Niin se viiletti loppuun
kevät ja alkuvuosi ja ensimmäinen puolisko koti-isyyttä. Koululaisten
kituviikko vaihtui rakkauden kesään 2016. Hoitovapaasta ei eilisen lauantain
jälkeen tohdi puhua, sillä puolisolla alkoi loma! Jepsankeikkaa! Koko perheen
voimin lomaillaan aina elokuun alkuun, kunnes jatkuu vaimon työt ja minun
hoitovapaa. Mutta se on syksyä se ja kaukana, joten niitä ei tarvitse nyt
miettiä, vaiko? Tässä niin sanotussa puolimatkan krouvissa on paikallaan
katsella hieman taakse ja ehkä kurkistella myös hivenen tulevaa. Teen tämän
kuvitteellisen haastattelun kautta! Samaisessa edellä mainitussa
(kuvitteellisessa) krouvissa, minua tuli haastattelemaan seuraava
(kuvitteellinen) henkilö, sovitaan, että vaikka nimeltään Arijoutsi Kustaa
Vilkunan Etunimet (1974) kirjan yksi muinaisnimistä.
- Arijoutsi: No mites on mennyt?
- Isi: Kiitos kysymästä, ihan
mukavasti.
- Arijoutsi: Oletko tykännyt olla kotona?
- Isi: Juu, oon kyllä tykännyt, tosi
paljon.
- Arijoutsi: Onks teillä mennyt kaikki
hyvin?
- Isi: Juu, ihan kyllä. Tossa keväällä oli
kaikenlaista, oksennustautia ja sen sellaista ja tällä nuorimmaisella ollut nyt
neljä korvatulehdusta ja ensi viikolla laitetaan sitten putket. Mutta sellaista
se on. Mutta muuten ihan kivasti on mennyt.
- Arijoutsi: No jestas, onpas ikävää.
Sairastaminen on kyllä uuvuttavaa.
- Isi: Joo, sitä se on ja itkuiset lapset.
- Arijoutsi: Miten sä muuten päädyit
ylipäänsä jäämään kotiin?
- Isi: Mä oli meidän esikoisen kanssa
aikoinaan kotona ja samalla viimeistelin opintojani. Olin siinä valmistumisen
jälkeen vajaa puoli vuotta kotona vielä. Se tuntui silloin hyvältä ja
ainutlaatuiselta ja päätin silloin, et jos joskus haikara tuo toisen pienen
ihmisen, niin jään sen kanssa myös kotiin.
- Arijoutsi: Ja näin kävi!
- Isi: Juu, onneksi, ei se tietenkään
koskaan ole itsestään selvää. Joillekin se haikara ei löydä koskaan perille.
- Arijoutsi: Niin, totta. Minkäs ikäiset ne
nyt on teidän pojat, poikiahan ne oli?
- Isi: Nuorin täytti vuoden tossa
huhtikuussa ja vanhempi täytti tällä viikolla kuusi vuotta. Kuusi vuotta
isyyttä ja vanhemmuutta takana!
- Arijoutsi: Okei, no onneksi olkoon
pojille, ja vanhemmille! Vieläkö muistat miltä tuntui, kun ei ollut vielä
lapsia?
|
Tuolla on jotain kiinnostavaa! |
- Isi: Kiitoksia. Tovi sitten me puolisoni
kanssa tätä pohdittiin, aika ajoin tulee, mutta kovin vaikea sitä on tavoittaa
niitä tunnelmia ja sitä mitä se silloin oli, kun lapsia ei ollut. Kai se vapaus
silloin oli sellaista, että se ei tuntunut sillä tavalla arvokkaalta, kun nyt
tässä lapsiarjessa, sitä omaa aikaa ja vapautta tehdä ja toteuttaa, unelmoi…
- Arijoutsi: Niin tarkoitatko sä sitä, että
nyt sille vapaudelle, silloin ennen lapsia antaa suuremman merkityksen, ikään
kuin glorifioi sen?
- Isi: Juu, varmaan niinkin. Ehkä myös
sillä tavalla, että nimenomaan tässä hetkessä antaa suuremman arvon sille
hetkelliselle vapaudelle, esimerkiksi jos vaikka saa mahdollisuuden lähteä
hetkeksi johonkin itsekseen tai kaverien kanssa tai, että pääsee kahdestaan
puolison kanssa jollekin lyhyelle reissulle, elokuviin tai teatteriin, niin
sellaista osaa arvostaa tosi paljon.
- Arijoutsi: Ja se on varmaan myös
jaksamisen kannalta tosi tärkeää.
- Isi: Kyllä on, mutta toisaalta se ikävän
tunne mikä saattaa kehittyä melko pian, jos on poissa perheen luota ja vaikka se
paluu siihen perhearkeen voi ottaa lujille, kun esimerkiksi niitä univelkoja ei
samalla tavalla pysty pois nukkumaan, kuin silloin ennen, niin silti se on se
ikävä. Kun on ketä ikävöidä.
|
Pieni katsoo isompaa ja imee vaikutteita. |
- Arijoutsi:
Varmasti noin. Onko teillä ollut apujoukkoja, eli oletteko saaneet vapaahetkiä
tai mahdollisuuden olla kahdestaan vaimosi kanssa?
- Isi: Kyllä on tosi hyvin. Täytyy olla
kiitollinen, kun on isovanhempia jotka jeesaa ja kummeja ja sisaruksia. Ei voi
valittaa kyllä yhtään.
- Arijoutsi: No se on kyllä hyvä. Onkos ollut
ikävä töihin?
- Isi: No ei juurikaan. Toki välillä kaipaa
hieman älyllisempiä haasteita, kuin kakkavaipan peseminen, mikä ei toki sekään
mikään ihan läpihuutojuttu ole, mutta en kyllä vaihtaisi tätä työelämään.
Toisaalta tiedostan, että varmaan on sitten kyllä kiva palata töihin, kun sen
aika tulee. Kävin kyllä tossa lauantaina koulun kevätjuhlassa, moikkaamassa
oppilaita ja opettajakollegoita ja mukava oli niitä kyllä nähdä, joten ehkä sen
verran ikävä.
- Arijoutsi: Mikä on ollut antoisinta kotona
olossa?
- Isi: Se on varmaan se, kun koko ajan
tapahtuu jotain uutta ton nuorimmaisen kehityksessä. Kun jäin kotiin niin
kaveri ei kävellyt, ruokapuoli oli melko yksinkertaista sosepohjaista tavaraa.
Ja nyt tyyppi on kävellyt jo useamman kuukauden ja kaikenlaista ruokaa menee ja
melko hyvällä ruokahalulla.
- Arijoutsi: Maailma avartuu ihan toisella
tavalla, kun lapsi lähtee liikkeelle.
- Isi: Kyllä ja perässä saa juosta ja
sulkea ovia ja reittejä sinne minne nimenomaan ei sais mennä ja jonne tietenkin
eniten haluaa, kuten vessaan vessanpöntön kansia availemaan ja työntämään
sormia suihkukaivon reikiin! Yksi pojan mieluisin kohde on meidän eteisen
vaate/kenkä/”romu”-komero, jossa nyt ei ehkä kaiken siisteintä ole. Paikan
vetovoima lienee siinä, että sinne kun ei saa mennä.
- Arijoutsi: Perässä saa siis juosta?
- Isi: Kyllä kyllä. Mut siihen sun aiempaan
kysymykseen vielä palatakseni, että antoisinta tässä kaikessa on varmasti se,
että jotenkin taustalla viipyilee koko ajan semmoinen tunnelma, että nämä on
ohikiitäviä hetkiä ja näitä tulee kaipaamaan, vaikka se itkuinen, räkäinen,
jatkuvasti öisin herättävä lapsi tuntuu välillä vievän vanhempiaan kuin pässiä
narussa ja hermot on mennä joka käänteessä, niin niin. Ei näitä oikein osaa
sanoittaa näitä tunnelmia ja mietteitä.
- Arijoutsi: Aika varmaan tässä tapauksessa
nimenomaan kultatussilla maalailee niitä muistojen kehyksiä.
- Isi: Varmasti. Ja kyllä niitä töitä ehtii
sitten tehdä. Se on kuitenkin ainaista opettelua se, että osaisi elää hetkessä.
Painaa muistiin niitä ensimmäisiä kertoja, kuten esimerkiksi tossa viikolla,
kun nuorimmainen laski liukumäkeä isoveljensä sylissä ja molemmilla oli
melkoisen pysäyttävä nautinnon ilme. Niitä yrittää tallentaa sinne muistiinsa
niin visusti, ettei ne sieltä koskaan lähtisi. Ja tossa hetkessä elämisessä kun
saa tälleen kotona ollessaan jatkuvasti seurata mestaria, pientä yksivuotiasta
joka ei paljon mennyttä muistele eikä tulevaa murehdi.
- Arijoutsi: Samalla tavalla kun osaisi
maailmaan tarttua, kuin yksivuotias! No mitäs kesällä meinaatte tehdä, onko
suunnitelmia? Entäs sitten syksy, kun sen aika koittaa?
Isi: Kesällä otetaan rentoo,
niin kuin yläasteikäinen sanoisi. Mökille mennään joksikin toviksi, mutta
kotosalla puuhaillaan pääasiallisesti. Otetaan kesäistä kotikaupunkia haltuun.
Syksyllä vakaa aikomus on käydä pojan kanssa näissä perhekerhoissa,
lapsimuskarihetkissä ja sen sellaisissa enemmän. Toistaiseksi on tullut suht
hintsusti käytyä ja ihan omaa saamattomuuttaan. Turvallinen arkirytmi on ollut
toistaiseksi tärkeämpi.
|
Poika, kettu ja kesä! |
Sellaista kuvitteellista
vuoropuhelua mielenpäällä olevista asioista Arijoutsin kanssa. Myöhempi
keskustelu koski krouvin pienpanimotarjontaa, joten jätetään se julkituomatta.
Iso onni ja sen toivotus kaikille koulunsa päättäneille, valmistuneille ja lomalle
lompsineille. Yksi kesän aikana pohdintaan menevistä seikoista on pojan
vastaus, kun kyselin häneltä alkuviikosta, että miltä tuntuu täytää kuusi
vuotta? Pojan vastaus tuli kysymyksenä. "Miltä tuntuu täyttää tuhat
vuotta"?