maanantai 27. kesäkuuta 2016

Pojat Pohjanmaalla - Part 2

Niin jäi lakeus ja meteoriittijärvi taa ja parisen viikkoa reipasta mökkielämää, jättäen muistoksi muun muassa alun toistatuhatta hyttysen eli sääsken pistoa nuorimmaisen naamassa. Pojan pärstävärkki on kuin kohtuuttoman teini-iän aknen riivaama. Surkeaa on ollut katsoa, kun pieni ihminen yrittää kätösillään hätyyttää noita viheliäisiä perkeleitä. Ilman hyttysiä mökkieloa viettäisi mielellään pidempään. Harvoin minulla noihin vinkuviin epäolentoihin on näin pahasti hermot menneet, kun tällä mökkireissulla. Muuten oli kyllä mukavaa. 


Ei tule sinua niin ikävä.

Mökkimme sijaitsee Lappajärven kunnassa, mutta Vimpeliin on lyhyempi matka. Molemmissa pitäjissä tulee käytyä kaupoissa ja kahveella. Vimpelistä löytyy Nelimarkan kahvila ja Lappajärveltä esimerkiksi kahvila Kiltti musta kissa. Paikka on kokemisen arvoinen jo siksi, että siellä oikeasti kahvilan sohvalla, pötköttelee kiltti musta kissa. Kahvilan vieressä seisoo rakennus, jonka seinään on kirjailtu "Tule Jeesus pian". Tätä jo pienenä aina Lappajärvellä käydessäni tuijottelin ja kummastelin ja jos en nyt ihan väärin muista, kuului teksti aiemmin tiedonannon tapaisena toteamuksena, että "Jeesus tulee pian". Eilispäivän varmuus on vaihtunut tämän päivän pyynnöksi.

Jää nähtäväksi tuleeko.
Saarikenttä sijaitsee kauniilla paikalla!

Kun Vimpeliin ajelee mökiltä sellaiset kymmenisen minuuttia, on ilmiselvää, että pesäpallo-otteluita, tuossa pyhässä pesispitäjässä pitää mennä katsomaan. Legendaarinen Saarikenttä sijaitsee Vimpelin keskustassa, pyöreän kirkon välittömässä läheisyydessä. Meidän mökkeilyajalle osui kaksi Vimpelin kotipeliä ja mehän vanhemman pojan kanssa käytiin katsomassa molemmat. Ensimmäisessä pelissä kaatui kopla, eli Kouvolan pallonlyöjät melko suvereenisti jaksoin 2-0 (11-1 ja 16-2). Pallo ajautui useamman kerran Saarikenttää kiertävään Savonjokeen. Vaikka pesäpallosta ei mitään ymmärtäisikään, on pesäpallo-ottelu Saarikentällä näkemisen arvoinen tapahtuma. Se on kiinnostava jo antropologisena ja sosiologisena tapahtumana. Miten Vimpelin fanit käyttäytyvät, kannustavat omiaan ja kuumottavat vastustajiaan? Valtava möykkä saattelee viimeiseen lyöntiinsä valmistautuvaa vastustajajoukkueen pelaajaa ja annas olla minkälainen huuto seuraa, jos kaveri tässä lyönnissään epäonnistuu. Melkoinen meteli seurasi myös siitä, kun ottelun selostaja kertoi muiden pelien tilanteita ja selvisi, että Sotkamon Jymy, Vimpelin Vedon pahin vastustaja, en käytä sanaa vihollinen, ja käytin kuitenkin, oli hävinnyt pelinsä Kempeleelle, täksi kaudeksi Superpesikseen nousseelle joukkueelle!

Pesispyhättö.
Toiseen näkemäämme peliin vastustajaksi saapui juurikin tuo Sotkamon Jymy. Edellisen Kouvola pelin hurlumhei oli tipotiessään ja Vedon pelaajien ote nihkeä, kuten niin usein Jymyä vastaan. Peli oli kyllä tasainen, mutta monet Vedon pelaajat sulivat tärkeissä tilanteissa ja homma hyytyi kasaan. Jymy voitti jaksoin 2-1, tosin vasta kotiutuslyöntikilpailussa, joka on mutkia suoristaen vähän sama, jos futispeli menee pilkuille. Huudon sisältö pelissä Jymyä vastaan, oli Kouvola peliin verrattuna paljon ilkeämpää. Huutajien joukon voi jakaa karkeasti kahtia. On niitä, jotka huutavat kuuluvasti ja usein aina hauskan piikikkäällä tavalla sivaltaen. Nämä huutajat ovat itsevarmoja ja sanoissaan kekseliäitä. Sitten on ne jotka hieman ujosti aloittavat, mutta saavat näiltä suvereeneilta huutajilta rohkeutta ja yltyvät huudoissaan korottamaan lopulta volyymiä. He jäävät kuitenkin sisällöllisesti huudoissaan suvereeneja huutajia pahasti jälkeen, kenties naurahtavat omille huudoilleen, vilkuilevat ympärilleen, tukea etsien. Yritin pojalle parhaani mukaan kertoa, miksi tuo ja tuokin setä noin huutaa, kun poika tuijotti ympärilleen huutojen viestejä tulkiten. Pesäpallon säännöistä kaveri tietää jo melko paljon, mutta paljon riittää vielä opittavaa. Siinä saa itsekin kaivella muististaan pesäpallon sääntökirjaa, kun poika kysyy hankalia. Pohdintaa aiheutti muun muassa Vimpelin pelinjohtajan saama keltainen kortti, kun eihän se edes pelaa?

Veto vs. Jymy.
Kouvola pelissä väkeä oli paikalla muistaakseni noin puolisentoista tuhatta, Jymyn vierailu kiinnosti noin 2400 silmäparia. Tämä on merkillepantavaa siksi, että pitäjässä on asukkaita reilut kolmisentuhatta. Parhaimmillaan Saarikentällä peliä on seurannut yli 5000 henkeä. Näiden lukujen valossa lienee ilmeistä, että Vimpeli elää ja hengittää pesäpallon tahtiin. Kun on ottelupäivä, kuten esimerkiksi tuo Sotkamon Jymyä vastaan ollut, täyttyy Vimpelin keskusta, Saarikentän ja kirkon laitamat autoista, joita on parkkeerattu mielikuvituksellisesti miten kuten minne sattuu. Hämmästyttävän nopeasti raitti myös hiljenee, kun peli päättyy. Kävimme pojan kanssa pelien jälkeen kaupassa ja kun sieltä lähdimme, oli kylä hiljainen kuin huopatossutehdas, ikään kuin siellä mitään peliä olisi koskaan ollutkaan. Pojalle otteluiden näkeminen oli eleistä ja ilmeistä päätellen mielekästä. Pelien nostattamassa innokkuudessa on jokunen pesispeli pelattu mökin kuvitteellisella ”Saarikentällä”, itse luotujen mökkisääntöjen mukaan. Myös futista on pelattu ja katsottu. Pojan suosikiksi on noussut Islanti, jonka hän veikkasi yhteisessä EM-futis vedossamme sijoittumaan neljän parhaan joukkoon. Se olisikin jotain.


Pieni mies, iso maila.
Kaikkinensa tällainen mökkielämä on, hankaluuksistaan huolimatta, oikein antoisaa. Muutamat sadepäivät parin viikon aikana, eivät ehtineet kohtuuttomasti lannistaa ja aurinkokin on joutanut meitä helliä. Suurempia siivekkäitä olemme saaneet ihastella, jos niitä pienempiä kohtaan kehittää samanaikaisesti infernaalisen vihan. Västäräkin poikaset olivat lähtöpäivään mennessä ehtineet kasvaa jo niin, että välillä jokunen poikasista pullahti ulos pesästä. Harmaasieppo jatkoi vielä hautomistaan ja käki kukkui juhannuksen tienoilla jo verraten tiuhaan. Laskimme vanhimman pojan kanssa reilusti yli kymmenen lintua, jotka mökin pihapiirissä saimme nähdä tai kuulla. Niistä jokapäiväisiksi tuttavuuksiksi kotipuolessa ei voi sanoa, esimerkiksi lehtokurppaa, kuovia tai kurkea. Kuusi elon alkutaipaleelle väsähtänyttä lintulasta poika saatteli äitinsä kanssa maanpoveen. 

Mökillä kuunnellaan vain mielenkiintoisia c-kasetteja!
Ilo oli kyllä kaikkinensa katsella näitä meidän sällejä erilaisissa mökkipuuhissa. Sitä naurun ja hyvän tuulen määrää, esimerkiksi kun he touhusivat saunan suihkutilan lattialle pystytetyssä "uima-altaassa". Nuorimmalle vesi on loputon kiinnostuksen kohde ja läträäminen juttu numero yksi. Hellyyttävä ilmestys on poika, jonka naaman on tatuoinut hyttysten pataljoona, mutta joka silti nauraa sydämestään asti, kun isoveli hänen kanssaan veden äärellä puljaa.


Riippukeinu kuuluu kesään.
Rasaa huussin seinässä.

Hei hei Pohjanmaa!



keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Pojat Pohjanmaalla - Part 1

Kesäloman tunnistaa siitä, kun Vimpelin pyöreältä kirkolta on ajanut Vimpelintietä kohti Pietarsaarta noin nelisen kilometriä ja siinä kohtaa, missä tie alkaa viettämään alamäkeen, kutsun sitä Sahin mäeksi, vasemmalla puolella aukeaa kaunis, ilta-auringossa henkeäsalpaava, näkymä – Lappajärvi! Ollaan pian perillä, siellä missä moni suomalainen näin kesäaikaan tapaa elellä, lomailla, joku ehkä työleireillä, nimittäin mökillä! Suunniteltiin viettävämme parisen viikkoa täällä maaseudun rauhassa, poissa kaupungin melusta ja ihmisvilinästä. Ja mikäs on vietellessä. Isoveli on ollut täällä Etelä-Pohjanmaan mökillä jo monta monituista kertaa, mutta hänen pikkuveljellensä kerta on ensimmäinen. Viime kesänä, pienen parin kuukauden vanhan ihmistaimen kanssa, ei viitsitty lähteä suorittamaan ”survivor”-henkistä mökkeilyä. Ei raaskittu lähteä niin sanotusti hyttysten hakattavaksi, vaan nyt, kun jäbän kanssa on jo ihan toisenlaista, oli tämä kesäsuunnitelmiemme yksi keskeinen ohjelmanumero. Ja kun pumpulissa on kasvanut, tulee käyttäneeksi sanaa survivor, vaikka kaikki mukavuudet, lämpimine vesineen, sisävessoineen, sähkölämmityksineen, on tarjolla.

Tulivuorijärvi, meteoriittijärvi - Lappajärvi!
Pihasauna, paras sauna!


Täällä ollaan ja hakkaa ne hyttyset nytkin, vaan ei anneta sen haitata. Lumoudutaan luonnosta mieluummin, kuin ollaan sen armoilla. Mökkielämä antaa mahdollisuuden tarkkailla luontoa ja sen ihmeitä ihan kosketusetäisyydeltä. Mökkimme uuden puolen terassille on laittanut västäräkki pesänsä. Siinä se, terassin kulmassa lattialla, tuijotti heti ensimmäisenä mökille saapumispäivänä tulijoita ja mehän suu auki tuijotimme takaisin. Mökin ovelta on tähän räkin pesään pari metriä. Kun uskalsimme pojan kanssa kurkottaa hieman lähemmäksi katsomaan, kun emo oli lähtenyt toisaalle, huomasimme pesässä useita munia. Niitä se siinä rohkeasti hautoo ja katsoo aina silmiin, kun ovesta astelemme ja kurkkaamme, onko tyyppi paikalla. Ja kas, heti seuraavassa hetkessä pesä olikin tyhjä ja me pelkäämään, että munat on vienyt rosmo, ehkä kettu, sillä meidän suurena saalistajana tunnettu westiemme Vappu ei välitä tuon taivaallista tästä linnunpesästä. Vaan kun tarkemmin katsoimme pesää, sieltä linnun untuvahöyhenten seasta aukeni pieniä suita! Niin me sitten ollaan oltu aika hissuksiin terassilla ja sen läheisyydessä, sillä melko tärkeää puuhaa on räkillä ikään kuin elon päällä.

Räkin tytöt ja pojat ne siellä!
Seuraavaksi katse kiinnittyy mökin pihalla olevan ulkorakennuksen seinällä olevaan tikkatauluun. Sinne on sitten, tikkataululevyn päälle, yhden pystyyn lyödyn tikan taakse, Harmaasieppo rakentanut majansa. Sieltä kaveri tuijottelee ja melko hätäisesti pois lennähtää, jos turhan lähelle eksyy ihminen. Ei paljon tikkaa heitellä. Vanhempi poika tutki pieteetillä äitinsä puhelimeen ladattua lintusovellusta, että mikä se tuo lintu oikein on, joka pesänsä noin kummaan paikkaan on rakentanut.

Harmaasiepon pesä.
Vielä löytyy yksi pesä, josta jo iloinen poikasten ääni kuuluu. Vanhan mökin (pihapiirissä on vanha mökki, rakennettu 50-luvulla, uusi mökki v. 2010, vanha varastorakennus puuvajoineen ja huusseineen, sekä pihasauna noin 40 vuoden takaa) porstuan oven yläpuolelle, katon rakoseen on myös västäräkki pistänyt kortteerinsa pystyyn. Siitä oven edestä nurmikolta löydettiin kaksi kuollutta linnun poikasta, en tiedä onko samaa poikuetta, kun katon rajassa nälkäänsä huutava, vai ei, mutta se oli selvää, että hautajaisethan näille edesmenneille piti järjestää. Vanhempi poika suoritti äitinsä kanssa maahanpanijaiset, kaivoivat pienen haudan löytöpaikan läheisyyteen, istuttivat kukkia kummulle ja veisasivat (poika äitinsä sylissä, koska jännitti) Aina lentää leivosen. Mökin pihan ihmeellisyyksien äärellä olemme päässeet vanhemman pojan kanssa pohtimaan niin elämän kuin kuolemankin kysymyksiä. Kun lintu kuolee, sitä alkavat mullassa madot nakerrella. Poika tietää tämän. Kun hän näkee, että terassin poikuetta ruokkiva emoräkki etsii matoja pihalta ja välillä katselee pojan touhuja mato suussa, kukkapenkin kiven päältä, on luonnon kiertokulku koko lailla ymmärrettävästi selitettävissä. Poikaset syövät niitä matoja, jotka ovat syöneet niitä kuolleita linnunpoikasia. Kasvavat linnut saavat madoista ruokaa. Helppoa, eikö?

Jos lintuja on miellyttävää tarkkailla, tarkkailla kannattaa myös muualle, esimerkiksi jalkoihinsa. Tuossa muutama päivä takaperin olin menossa vanhalle mökille, jalassa jotkut sandaalintapaiset ja meinasin astua kyyn päälle. Noin metrin mittainen pentele oli eksynyt pihapiiriimme. Se oli kolmas käärme, jonka täällä mökillä olen nähnyt ja muistot ulottuvat sinne 80-luvun puolivälin tienoille. Kerran vuosikymmenessä tahdilla sitä olettaa, että ei niitä nyt täällä jatkuvasti ramppaa. Ei pitäisi. Tulee melko tarkasti seurattua poikien askelia pihalla tästedes.

Isin kanssa tulta padan alle pistämässä.
Vaarallistako?
Vesi, elementeistä kiinnostavin.


maanantai 13. kesäkuuta 2016

Museopäivästä putkipäivään.

Oletteko jo käyneet toukokuussa avautuneessa Helsingin kaupunginmuseossa? Jos ette ole ja pohditte puuhaa, vaikka sateiselle kesäpäivälle, niin tänne, eli sinne kannattaa kulkunsa ehdottomasti suunnata. Kävimme koko perheen voimin Salomo-myrskypäivänä ja viihdyimme oikein hyvin. Monen miellyttävän tuokion tarjonnut kaupunginmuseo saa meidän kööriltä kiitosta. Luulen, että useita vieraita miellyttää museon nettisivujen hehkuttama uusi lähestymistapa, jonka punaisena lankana toimii vapaan pääsyn ajatus. Lapsiperheitä oli huomioitu ja niitä olikin reilusti liikkeellä. Tilat, ehkä lasten kaupungin joitain osia lukuun ottamatta ja tämäkään ei haitannut, olivat avarat ja taukopaikkoja, vaikka omien eväiden syömiseen oli mukavasti tarjolla. Lastenvaunuja sai jättää sekä ulos katoksen alle että sisälle ja säilytyslokeroihin passasi tallettaa ilmaiseksi enimpiä vaatteita ynnä tavaroita. Pienempi viipotti innoissaan menemään ja isompi muisteli aiempia kertoja täällä, ennen remonttia ja uutta ilmettä. Vanhemman kanssa olemme tosiaan käyneet Lasten kaupungissa muutaman kerran ennen huhtikuussa 2014 alkanutta remonttia ja poika muisti paikkoja edellisiltä kerroilta. Sederholmin 1700-luvun puodista löytynyt kananmunakori miellytti pienempää kovin ja vanhempi tykkäsi kopioida kansanviisauksia kaunokirjoitusvihkoon, kansakoululuokan nostalgisessa pulpetissa äitinsä vieressä. Itse tykkäsin etenkin mummolasta, harmikseni siellä ei ollut mummoa ja vaaria paikalla. Museon nettisivuilla kerrotaan, että vapaaehtoiset museomummot ja –vaarit päivystävät siellä viikonloppuisin.


"Ihmisen osa on oppia mitat ja painot
joiden alaista vaelluksemme täällä"
Arto Melleri
Ehdottoman tutustumisen arvoinen on kyllä tämä Aleksanterinkatu 16 sijaitseva museo. Me jätettiin seuraavaan kertaan vielä paikkoja läpikäytäväksi ja varmasti tullaan viettämään tänne tämän kesän nimissä uudemman kerran aikaamme. Museon sisustuksesta läpipaistava nostalgiahenki aiheutti mielihyvää ainakin meikäläisellä ja museokaupasta (jossa kelpo tarjonta) kotiin viemisiksi löytyi vanhemmalle pojalle raitiovaunu eli raitsikkapaita. Museokaupassa mieleenpainuvia hetkiä oli, kun pienimmäinen äkkäsi ulko-oven ja lähti sitä kohti viipeltämään, vaan kas kummaa törmäsikin lasioveen, jota ei ressukka huomannut. Samalla riemulla piti vielä uudemmankin kerran yrittää, jälleen samoin tuloksin. Kolmannella kerralla ehdin väliin ja pää jäi kopsahtamatta ja mukkelis menemättä. Eräs mainio sisustuselementti oli se, että vessat oli nimetty kaupunginosien mukaan. Lastenvessa sijaitsi Jakomäessä ja kerran kävin pesemässä pojan kädet Kalliossa. Itse kävin lorottamassa Punavuoressa.

Museon ikkunassa jokin tuttu rakennus ja mikä
lie juna kadulla.
Keskiviikon museopäivä vaihtui torstain putkipäivään. Puolitoistaviikkoa takaperin pojan kanssa lääkärissä käydessämme ja korvatulehdusdiagnoosin jälleen kuullessamme, sovittiin, että laitetaan pojalle putket. Josko niiden avulla sitten vähemmän itkuiseen kesään. Isompi poika sai ensimmäiset putkensa jo alle puolivuotiaana, mutta on viimeiset kolmisen vuotta ollut koko lailla kärsimättä tästä viheliäisestä peijakkaasta. Operaatio sujui kaikkinensa hyvin. Pojan nukahtaessa syliini leikkaussalissa hengityshärvelistä tulevan nukutuslääkkeen hiljalleen vaimentaessa itkua ja lopulta tehden tehtävänsä, sujui vain noin kymmenen minuuttia, kun poika oli jo toipumishuoneessa äitinsä sylissä. Reipas anestesialääkäri Repe kyseli nukutusta puuhaillessaan, oliko minulle jäänyt frustraatiota vanhemman pojan nukutuskokemuksesta, tarkoittaen kai, että oliko isällä huoli ja murhe, pojan kemikaalien voimin kohta tapahtuvasta nukahtamisesta? Toki myönsin, että eihän se nyt ratkiriemukasta ole tämä tällainen, mutta sanoin luottavani ammattilaisiin.

Olisiko askel yhtä reipas, jos poika tietäisi
mitä käytävän päässä odottaa?

Operaation suorittanut Eki-lääkäri tuli kertomaan putkituksen sujuneen hyvin ja lisäsi, että oli korkea aika tehdä se. Pojalla nimittäin oli ns. liimakorva. Antibioottikuureista ei tähän diagnoosiin ollut mitään hyötyä ja tiedä sitten kuinka moni näistä kevään kuureista oli ollut turha, pojan immuniteettijärjestelmää sekoittava leikki. Ihan kaikkea en liimakorvista kertovan lääkäri-Ekin kerronnasta tolkkua ottanut, mutta sen verran sentään, että nyt pojan korvien paraneminen lähtisi käyntiin ja selitys itkuisuudelle ja känttyryydelle lieni löytynyt. Liimakorvien aiheuttama tunne pojalle oli verrattavissa siihen, että aikuisella olisi koko ajan vettä korvassa. Kyllä se pinnaa varmasti lyhentää. Eki kertoi myös, että kaverin kuulo on saattanut hetkellisesti heikentyä ja se taas huonossa tapauksessa on vaikeuttanut puheen kehittymistä. Ja kas kummaa, poika osoitti jo operaatiopäivän iltana ihan toisenlaista reippautta ja hyväntuulisuutta, kun ennen putkitusta. Olisiko tästä hyvä jatkaa!







sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kesän korvalla tulehdus, pohdintaa puolimatkan krouvissa ja muita juttuja.


Niin se viiletti loppuun kevät ja alkuvuosi ja ensimmäinen puolisko koti-isyyttä. Koululaisten kituviikko vaihtui rakkauden kesään 2016. Hoitovapaasta ei eilisen lauantain jälkeen tohdi puhua, sillä puolisolla alkoi loma! Jepsankeikkaa! Koko perheen voimin lomaillaan aina elokuun alkuun, kunnes jatkuu vaimon työt ja minun hoitovapaa. Mutta se on syksyä se ja kaukana, joten niitä ei tarvitse nyt miettiä, vaiko? Tässä niin sanotussa puolimatkan krouvissa on paikallaan katsella hieman taakse ja ehkä kurkistella myös hivenen tulevaa. Teen tämän kuvitteellisen haastattelun kautta! Samaisessa edellä mainitussa (kuvitteellisessa) krouvissa, minua tuli haastattelemaan seuraava (kuvitteellinen) henkilö, sovitaan, että vaikka nimeltään Arijoutsi Kustaa Vilkunan Etunimet (1974) kirjan yksi muinaisnimistä.


-       Arijoutsi: No mites on mennyt?
-       Isi: Kiitos kysymästä, ihan mukavasti.
-       Arijoutsi: Oletko tykännyt olla kotona?
-       Isi: Juu, oon kyllä tykännyt, tosi paljon.
-       Arijoutsi: Onks teillä mennyt kaikki hyvin?
-       Isi: Juu, ihan kyllä. Tossa keväällä oli kaikenlaista, oksennustautia ja sen sellaista ja tällä nuorimmaisella ollut nyt neljä korvatulehdusta ja ensi viikolla laitetaan sitten putket. Mutta sellaista se on. Mutta muuten ihan kivasti on mennyt.
-       Arijoutsi: No jestas, onpas ikävää. Sairastaminen on kyllä uuvuttavaa.
-       Isi: Joo, sitä se on ja itkuiset lapset.
-       Arijoutsi: Miten sä muuten päädyit ylipäänsä jäämään kotiin?
-       Isi: Mä oli meidän esikoisen kanssa aikoinaan kotona ja samalla viimeistelin opintojani. Olin siinä valmistumisen jälkeen vajaa puoli vuotta kotona vielä. Se tuntui silloin hyvältä ja ainutlaatuiselta ja päätin silloin, et jos joskus haikara tuo toisen pienen ihmisen, niin jään sen kanssa myös kotiin.
-       Arijoutsi: Ja näin kävi!
-       Isi: Juu, onneksi, ei se tietenkään koskaan ole itsestään selvää. Joillekin se haikara ei löydä koskaan perille.
-       Arijoutsi: Niin, totta. Minkäs ikäiset ne nyt on teidän pojat, poikiahan ne oli?
-       Isi: Nuorin täytti vuoden tossa huhtikuussa ja vanhempi täytti tällä viikolla kuusi vuotta. Kuusi vuotta isyyttä ja vanhemmuutta takana!
-       Arijoutsi: Okei, no onneksi olkoon pojille, ja vanhemmille! Vieläkö muistat miltä tuntui, kun ei ollut vielä lapsia?

Tuolla on jotain kiinnostavaa!


-       Isi: Kiitoksia. Tovi sitten me puolisoni kanssa tätä pohdittiin, aika ajoin tulee, mutta kovin vaikea sitä on tavoittaa niitä tunnelmia ja sitä mitä se silloin oli, kun lapsia ei ollut. Kai se vapaus silloin oli sellaista, että se ei tuntunut sillä tavalla arvokkaalta, kun nyt tässä lapsiarjessa, sitä omaa aikaa ja vapautta tehdä ja toteuttaa, unelmoi…
-       Arijoutsi: Niin tarkoitatko sä sitä, että nyt sille vapaudelle, silloin ennen lapsia antaa suuremman merkityksen, ikään kuin glorifioi sen?
-       Isi: Juu, varmaan niinkin. Ehkä myös sillä tavalla, että nimenomaan tässä hetkessä antaa suuremman arvon sille hetkelliselle vapaudelle, esimerkiksi jos vaikka saa mahdollisuuden lähteä hetkeksi johonkin itsekseen tai kaverien kanssa tai, että pääsee kahdestaan puolison kanssa jollekin lyhyelle reissulle, elokuviin tai teatteriin, niin sellaista osaa arvostaa tosi paljon.
-       Arijoutsi: Ja se on varmaan myös jaksamisen kannalta tosi tärkeää.
-       Isi: Kyllä on, mutta toisaalta se ikävän tunne mikä saattaa kehittyä melko pian, jos on poissa perheen luota ja vaikka se paluu siihen perhearkeen voi ottaa lujille, kun esimerkiksi niitä univelkoja ei samalla tavalla pysty pois nukkumaan, kuin silloin ennen, niin silti se on se ikävä. Kun on ketä ikävöidä.

Pieni katsoo isompaa ja imee vaikutteita.

-    Arijoutsi: Varmasti noin. Onko teillä ollut apujoukkoja, eli oletteko saaneet vapaahetkiä tai mahdollisuuden olla kahdestaan vaimosi kanssa?
-       Isi: Kyllä on tosi hyvin. Täytyy olla kiitollinen, kun on isovanhempia jotka jeesaa ja kummeja ja sisaruksia. Ei voi valittaa kyllä yhtään.
-       Arijoutsi: No se on kyllä hyvä. Onkos ollut ikävä töihin?
-       Isi: No ei juurikaan. Toki välillä kaipaa hieman älyllisempiä haasteita, kuin kakkavaipan peseminen, mikä ei toki sekään mikään ihan läpihuutojuttu ole, mutta en kyllä vaihtaisi tätä työelämään. Toisaalta tiedostan, että varmaan on sitten kyllä kiva palata töihin, kun sen aika tulee. Kävin kyllä tossa lauantaina koulun kevätjuhlassa, moikkaamassa oppilaita ja opettajakollegoita ja mukava oli niitä kyllä nähdä, joten ehkä sen verran ikävä.
-       Arijoutsi: Mikä on ollut antoisinta kotona olossa?
-       Isi: Se on varmaan se, kun koko ajan tapahtuu jotain uutta ton nuorimmaisen kehityksessä. Kun jäin kotiin niin kaveri ei kävellyt, ruokapuoli oli melko yksinkertaista sosepohjaista tavaraa. Ja nyt tyyppi on kävellyt jo useamman kuukauden ja kaikenlaista ruokaa menee ja melko hyvällä ruokahalulla.
-       Arijoutsi: Maailma avartuu ihan toisella tavalla, kun lapsi lähtee liikkeelle.
-       Isi: Kyllä ja perässä saa juosta ja sulkea ovia ja reittejä sinne minne nimenomaan ei sais mennä ja jonne tietenkin eniten haluaa, kuten vessaan vessanpöntön kansia availemaan ja työntämään sormia suihkukaivon reikiin! Yksi pojan mieluisin kohde on meidän eteisen vaate/kenkä/”romu”-komero, jossa nyt ei ehkä kaiken siisteintä ole. Paikan vetovoima lienee siinä, että sinne kun ei saa mennä.
-       Arijoutsi: Perässä saa siis juosta?
-       Isi: Kyllä kyllä. Mut siihen sun aiempaan kysymykseen vielä palatakseni, että antoisinta tässä kaikessa on varmasti se, että jotenkin taustalla viipyilee koko ajan semmoinen tunnelma, että nämä on ohikiitäviä hetkiä ja näitä tulee kaipaamaan, vaikka se itkuinen, räkäinen, jatkuvasti öisin herättävä lapsi tuntuu välillä vievän vanhempiaan kuin pässiä narussa ja hermot on mennä joka käänteessä, niin niin. Ei näitä oikein osaa sanoittaa näitä tunnelmia ja mietteitä.
-       Arijoutsi: Aika varmaan tässä tapauksessa nimenomaan kultatussilla maalailee niitä muistojen kehyksiä.
-       Isi: Varmasti. Ja kyllä niitä töitä ehtii sitten tehdä. Se on kuitenkin ainaista opettelua se, että osaisi elää hetkessä. Painaa muistiin niitä ensimmäisiä kertoja, kuten esimerkiksi tossa viikolla, kun nuorimmainen laski liukumäkeä isoveljensä sylissä ja molemmilla oli melkoisen pysäyttävä nautinnon ilme. Niitä yrittää tallentaa sinne muistiinsa niin visusti, ettei ne sieltä koskaan lähtisi. Ja tossa hetkessä elämisessä kun saa tälleen kotona ollessaan jatkuvasti seurata mestaria, pientä yksivuotiasta joka ei paljon mennyttä muistele eikä tulevaa murehdi.
-    Arijoutsi: Samalla tavalla kun osaisi maailmaan tarttua, kuin yksivuotias! No mitäs kesällä meinaatte tehdä, onko suunnitelmia? Entäs sitten syksy, kun sen aika koittaa?
     Isi: Kesällä otetaan rentoo, niin kuin yläasteikäinen sanoisi. Mökille mennään joksikin toviksi, mutta kotosalla puuhaillaan pääasiallisesti. Otetaan kesäistä kotikaupunkia haltuun. Syksyllä vakaa aikomus on käydä pojan kanssa näissä perhekerhoissa, lapsimuskarihetkissä ja sen sellaisissa enemmän. Toistaiseksi on tullut suht hintsusti käytyä ja ihan omaa saamattomuuttaan. Turvallinen arkirytmi on ollut toistaiseksi tärkeämpi.

Poika, kettu ja kesä!


Sellaista kuvitteellista vuoropuhelua mielenpäällä olevista asioista Arijoutsin kanssa. Myöhempi keskustelu koski krouvin pienpanimotarjontaa, joten jätetään se julkituomatta. Iso onni ja sen toivotus kaikille koulunsa päättäneille, valmistuneille ja lomalle lompsineille. Yksi kesän aikana pohdintaan menevistä seikoista on pojan vastaus, kun kyselin häneltä alkuviikosta, että miltä tuntuu täytää kuusi vuotta? Pojan vastaus tuli kysymyksenä. "Miltä tuntuu täyttää tuhat vuotta"?