja sitten virallisena syntymäpäivänä mennään vielä perheen voimin perinteisesti Korkeasaareen, syntymäpäivän kunniaksi. Sukat pyörii pojalla jaloissa ja mieli on pilvissä. Kerrankos sitä kuusivuotta täytetään ja päiväkotiaika taakse jätetään. Pojan syntymäpäivät ovat meillä muodostuneet myös kesän alkamista juhlistavaksi toimeksi, sillä samoihin aikoihin loppuu vanhemmilta työt ja pitkä kesäloma alkaa. Tosin tällä kertaa loppuvat vain vaimon työt, sillä isähän on jo hoitovapaalla eli vähän niin kuin ”lomalla” olisi.

Äidin ja pojan laatima synttäriohjelma.

Päiväkoti- puistokaverisynttärit pidettiin asuinalueemme kirkon tiloissa, joista saimme erittäin kohtuullisella summalla käyttöömme pienen liikuntasalin, sekä keittiön herkuttelutiloineen. Hienoa palvelua! Puolisoni suunnitteli pojan kanssa ohjelmaa kemuihin ja kutsuvieraat (yhteensä 14) saivatkin toteuttaa itseään temppuradalla, aarteidenetsinnässä ja oman jäätelöannoksen suunnittelussa. Puolitoista tuntia kestäneet hipat sujuivat vauhdikkaasti ja pojalta kun kyselin tunnelmia iltasella juhlien jälkeen, niin kivaa kuulemma oli. Kun kotimme, 65 neliötä, vaihtuu pienen liikuntahallin kokoiseksi näyttämöksi, jossa voi huidella menemään melko estoitta, on se sekä lasten että aikuisten kannalta varmasti mieluisampi vaihtoehto. Aloitimme juhlat musastopilla, jossa tehtävänä oli säntäillä sinne tänne tuonne musiikin soidessa ja kun musa katkesi, piti katkeman myös liike. Kun Hevisauruksen versio Lasten liikennelaulusta kajahti ilmoille ensi kerran, synttärimeininki sai räjähtävän startin!

Pienempi osallistui isoveljen juhlintaan mielissään!

Kun tovi oli puuhailtu, leikitty ja lahjat pullonpyörityksen säestämänä jaettu, oli aika lähteä herkuttelemaan. Ensiksi pestiin tietenkin kädet! Alkupalana synttärivieraat saivat loihtia lautaselleen naaman porkkanan, kurkun, viinirypäleiden, suolatikkujen ja popkornien toimiessa rakennuspalikoina. Kun niitä oli tovi mutusteltu, vieraille kannettiin nenän eteen jätskilautanen ja jokaiseen pöytään tarjotin, jossa oli useita pikkulautasia täytettynä erilaisilla karkkivaihtoehdoilla. Siitä sitten saivat kukin valita, mitä jäätelöannokseensa sotkivat. Vielä kun laitettiin kiertämään kinuski ja lakritsikastikeputelit niin johan oli jäätelöannoksille tykötarpeita. Ilmeet olivat autuaalliset ja jäätelöannosten sisällöt vivahteikkaat. Herkuttelujen jälkeen oli vielä aarteidenetsintää liikuntasalissa ja jokainen sai etsittäväkseen, kuvavihjeen perusteella, pienen yllätyksen sisältävän pussin. Puolitoista tuntia oli kulunut ja juhlat taputeltu, vanhemmat hakeneet lapsensa ja loppusiivous edessä. Herkuttelujen jättämää tiskivuorta vastaan painiessani huomasin iloksi ja hämmennyksekseni, kuinka valtavan nopeasti suurtalouskeittiön tiskikone sisältönsä pesee!

Mieleisiä lahjoja ja mahtavia kortteja!

Vaan eivät kemut siihen loppuneet. Lauantaina oli vuorossa hillitympää meininkiä sukulais- ja ystäväsynttärien merkeissä. Olimme vuokranneet läheisen leikkipuiston tilat, niin kuin kahtena edellisenäkin vuotena. Vuokra oli tässäkin tapauksessa kohtuullinen ja tilat ihanteelliset. Ulkona voi lapset ja lapsenmieliset touhuta, siinä missä sisätiloissakin. Kyllä kelpaa! Lapsia oli näissä juhlissa vähemmän kuin aikuisia, sillä kaikki kutsutut eivät päässeet osallistumaan, mutta tämä rauhallisempi vire oli tervetullutta keskiviikon tohinaan verrattuna. Sää oli mahtava ja tarjottavat (itse leivoin mokkapaloja ja täytekakun, vanhempani toivat jos jonkinlaista tarjottavaa, kiitos heille siitä) riittoisat.


Se tunne kun...

Ennen juhlien käynnistymistä meinasi hetkisen kuitenkin kylmätä. Olimme saaneet puiston avaimen edellispäivänä ja kun puolisoni meni lukkoa avaamaan ei tapahtunutkaan mitään. Kokeiltiin toista ovea, vaan ei. Annas kun minä kokeilen, sanoin ja lähdin vääntämään avainta lukossa. Naps ja avain katkeaa lukkoon. No niin, sillä lailla. Vieraat ovat tulossa puolen tunnin päästä! Hetken pohdittuamme tätä oivallista tilannetta, päätimme soittaa vartiointiliikkeeseen, että josko sieltä tultaisiin avaamaan. Keskuksessa vastannut kaveri uumoili tämän ovenaukaisun maksavan sellaiset sata euroa. Mutta siinä kun asiaa pyöriteltiin ja avainta zuumailtiin, tultiin lopputulemaan, että ei me tätä päivystäjän ovenavausta tulla maksamaan, sillä avain oli valmiiksi hauras ja olisi katkennut keneltä vaan. Tämän totesi myös oven avaamaan tullut huoltomies, joten ei hätää. Kemut, eli herkuttelut alkoivat hivenen myöhässä, mutta tämä ei varmaan liiemmin juhlakansaa häirinnyt. Meininki oli leppoisa ja nuorempi synttärisankareista nukahti juhlien puolivälissä toisille päiväunilleen. Pienempi juhlaväki sai yhtenä ohjelmanumerona heitellä ulkona vesi-ilmapalloja, puolison pahville piirtämän salametsästäjän päälle. Palkinnoksi tästä hauskasta (hivenen piilokasvatusta sisältäneestä) touhusta sai pienen lahjan, lego minifigures-pussin.

Kohta läsähtää salametsästäjää päin!

Juhliminen on lystikästä ja palkitsevaa, kun näkee lapsen kasvoista, ilmeistä ja eleistä nautinnon ja mielihyvän kajoa. Tekemistähän tällaisessa järjestämisessä on, mutta mukava on nähdä lasten riemua, sekä myös ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä, sillä tässä lapsiarjen vauhtipyörässä sellaiselle tuntuu jäävän niin kovin vähän aikaa. Kiitos juhlaväelle lahjoista ja mukavista hetkistä.



torstai 19. toukokuuta 2016

Kevätväsymystä ja lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelmia!

Nelisen kuukautta koti-isäilyä on nyt takana. Vuodenajoista parhaimpia vietetään ja pian alkaa puolison kesäloma. Pientä turnausväsymystä on kuitenkin ollut havaittavissa. Yöheräämiset ja lahkeessa roikkuva, itkua joka käänteessä tuhertava yksivuotias, alkavat pidemmän päälle painaa. Sitä tulee tiuskittua ja kettuunnuttua lähimmäisilleen aivan turhasta, oltua suoraan sanottuna rasittava. Pahoittelut asianosaisille! Kun tähän ryhdyin, se oli tietoinen valinta, halusta siinnyt. Kuitenkin näiden kevätkuukausien jälkeen on tunnustettava, että melkoisen rankkaa on ollut. Jäin kotiin siksi, koska halusin ja ajattelin, että selviän. Selvisin esikoisemme kanssa, miksi en siis tälläkin kertaa. Omaa jaksamistaan ja pystymistään on tärkeää seurata ja pohtia. Onneksi kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Iso kunnioitus niiden suuntaan, joiden syystä tai toisesta täytyy. Kesällä alkaa pienen ihmisen unikoulu, se palvelee onnistuessaan varmasti kaikkia.

Jos isä pohtii pystymistään, toisin on meidän vanhemman pojan laita. Kaveri ei paljoa pohdi, hän tietää. Kaikkivoipaisuuskuvitelmat ovat huimia ja niitä on mahtava seurata. Pari viikkoa sitten olin lenkillä, pojan ollessa pyörän kanssa mukana. Kiersin kotimme lähellä olevaa urheilukenttää ja yhtäkkiä kentän toiselta laidalta, pituushyppypaikalta, jonne poika oli pysähtynyt, kuuluu huuto ”isä, mä hyppäsin 8 metriä”! Juoksin paikalle ja onnittelin tätä fysiikan lakien rikkojaa. Pääsääntöisesti pojan kuvitelmat omista rajattomista kyvyistään liittyvät jääkiekon maailmaan. Vaikka SM-liiga kausi on paketissa, kiekkoa pelataan vielä. MM-kisojen seuratuin hahmo lienee Aleksander Barkov. Myös NHL:ssä vielä pelaavista suomalaisista Joonas Donskoi on mieleinen. Pojan mielikuvituspeleissä hän pelaa kiekkoa näiden NHL-sankarien kanssa. ”Sieltä tulee Barkov ja syöttää O. R:lle (poika sanoo oman nimensä) ja O. R tekee maalin, pistää kiekon yläbörsään”! Itsensä lisäksi näihin peleihin hän on kelpuuttanut oman pikkuveljensä, välillä ihan samaan ketjuun, välillä joukkueensa maalivahdiksi. Joskus siellä saattavat pelata myös vanhemmat. Kerran äiti joutui jäähylle sopimattomasta kielenkäytöstä. Siellä se istuu vieläkin.

Viime kesänä oli jo viitteitä tulevasta!

Mielikuvitus laukkaa, into on kova ja tähän kun lisätään hämmentävä nimimuisti, niin jokunen kuviteltu jääkiekkopeli on olohuoneessamme, tässä pikkuveljen ensimmäisen vuoden aikana pelattu. Tasaveroisena poika pelaa ilmeisen tärkeiden, kenties idoleista voidaan puhua, jääkiekkoilijoiden kanssa ja tärkeää onkin pitää yllä ajatusta ja tukea sitä, että kaikki on mahdollista. Eräänä päivänä poika kyseli tarkemmin Barkovin ikää, jonka hän kyllä tietää, mutta halusi varmistaa. Kaveri mietti, että onko se mahdollista, että hän voisi pelata oikeasti joskus Barkovin kanssa. Laskimme nopeasti, että jos vaikka 14 vuoden päästä, pojan täyttäessä 20 vuotta, hän jostain jumalan oikusta pelaisi NHL:ssä, niin Barkov olisi silloin vasta noin 35-vuotias. Eli pidimme täysin mahdollisena sitä, että Barkov syöttää pojalle ja poika pistää kiekkoa reppuun.

Vaikka jääkiekkoa on ollut kuluneen vuoden aikana melkoisen merkittävässä roolissa vanhimman poikamme arjessa, ei sen paikka ykköslajina sementoitu ole. Toukokuun alussa alkoi jalkapallokausi ja pojan treenit ulkona paikallisessa junioriseurassa myös. Syksyllä poika treenasi myös sisällä futista, mutta talvella lajiksi vaihtui säbä. Nyt säbätreenien vedellessä viimeisiään on taas aika potkia palloa. EM-kisat on tulossa ja lätkäkorttien kadotessa kaupoista EM2016 kortit ovat ottamassa niiden paikan. Isän sydäntä kuitenkin lämmittää se, että reilu viikko takaperin pesäpallokauden käynnistäneestä, nelosella suorana lähetyksenä näytetystä Vimpelin Veto – Joensuun Maila pelistä, ehti kulua vain kymmenisen minuuttia, kun poika toteaa, että ”isä, kyllä mä sittenkin taidan alkaa isona pelaamaan pesäpalloa”! Juuri näin.

Näillä kohti kesää!

Talven jääkiekkohuumassa pojan lempiseurat vaihtuivat tiuhaan ja kaikkivoipaisuuskuvitelmien osoituksena oli pojan luontevalta kuulostaneet toteamukset, että hän pelaa sitten isona Ilveksessä tai Tapparassa tai Kärpissä tai… Siis sen kummemmin asiaa kyseenalaistamatta hän pelaa. Koska niinhän se on, että näihin edellä mainittuihin joukkueisiin voi vaan mennä pelaamaan. Ei tarvitse miettiä sitä, onko tämän pelaamisen ehtona jotain, esimerkiksi taito tms. jonninjoutavia asioita. En tiedä olenko toiminut kasvattajana oikein, jos olen varovasti yrittänyt vihjailla, että sitten pitää kovasti tehdä töitä, treenata, että pääsee noin kovalle tasolle pelaamaan. Poika näihin isän ajatuksiin on todennut asiantuntevasti, että totta kai. Joka tapauksessa en näe tarpeellisena torpata näitä pojan haaveita, sillä niistä lienee kysymys. Haaveet vaihtuvat ja elävät. Onko kyse siis pojan minäkuvaan kuuluvasta ihanneminän ajatuksesta, siitä minkälainen poika haluaa olla? Barkov? Supersankari! Osaako poika erottaa ihanneminän ja todellisen minän toisistaan? Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa (Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, 2010), että todellisen minän ja ihanneminän välille syntyvä jännite toimii motiivina pyrkiä parempaan, kohti yksilön ihanneminää. Keskusteluistamme pojan kanssa, olen tullut siihen johtopäätökseen, että poika tietää kyllä, että hän ei ole Barkov tai Laine, mutta se, etteikö hänestä voisi sellainen tulla, ei ole vanhemman tehtävä kyseenalaistaa. Vaan rohkaista. Ja vaikka hänestä ei sellaista tulisikaan, se ei kuule haittaa, ei sitten yhtään!

Tarvitseeko lapselle kertoa, että vaikka moni asia onkin mahdollista (haaveilusta nousi mieleeni haaveiden oikeudenmukaisuus ja yhteismitallisuus. Vertailuna esimerkiksi se mistä suomalainen lapsi haaveilee, mistä taas syyrialainen?), pelkkä mahdollisuus ei riitä, tarvitaan muutakin? Mitä Herttoniemen viisas, poikien kasvusta ja kehityksestä paljon tietävä Jari Sinkkonen sanoo aiheesta? Sinkkosen kirjassa Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun (2008) yhtenä kohtana, turvallisuuden kokemuksen, rakkauden ja rutiinien sekä säännönmukaisuuksien ohella mainitaan se, että lapsi tarvitsee leikkiä, huumoria, hulluttelua ja toisia todellisuuksia. Mielestäni pojan leikit ja pelit, joissa hän mielikuvituksellaan luo näitä toisia todellisuuksia, missä hän itse pelaa tasaveroisena idoliensa kanssa tai pohdinnat siitä mihin joukkueeseen hän menee isona pelaamaan, menevät juuri edellä mainittujen tarpeiden joukkoon. Ja kun vanhempana pyrkii itse heittäytymään mukaan näihin visioihin ja ”hulluttelee” mukana, saa toivon mukaan aikaan myönteisiä virtauksia pojan kasvussa ja kehityksessä.


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Koti-isä tekee lyhyen visiitin itänaapuriin.

Helatorstain aattona starttasi, tunnin rohkeasti myöhässä, M/S Princess Maria länsisatamasta kohti Pietaria, tuota Venäjän Turkua, entistä pääkaupunkia. Kyytiin tämä parhaat päivänsä nähnyt risteilyalus, joka on saanut nimensä Aleksanteri III:n puolison, Suomen suurruhtinatar Maria Fjodorovnan mukaan, sulki matkaseurueemme nuorekkaan. Joukkomme koostui puolisoni sisaren avopuolisosta ja appiukostani sekä hänen kaksoisveljestään. Vanhoja Pietarin kävijöitä ryhmässämme oli vain yksi. Kohti tuntematonta siis kutakuinkin mentiin, mitä nyt kirjojen sivuilta kaupunkiin olen hivenen tutustunut. Luin reissua silmällä pitäen, ”matkafiilistä” luomaan Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja vaikka rikokset jätettiin tekemättä, reissu tarjosi meikäläiselle rattoisan yllätyksen, ehkä rangaistuksen?

Todistetusti paikalla.

Reissusta sovittiin ex tempore tuossa alkuvuodesta ja jo pian oli matka varattu. Kymenmatkojen kautta saimme reissun mukavan edullisesti. Itse olisin matkustanut mieluummin junalla, mutta tämä viisumivapaus laivalla mentäessä, määritti kulkupelimme. Laiva Princess Maria on entinen Silja Linen varustamon M/S Finlandia ja se on rakennettu 1980-luvun alussa. Ajan patinaa oli siis aistittavissa laivan käytävillä ja tämä 1980-luvun suurimpia autolauttoja kokolattiamattoineen tarjosi risteilykokemusta kyllä useaksi vuodeksi eteenpäin. Melko vähäisesti oli porukkaa Pietarin suuntaan menossa, eikä parin päivän päästä alkavien MM-kisojen vuoksi ounastelemiamme leijonapaita-armeijoitakaan juuri näkynyt. 

Hulvaton yksityiskohta M/S Princess Marian vessasta.

Aamulla 8.30 laiva ankkuroitui Pietarin merenkulkusatamaan ja ripeä maihinnousu alkoi. Ensimmäinen hömähdys tuli poistuessamme laivasta. Edellämme meni pariskunta pieni lapsi vaunuissaan. Hämmennys oli suuri, kun Suomen satamissa tyypillinen laivalle meno/poistumis- putki olikin korvattu pitkillä ja jyrkillä rappusilla suoraan maankamaralle. Pariskunta otti vaunun kantoon ja aloitti astelemisen alas. En todella tiedä mistä, kenties autokannelta, pääsi esimerkiksi pyörätuolilla liikkujat. Maalla pääsimme odottelemaan kapean oven eteen ulkosalle, passijonoon. Oli siinä katosta, mutta sateen sattuessa tekemistä olisi ollut saada kaikki laivalta poistuneet suojaan. Venäläisille kulki passitarkastukseen oma sutjakka rivi. Oma kansa ennen kaikkea. Vihdoin passitarkastus alkoi, kun oltiin tarpeeksi turistia kyykytetty. Jokaista maahan pyrkijää tuijotti kaksi tuimaa virkailijaa kelpo tovin. Tämä kesti. Reilun tunnin verran hikoilimme passijonossa, ennen kuin pääsimme läpi. Idän  karhu päästi kainaloonsa.

Olin odottanut reissua. Vajaan kolmen päivän ja kolmen yön reissu erossa perheestä ja mahdolliset keskeytymättömät yöunet kyllä houkuttelivat. Ajatuksien tuulettaminen ja se, että tarvitsisi pitää huolta vain itsestään virkistäisi, vaikka ikävähän noita poikia tulisi ja vaimoa myös. Toki mielessä pyöri ajatukset myös siitä, miten puoliso pärjää, vaikka mummi tulikin auttamaan, olenko tämän reissuvapauden ansainnut, saanko nauttia omatunto puhtaana jne.? Yhtä kaikki, en karannut matkaan salaa ja puoliso oli osittain tämän matkaidean taustalla. Minut suorastaan ajettiin pois kotoani! Joten lähdin ja Pietarin matkaa olin mielessäni vuosia jo suunnittelut, että pitäisi jo yleissivistyksen nimissä käydä. 

Hotellimme Marco Polo löytyi lyhyen karttaantuijottelun jälkeen, satamabussi vei lähettyville ja kerran kysyimme neuvoa natiivilta. Meillä oli välissä kieli niminen muuri, mutta avuliaasti tämä nuorukainen kännykkänsä karttasovellusta hyödyntäen neuvoi meitä. Hotellille oli paiskaistu neljä tähteä ja Booking.comissa se oli rankattu 8,1 arvoiseksi. Huoneet olivat tilavat ja kohtuudella mauttomuudella sisustettuja. Huoneisiin päästäksemme meidän piti vaan marssia jokunen porras ylöspäin. Hissi löytyi yhtä kerrosta ylempää ja sinne mahtui ehkä yksi ihminen. Hissin seinät oli korvattu pressulla. Mitä jos olisin ollut perheeni kanssa liikenteessä? Vaunut kantoon neljänteen kerrokseen? Käyhän tämä näinkin, pohti seurueemme lonkkavikainen.

Hotellin lähin metroasema oli sopivasti remontissa, mutta bussit kulkivat noin puolen kilometrin päästä. Bussin sisällä pyörinyt topakka rahastajatäti möi meille liput keskustaan, Nevski Prospektille 30 ruplalla per napalaukku. (Euroiksi käännettynä noin 40 senttiä) Jäimme bussista Eremitaasin edustalla ja näimme tämän yhden maailman suurimmista museoista ja sen edessä kiemurtelevan pitkän jonon. Päätettiin jättää Eremitaasissa vierailun seuraavaan kertaan. Suuntasimme kulkumme Nevski Prospektille, eli Nevan valtakadulle, joka on Pietarin pääkatu. Kuppila harmittavaa janoa sammuttamaan, löytyi lyhyiden etsintöjen jälkeen ja saimme eteemme Baltika nro.7:a, jonka pintahiivaisuus jätti äitelän olon. Istuimme tovin ja katselimme opaskirjoja ja karttoja. Päätimme käydä katsastamassa ihan kulman takana vartovan Iisakin kirkon ja sen jälkeen suunnata erääseen venäläiseen ravintolaan, jota Berlitz -matkaopas suositteli kohtuuhintaiseksi ja kotikutoiselta maistuvia, suuria annoksia tarjoavaksi ravintolaksi Iisakin kirkon kupeessa. Laivan aamupalan antimia, omasta mielestäni ei niin erikoisia, olimme nauttineet aamukuuden maissa, joten nälkääkin esiintyi.

Iisakin kirkon 48 pilarin graniitti on louhittu Virolahden Pyterlahdesta.

Iisakin kirkko oli vaikuttava ilmestys. Senkin tyydyimme tarkastamaan ulkoapäin ja veljeksistä toinen loihesikin lausumaan, että strategiamme Pietarissa on ”kirkot ulkoa, kapakat sisältä”- tyyppinen nähtävyyksien tarkastelu. Matkaoppaamme tiesi kertoa, että tämä ikuisuuden kestävää rakennusprojektia kuvaava ”rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa” lausahdus, tarkoittaakin vain 40 vuotta. Eli kutakuinkin yhtä kauan kuin on rakennettu Olkiluoto 3:sta! Tämän Pietarin yhden tunnetuimman nähtävyyden rakentaminen ajoittuu vuosiin 1818-1848 ja sen laajasti ympäri kaupunkia näkyvään kupoliin on upotettu 100 kiloa kultaa. Iisakin kirkkoa väijyessä tulimme sopineeksi ruoan jälkeen menevämme lautta-ajelulle pitkin Nevaa ja samalla tarkastamaan ulkoa useammankin kirkon ynnä muun rakennuksen. Meidät houkutteli erään lauttayrityksen ”sisäänheittäjä”, joka antoi houkutuksen vakuudeksi 100 ruplaa alennusta eläkeläisille.

Löysimme etsimämme ravintolan. Ovi oli kiinni, mutta sisällä näkyi liikettä. Tarjoilija tuli ovelle toteamaan, että he ovat kiinni. Se siitä. Vaan tarjoilijan perässä tulikin pian, ilmeisesti paikan jonkin sortin pyörittäjä, iäkäs, pitkä- ja harmaatukkainen mies, kertomaan, että sisään vaan. Varmistimme, että paikka on se, mikä Berlitz-oppaassa mainitaan. Oli jäänyt kyrillinen kirjaimisto opettelematta ja mies silmälasit kohteliaasti haettuaan totesi, että paikka on oikea. Me tämän vilpittömästi uskoimme. Paikka oli tyhjä. Ilmeisesti siis kiinni, mutta paikanpitäjä halusi meille turisteille ruokaa tarjoilla ja rahat napata. Oli nälkä ja paikka ei täydeltä murjulta näyttänyt, joten istuimme alas ruokalistoja tähyämään. Söin pelmenejä, venäläisiä taikinanyyttejä erilaisin täytevaihtoehdoin. Ymmärsin, että omassani tulisi olemaan juustoa. Ei ollut. Kun ruoan olin syönyt luin puolisoni lähettämän viestin, jossa hän kertoi edellisyönä alkaneesta oksennustaudista. Alkoi jännittää.

Seurueemme muut jäsenet pitivät ruuistaan, vaikka eivät kaikki saaneet juuri sitä mitä alun perin tilasivat. Paikanpitäjä kävi, asiaa sen suuremmin salailematta, ostamassa tilauksemme jälkeen eläkeläisten pihviainekset lähikaupasta ja palasi muovipusseineen pian takaisin. Muistamme nyt käyneemme Venäläisessä ravintolassa. Syömisen jälkeen etsiydymme lautta-ajelulle, joka kiertelisi pitkin Pietaria ja Nevaa. Lauttayrityksen sisäänheittäjän alennus piti kutinsa, mutta hän oli unohtanut mainita, että selostus lautalla nähtävyyksistä oli vain Venäjäksi. Ei annettu sen haitata, joten hypättiin kyytiin. Sen verran sain yli tunnin pituisella ajelulla selvää, että jossain kohtaa selostaja mainitsi Anna Ahmatovan. Aurinko lämmitti ja näkymät olivat sangen hienot.

Näiden härvelien syy seistä siinä parkissa, selvisi myöhemmin.

Lautta-ajelun jälkeen rupesi mieli suuntaamaan hotellille päin. Jalat vaivalloisesti seurasivat perässä. Kävelimme kohti Eremitaasin läheisyydessä olevaa bussipysäkkiä ja huomasimme Talvipalatsinaukiolla satojen armeija-asuisten miesten ja naisten siistit rivit ja kovaäänisistä kaikuvat käsky- ja vastaushuudot. Hienoilla autoilla ajettiin rivejä tarkastamassa, päällystön seistessä autoissa kädet lipalla. Kova oli meininki ja lopuksi kajautettiin Venäjän federaation hymni. Rupesi kylmäämään. Saimme tahtomattamme aimo annoksen patriotismia ja kaikenlaista tuli pohdittua sitä uhoa hämmästellessä, esimerkiksi sitä, mihin tämä johtaa?

Talvipalatsin aukio.

Emme ehtineet bussiin, kun yhtäkkiä kymmenkunta poliisiautoa sulki tien ja avasi Talvipalatsin aukiolla parkkeeranneille sotilasajoneuvoille väylän uhonsa penetroitumiseen. Tankit, ohjuslavetit, tykit sun muut sapelinkalisteluvehkeet rynnivät tielle silmiemme eteen ja meteli oli melkoinen. Muutamia kuvia piti napata tästä kulttuurisesta oksennustaudista, jolla ei valitettavasti näytä olevan loppua ihan lähitulevaisuudessa. Toukokuun yhdeksännen päivän voiton juhlia tässä esimaisteltiin. Hotellin respasta kyselin tapahtumasta, mutta tämä kaikella tavalla asiakaspalvelutaitonsa hukannut nainen, ei tiennyt mistä puhuin. Ehkä häntä ei kiinnostanut.

Kuuletko telaketjujen äänen?
Sanovat, että kannattaa välttää matkustamista Venäjälle 9 toukokuuta.

Ilta sujui hotellilla ja reissusta rähjääntyneenä vetäydyimme hyvissä ajoin yöpuulle. Pietarin yö ei kutsunut tällä kertaa luokseen. Vaan vessanpönttöpä kutsuikin. Heräsin puolen yön jälkeen hikipäissäni pahaan oloon. Se oli sitten menoa. Seuraavat lähemmäs 12 tuntia vietin Pietarin matkastani pönttöä tuijotellen. Kansi oli Wärtsilän tuotantoa. Se ei helpottanut koti-ikävää. Huonetoverini sai puhuttua huoneenluovuttamisen vasta kolmeksi iltapäivälle, joten sain keskittyä voimaan pahoin rauhassa. Tuijottelin televisiosta BBC:tä ja nukuin houreista unta. Lukeminenkaan ei kiinnostanut. Ei napannut tarttua Gogolin Pietarilaisnovelleihin, jotka olin ottanut matkalukemiseksi. Laivalle menimme jo neljän maissa, vaikka paatti irtautui satamasta vasta seitsemältä. Tutustuin paluumatkalla tarkemmin hytin sänkyyn, nukkumiseksi meni. Matkailu avarsi, jälleen kerran. Silti Suomeen palaaminen tuntui, jostain syystä, tällä kertaa erittäin hyvältä.





sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kiljukalleista, selittäjäsepoista ynnä muista kotikielen veijareista!

Paskat siellä kulman takana mitään arkea luurannut, siellä luurasi oksennustauti! Mutta siitä en ajatellut kirjoittaa, vaan lapsiperheen kotikielestä. Näiden poikien lisäksi olen huomannut meidän kotona ajoittain asuvan myös sellaisia kavereita, kun takatukkajukka, pierupetteri, kalsarikalle ja hänen kaimansa kikkelikalle. En tiedä kuinka monen kotosalla näitä veijareita pyörii myös, mutta otaksun, että tälle kotikielelle, jota bamlaamme, löytyy vastineensa myös muista huusholleista. Uskon että kuravelliellit, lörölasset sun muut paukkupasit, ovat tuttuja vierailijoita lapsiperheiden arkipuheessa.

Tämä hassutteleva kielenkäyttö on, paitsi että todella hauskaa, myös piristävää toimintaa, matolle kakkivien vauvojen jälkiä pesiessä ja omasta rauhasta haaveilevassa päivien kierrossa. En aina tavoita, että mistä näitä tulee, esimerkiksi miksi puhun kakkakukkarosta, kun pojalle on tullut löysät, tällä kertaa ihan vaippaan. Kakkakeskeistä tämä toiminta tuppaa olemaan. Melko varma olen, että pojan ensimmäisiä sanoja, jota hän ihan tarkoittaa ja jonka ymmärtää, on kakka. Äittää hän sentään on hokenut myös jo tovin. Sitten kun tämän kakkamaakarin isoveljenä on tuo viittä vaille kuusivuotias, jonka huumorintajuun osuu sangen luontevasti tämä ”vessa” -sanasto, niin tuleehan sitä puhuttua pierupaakareista, rupsupettereistä ynnä muista asiaan kuuluvista kavereista aika usein.

Mutta miksi Kalle ja Petteri? Miksei kiljukallen sijaan kiljukeijo? Ehkä edellinen sopii paremmin huutavalle lapselle, kun taas jälkimmäinen 10:llä markalla litra, tätä nostalgista janojuomaa myyvälle finninaamalle. Jos meillä olisi tyttölapsia, käyttäisimmekö näiden sanaväännösten erisnimien kohdalla tyttöjen nimiä? Kiljukaarina? Pierupiritta? Paukkupaula? Varmasti käyttäisimme.

Vaikka nämä sanakikkailut usein liittyvät pieruhuumorin viehkeään maailmaan, kyllä ne muihinkin aihepiireihin sopivat. Tämä kuutta vuotta kohti käyvä kaveri on viimeaikoina ollut melkoinen selittäjäseppo. Asialle kuin asialle löytyy selitys. En mä, mutku mä, eiku mä ovat selittäjäsepon perussanastoa silloin, kun asialla on aina toinen, ei vanhempien käsitystä vastaava puoli. Olemme myös onnistuneet kasvattamaan, syyttävä sormi osoittaa tässä nyt puolisoani, melkoisen saivartelijasimon! Kaveri on raivostumiseen saakka korjaamassa vanhempien sanomisia, jos ne ovat hänen mielestään väärin. Hän kuuntelee äänenpainoja ja saattaa kommentoida, että ei sitä noin sanota, se sanotaan näin, vaikka me puolisoni kanssa olisimme sanoneet sanan juuri niin, kuin poika sen äskettäin sanoi. Jos vahingossa sanon jonkun jääkiekkopelin lopputuloksen väärin, on kaveri heti korjaamassa. Oikeassa oleminen on sällille ilmeisen tärkeää ja se saattaa tulevaisuudessa koulunpenkillä aiheuttaa kuumotusta opettajakunnassa, ehkä myös vieruspulpeteissa. Jos lopputulema on kuitenkin se, että keskustelua syntyy, joko asiasta tai vaikka välillä asian vierestä, sehän on hyvä vaan.

Tämäkin kukko esitteli vappuaattona parastaan!

Vappuaattoa vietimme näiden pökälepetterien kanssa korkeasaaressa. Se oli nuorimmaisen ensimmäinen kerta, täällä ristiriitaisia tunteita aiheuttavassa eläinten ”valtakunnassa”. Hommattiin poikien isovanhempien ja kummien lahjoittamilla kulttuurirahasto (poikien tili kaikkeen kulttuuri yms. rientoihin) rahoilla perheellemme kausikortit tänne eläinten riistetyn vapauden tyyssijaan. Kuten sananvalinnoista huomaa, aina myllertää mielessä, kun siellä käy, mutta haluan nähdä asiassa myös hyviä puolia. Siksi ei ehkä riitä lasten riemu, heidän nähdessään erilaisia eksoottisia eläimiä tai se, että eläinten olot ovat siellä parantuneet historian saatossa. Myönnän kuitenkin, vaikka se melko irvokasta onkin, että jotain minussa tapahtuu, kun näen karhun tallustelevan vieressäni, välissä vain ikkuna ja sähköaita! Tämä lause kertoo paljon tunteitteni ristiriitaisuudesta.

Hellyyttävä ja surullinen.

Lopuksi vielä tepastelijateppomme edesottamuksista. On jotenkin täydellisen liikuttavaa katsella tämän pienen hilpeyttä, kun hän saa tallustaa ilman turhia kankaanpalasia yllään. Vaatteiden päälle laittamisesta tulee huuto, niiden poisottamisesta nauru. Viimeaikainen mielipuuha on ollut lyödä käsillään itseään rintaan tai mahaan, mihin ne pienet kätöset nyt kulloinkin osuvat. Tätä siis tehdään vain silloin, kun on niin sanotusti napa paljaana. Kun pienempi nauttii estoitta alastomuudesta, on vanhemman toiminnassa ollut havaittavissa merkkejä häveliäisyydestä. Niin se viattomuuden aika lähenee loppuaan, kun mummi ei saa enää tulla pyyhkimään pyllyä.

Kun rattaissa ei jaksa enää istua.