Osana maailman suurimpaa kansanliikettä.

"Jalkapallo on elämän satua, epätodellisen elämän aikaa.
Myöhemmin sitä palaa todellisuuteen, takaisin elämään."

Vuoden 1970 Meksikon MM-kisoissa, Brasilian legendaarisessa joukkueessa, maailmanmestaruuden voittanut puolustava keskikenttämies Wilson da Silva Piazza kiteyttää yllä mielestäni hyvin kuluneen kuukauden tunnelmia. Kaksi peliä jäljellä ja mitä sitten?

Tämä on vaikea aihe. Se vie tunteisiin. Myönnän, en tiedä lajista paljoakaan. Arvokisojen alla ja päällä, kiinnostus kuitenkin aina iskee ja vie mennessään. Pelejä tulee katsottua, niitä spekuloitua ja selostajien tietoja ilolla kuunneltua. Myös lapsen jo kolmen vuoden mittaiseksi venynyt harrastaminen on tuonut reippaasti lisää mielenkiintoa lajia kohtaan. Onhan nämä kisat nyt olleet melkoista katseltavaa. Jalkapallo on uskonto, sanovat jotkut. Samoja piirteitä on löydettävissä, -uskonnollisia ulottuvuuksia. Yhteisöllisyys, rituaalit, symbolit, jalkapallostadionit temppeleinä, pyhiinvaellus peleihin, esimerkiksi MM-kisoihin, pelaajiin (& peleihin) liittyvät legendat jne. Maradonan kirkko on ihan oma lukunsa. Tätä kansanliikettä voi analysoida uskontotieteellisesti, kuten Teemu Taira kirjoittaa jalkapallo-uskontona artikkelissaan. Katolinen Etelä-Amerikka pelaa maallistunutta Länsi-Eurooppa vastaan. Pohjois-Afrikan muslimivaltiot, Itä-Euroopan ortodokseja vastaan. Monikulttuuriset maat.., niin, aika moni on sellainen. Tai sovitaanko vaikka, että taitavat ammattilaiset pelaavat toisia taitavia ammattilaisia vastaan.

Jalkapallo toimii maailmanselityksenä. Se tuo iloa, lohtua ja se on parhaimmillaan melkoista eskapismia. Minkäköhänlainen kollektiivinen apatia seuraa ensi viikolla, kun pelit päättyvät? Jalkapallo tarjoaa roolimalleja ja se asettaa tavoitteita. Se laittaa ihmisen liikkumaan. Hymy ja hämmennys kasvoilla on tullut seurattua pojan joukkueen pelejä, maalien jälkeisiä tuuletuksia - joista saattaa löytyä samoja piirteitä, kuin joiltakin etusivujen futareilta ja myös sitä alhoa, johon tappion ja epäonnen hetkellä pelaajat taipuvat ja jotka ovat täysin ja sydäntä repivän tosia. 

Pari vuotta sitten ystäviltä Belgiasta saatu paita on
vuorotellut poikien päällä. Ja aina hyvässä
yhteisymmärryksessä. Melkoinen aarre!

Lapsi seuraa isäänsä. Muistan varsin hyvin, kun aikanaan alle kymmenvuotiaana (tosin varmaan vielä yläasteiässäkin) pelailin kotini pihalla mielikuvituspelejä - niin jääkiekkoa kuin pesäpalloakin. Opettelin pelaajien nimiä ja halusin oppia lämäämään myös siltä väärältä puolelta, leftiltä. Olin ylpeä rightin pelaaja, sillä Jari Kurri, Mario Lemiux ja Teemu pelasivat rightilta, mutta todellisuutta piti apinoida mahdollisimman hyvin. Nyt olen saanut ilolla seurata, kun lapsi pelaa omia mielikuvituspelejään. Jääkiekko on vaihtunut jalkapalloon ja lapsi tietää futareita nimeltä merkillisen paljon ja tottakai, haluaa oppia potkaisemaan myös vasurilla hyvin.

Monien yhteisten pilkkuskapojen aikana pelaajien tuuletuksia on onnistuneiden vetojen jälkeen matkittu ja erästä, ainakin vielä alkusarjan aikana lapsen lempipelaajaa, matkittiin hiustyyliä myöten. Äiti laittoi lapselleen ennen Espanja - sovitaan nyt vaikka Portugali peliä, de Gea kampauksen. Peli tuo riemua, jännitystä ja positiivista fiilistä. Ja se minkä kokee itse kaikkein tärkeimmäksi, peli vie lapsen pelaamaan ja liikkumaan itse, ei vain passiivisena tuijottamaan. Harvaa ottelua on lapsi jaksanut varttia pidempään katsoa. On pitänyt päästä itse pelaamaan!

Ihannekokoonpano alkuerän peliin. Mbappe on vaihtanut puolta,
niin kuin moni muukin.

Minua jalkapallossa kiinnostaa etenkin lajin kytkeytyminen politiikkaan, historiaan ja ylipäänsä yhteiskuntaan/tiin ja sen eri osa-alueisiin. Jos jalkapallo on uskonto, on se myös suurvaltapolitiikkaa ja on linkittynyt lähes kaikkeen kuviteltavissa olevaan. Jari Ekbergin Kuin taivasta koskettaisi - Jalkapallon MM-kisojen historia on ollut mielenkiintoista luettavaa kuluneiden MM-kisojen aikana. Se, että vuoden 1934 Italian kisojen keskeisenä taustapiruna hääri muuan Mussolini antaa oivaa referenssiä Venäjän kisoihin ja niiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Historia ei silti toista itseään. Italia voitti 1934, Venäjä ei voittanut 2018.

Kumman muistat pidempään?

Oheinen kuvakaappaus on YLE:n pääsivulta alkusarjan ESP-POR - pelin jälkeisenä päivänä. Jalkapalloa seuraavalle ei näiden miljonäärifutareiden verokikkailu ole mikään uutinen. Ahneus ulottaa lonkeronsa joka paikkaan. Sitä vaan on kovin vaikea välillä ymmärtää. Ehkä siitä heijastuu ajan henki? FIFA:n toiminta on läpimätää, jossa vanhat setämiehet siirtelevät rahoja toisilleen. Ihmisoikeuksista nyt niin väliä. Aiheesta mielenkiintoisen keskustelun löytää täältä: Kuningas jalkapallo on korruptoitunut hallitsija.

Lapsi on autuaan tietämätön näistä. Lapselle on vain peli. Ei se mitä tapahtuu kulisseissa merkitse. Ei se, että ne lempipelaajat toimivat moraalittomasti. Että ne pelaajat kantavat ilolla tiettyjen brändien vaatteita ja saavat siitä tähtitieteellisiä summia ja samalla näiden tuotteiden tekijät - niin, kyllä te tiedätte. Ei sillä ole väliä, koska nämä supertähdet osaavat pelata futista. Halu tarkastella tätä hienoa lajia lapsensa tasolta on suuri. Halu unohtaa kaikki muu mitä tähän maailman suurimpaan kansanliikkeeseen nivoutuu ja vain katsella hienoja otteluita ja nauttia. Yksi asia mikä suomalaisena tekee tilanteen miellyttäväksi. Kun kotimaa ei kenties edusta tälläkään vuosisadalla MM-lopputurnauksessa, voi peleistä nauttia ilman nurkkakuntaista patriotismia ja mustavalkoista me vastaan muut asetelmaa.

Tätä Foerin teosta suosittelen kaikille.

Pistimme MM-kisojen alla perhepiirissä pystyyn neljä parasta -vedon. Kukin osallistuja pulittaa 5€ ja voittaja kerää potin. Osallistujia on parisenkymmentä. Jos veikkaa voittajan oikein saa siitä 5 pistettä, toisesta 4, kolmannesta 3 ja neljännestä 2 pistettä. Jos ylipäänsä onnistui neljän parhaan joukkoon sijoittamaan sinne päässeen joukkueen saa yhden pisteen. Nyt kuin nuo neljä ovat selvillä, aika harvalla on enää mahdollisuus voittaa. Oma hahmotelmani ennen kisojen alkuja näytti seuraavalta:

Juu ei voittanut Argentiina.

Kun perheen nuorimmalta kysyy kuka voittaa, vastaus on: "Ranska". Päälle saamme mairean hymyn. Kun kolmivuotias seurasi ja osallistui innolla mökin pihalla pelattuihin peleihin ja pilkkukisoihin maistui hänen suussaan eräs Ranskan pelaaja ilmeisen hyvälle. Samuel Umtiti on perheen kesken "Tuntititi". Ja kenen maalilla Ranska meni finaaliin? Ennustaja? 

Maaseudun rauhaa - Pojat Pohjanmaalla (Pt. 4)

"Metsä on vielä pellon reumaattinen valtias, 

                              ja pelto hallitsee ihmistä,

joka on pantu laihan lehmän komendantiksi 

                            se märehtii viluista heinää -

maaseudun rauha on täyteen jäätynyt jyvälaari 

kun vaskikellot kumisevat

                           keskipäivää Helkama-radiossa 

piirongin päällä: tyhjä laari on rauhattomuutta 

                           ja jäykkähäntäisiä rottia

kurkistelemassa piirongin alta. 

Täällä ei tuntilasissa ole hiekkaa

                            vaan sementtiä, 

aika on sama mutta minulla on eri silmät katsoa,

                           kuka vanhaisäntä tänään 

puuttuu postinjaolta".

Arto Melleri: Maaseudun rauhaa -kokoelmasta Schlaageriseppele 1978.

Merkittävä osa mielenkiintoani Etelä-Pohjanmaan Lappajärven kunnan itäiseen kylään, nimeltään Itäkylä, on paikannettavissa sukuni (isän puolelta) historiaan ja oman lapsuuteni alati aurinkoisiin kesiin mökillä, mutta myös erääseen edesmenneeseen runoilijaan, Arto Melleriin. Melleri vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan parin kilometrin päässä kesämökiltämme, isäni lapsuudenkodista. Melleri kiinnosti aikanaan sen verran paljon, että rustasin uskontotieteen pro graduni runoilijan tuotannosta. Yhä mökille tullessani, yksi piintynyt tapani on lukea pihasaunassa, sen pienestä ikkunasta siivilöityvässä kesäillan valon kajossa Mellerin runoja. Runoilija palasi tuotannossaan toistuvasti tänne, kotiseudulleen ja kirjoittaa, että "en koskaan päässyt täältä niin kauas kuin luulin". (Kokoelmasta Viiden aistin todistus, runossa Kun palaan oudoilta seuduilta, 1990.)

Omia vanhempiani, suuren muuton viimeisimmissä aalloissa 70-luvun alussa etelään surffaneita katsellessa, huomaan hyvin, kuinka Etelä-Pohjanmaa jättää jälkensä. Enkä minä ole heidän jälkikasvunaan poikkeus. Kyllä minä tänne ikävöin vuoden mittaan ja odotan, että kesällä sitten taas, pakkaan tavarat ja lähden. Vanhempieni suhde kotiseutuunsa on kiinteä, paljon kiinteämpi kuin minun. Ja vaikkei tämä kotiseutuani olekaan, osa minusta (välillä tuntuu, että aika iso sellainen) on lähtöisin näiltä lakeuksien alavilta mailta.

Kun pari viikkoa sitten ajelin meidän Westie-vanhuksen kanssa Lappajärven Itäkylään, oli edellisestä Pohjanmaa-reissusta vierähtänyt lähes vuosi. Kaipaus oli jo melkoinen. Hektisen vuoden jälkeen maaseudun rauha tuli tarpeeseen. Kontrasti saattaa silti olla ajoittain jopa liian suuri. Kun kuuntelee aikansa vain lintujen ilmaista metsäkonserttoa alkaa kaipaamaan muitakin ääniä. Näitä ääniä lähdin hakemaan neljän päivän erakkoelon jälkeen Seinäjoen asemalta, jonne lapset äitinsä kanssa junalla saapuivat. Melleri kirjoittaa Etelä-Pohjanmaan jättiläisestä seuraavaa:

"Seisoin sohjossa Seinäjoen asemalla,

ratapihalla jolla oli autiota ja kylmää

                  kuin Jumala Pohjanmaalla

                          olisi tyrinyt

                                  koko luomistyönsä."              

                                                                       Jäähyväiset -kokoelmasta Schlaageriseppele 1978.

Esikoinen tuntee jo Itäkylän ja mökin monen vuoden kokemuksella. Kuopus saattaa viettää nyt ensimmäistä kesää täällä, josta voi jäädä muistijälkiä. Tietenkin on normaalia, että lähes kahden kuukauden sateeton kausi päättyi juuri, kun juhannusviikko koitti. En kuitenkaan rohkene liiaksi pahastua sateista, joita lienee moni kaivannut ja luonto ennen kaikkea.

Ja tämäkin kaveri tykkää...

Ja varsinkin hänen omistajansa. Kävimme juhannusaattona läheisellä ylämaankarjatilalla ostamassa, emme sarvipäiden lihaa, vaan Lappajärven kuhaa ja pistäydyimme samalla morjenstamassa ja vanhaa leipää tarjoamassa noille mainioille takkutukille. Siinä juteltiin omistajan kanssa niitä ja varsinkin näitä ja selvisi muun muassa se, että kyseinen lauma (noin 100 yksilöä) syö ihan jonkun verran. Isäntä sanoi, että sitten voi nukkua talviyönsä rauhassa, jos talvea varten on varastossa 1000 heinäpaalia. Ja kun yksi paali painaa, jos oikein ymmärsin, noin 700-1000 kg, on heinän kesän aika ihan suotavaa kasvaa. Emme lähteneet kyselemään, että minkähänlainen ilmastovaikutus tämän kokoisella tilalla on? Mitä, jos se peltoala, mikä tarvitaan näiden sarvipäiden ruokkimiseen, valjastettaisiinkin suoraan ihmisten ravinnolle? Niinhän se näin valjastetaankin sanoisi joku ja sitä voi miettiä. Ristiriitaiseksi tämän kaiken tekee se, että kovin mielelläni katselen kesäisin lehmiä peltomaisemassa. Jotenkin sitä ajattelee, että sinne ne kuuluu. Ja yhä hiljenevällä maaseudulla näitä sympaattisia otuksia näkee aina vaan harvemmin, eikä se valitettavasti kerro siitä, etteikö niiden tarjoamia asioita ihmiset enää hyödyntäisi - söisi ja joisi. Lapsen ilo menee tässäkin asiassa usein kaiken yläpuolelle. Kolmivuotias nauttii nähdessään lehmiä laitumella ja "rakkoreita", joita kylänraitilla tulee vastaan ihan mukavasti. Ja nämä sarvipäät saavat olla ulkona ympäri vuoden ja vasikat erotetaan äideistään vasta useiden kuukausien jälkeen. Nuo pienet lehmäyksilöt tallustelevat pelloilla äitiensä kanssa ja nappaavat välillä tissin suuhun.

Nuoremmalla on ollut vaikeuksia lausua ylämaankarja, joten
nämä sympaattiset otukset ovat hänelle "ylämiehenkarvoja".

Eläimiä täällä on ilo seurata ja havainnoida, paitsi niitä viheliäisiä sääskiä. Ensimmäisen mökkiviikon, ennen sateita, nämä perkeleet luurasivat jossain haavikossa odottaen, että ihmisasukit luulevat, että ei niitä tänä kesänä niin ole. Paskat. Hyttysinvaasio koitti sateiden jälkeen ja kolmivuotiaamme naama sen on jälleen ylös kirjannut. Kun tätä kirjoitan, satun katselemaan ulos valoisaan kesäiltaan ja näen varpuspöllön liitelevän mökin ikkunasta avautuvan pellon yllä aavemaisesti. Juoksen pihalle kameran kanssa, vaan tuo taika on jo ehtinyt kadota. Aiemmin samaisena päivänä hiirihaukka teki vaikuttavia kaariaan samaisten peltojen yllä, varikset kintereillään. Eräänä aamuyönä vessaan könytessäni kurjet huusivat kesäaamun usvaisella pellolla. Kun tuuli on suotuisa leijuu mökkimme pihapiiriin muutaman kilometrin päästä navetan miellyttävä aromi. Sen mukana leijuu lapsuus. Kun tuuli taas on kettumainen, lemahtaa pihalla kettutarha. Jarkko Laine on toinen runoilija, jota kesäisin mökillä usein luen ja sitä löytyy huussilukemistosta. Laineen vuonna 1974 ilmestynyttä Nauta lentää -kokoelmaa sopii lainata tähän:

Sovittiin lasten kanssa, että tänä kesänä tehdään mökiltä yksi reissu, joko Ähtäriin (antamaan hiljainen hyväksyntä Kiinan Panda-politiikalle) tai sitten Alahärmän PowerParkkiin. A voitti Ä:n ja lähdimme isovanhempien kanssa ihmettelemään peltojen seasta nousevaa huvivaltiota. Melkoinen paikka ja kovin on maantieteellisen sijaintinsa näköinen ja oloinen. Oli inkkareita ja länkkäreitä, isoa ja komiaa. Kertakäyttömukeja ruokaravintolassa, jossa ei tarjota kasvisruokaa. Eipä silti, lapset viihtyivät ja miksei myös aikuiset.

Koska on meidän vuoro?

Minäkin laittaisin tällaisen taulun
ravintolani seinälle.

Kun tuli aika lähteä huvivaltiosta pois.

Yksi asia, monien muiden joukossa, mökillä aina jaksaa hämmentää. Pimeä ei täällä tähän vuoden aikaan tule ei sitten millään. Ihan sama mihin kellon aikaan astut ovesta ulos, tulet avanneesi oven päivän valkeuteen. Oli kello 23.06 tai 03.27 niin valo on ja pysyy. Ja valo on jollain tavalla toista, kuin etelässä. Kesäpäivä seisoi viikko takaperin ja nyt, niin ikävä kun tätä onkin todeta, mennään kesästä päin pois. Vaan koulujen alkuun on vielä ainakin se viitisen viikkoa, joten ei hätää.

Mukava oli olla taasen pohojanmaalla ja kerrostaloasukkeina viettää ovesta ulos ja saappaat jalkaan mökkielämää. Lapset nauttivat silmin nähden elostaan ja olostaan maalla. Puuhailivat mökin rauhoittavassa pihapiirissä, pellon laidalla, metsän reunassa kaikenlaista futiksen ja pesiksen, majaleikkien ja saunanlämmittämisen väliltä. Yhtenä kohokohtana mieleen jäi poikien tekemä pajupillin teko reissu isoisänsä kanssa. Maaseudun rauha on minulle jotain muuta, kuin vuosi vuodelta enemmän hiljenevä maaseutu. Paitsi että se on rauhoittumista hektisen työvuoden jälkeen, on se myös tärkeä muistutus kaupunkilaiselle toisenlaisesta elämänmuodosta. Tuo elämänmuoto on kenties kovin kaukana omastani, mutta silti ja ehkä juuri siksi tarpeellinen ja terävä neula Herttoniemeläiseen kuplaan.

"Taivaalla nähdään tulipallo,
                                 kohiseva, metsän eläimet
kuopivat maata, silmäterät laajenneina
aistivat hävityksen tulon,
ja Kirkkaus

Noin miljoona vuotta myöhemmin
                         kappaleiksi räjähtänyt kivi
kootaan koristeeksi krouvin seinälle,
varjonpuoleiselle
Katselen sitä viileän lasin yli, mietin
                                   että todella kovat ajat
taitavat olla ohi,
ja tämä on pettävä tunne"

                                                         Meteori -kokoelmasta Ilmalaiva Italia, 1980.

Lakeuksilla on myös korkeuseroja. Ohessa Lappajärvi Lakeaharjun laelta - Meteorijärvi.