perjantai 3. helmikuuta 2017

Isä vuoden kotona - harvinaisuudesta normiksi!

Monen useita vuosia kotona lasten kanssa viettäneiden vanhempien, pääsääntöisesti äitien näkökulmasta, tällainen taakse jättämäni vuoden rupeama on lyhyt huokaus elämän mittakaavassa. Tiedostan tämän ja vaikka naurettavalta se voi jonkun 10 vuotta kotona lapsia hoitaneen mielestä tuntuakin, tämä tällainen lyhyen taipaleen analysointi, jotain sellaista aion seuraavaksi tehdä. Joka tapauksessa arki on muuttunut perustavanlaatuisesti ja minulle sekä perheelleni elämänmuutos on ollut suuri. Töihin palaaminen on toistaiseksi sujunut jouhevasti, mutta ei purkauksilta ja itkupotkuselkänotkolleraivareilta olla täysin vältytty. Suuri oli elämänmuutos myös reilu vuosi sitten, kotivuoden alussa. 


Esikoulussa pohdittiin isien kokoa.
Poika arveli isänsä pituudeksi 8 cm.
Isät jääkää kotiin.

Ihan ensimmäisissä blogikirjoituksissani, kannustin isejä jäämään kotiin pienten lasten kanssa ja niin haluan yhä tehdä. Se, että onko kotiin jääminen kaikille isille mahdollista jääköön jokaisen itse arvioitavaksi. Mutta se, että pystyvätkö isät siihen, on kysymys johon omalta kohdaltani voin todeta, että pystyvät, siinä missä äiditkin. Siinä vaiheessa kun lapsi on tullut ulos äitinsä kohdusta ja on kykenevä syömään muutakin kun äitinsä rintaa, kykenee isä tekemään sen kaiken saman minkä äitikin. Äidin suhde on tietenkin erilainen kuin isän, jonka sisällä lapsi ei ole kasvanut, mutta hellyyttä ja läheisyyttä, hoivaa ja huolenpitoa voi tarjota isä yhtälailla. Ja totta kai, tietenkin voi olla superisä, hyvä vanhempi ja uskomaton aviomies, vaikka ei töistä pois olisi jäänyt päiväksikään lastaan/lapsiaan hoitamaan.


Pelitoverit.
Luulen yhä ja luulin vuosi sitten, että elämme jonkin sortin murrosaikaa myös tässä asiassa. Isät jäävät tänä päivänä ihan eri volyymilla kotiin isyysvapaille, hoitovapaille ja vanhempainvapaille kuin esimerkiksi 80-luvulla. Rakenteelliset muutokset yhteiskunnassa vaikuttavat tähän, (ne joita on tehty ja ne joita suunnitellaan) mutta paljon riittää vielä tekemistä. Se, että Kela tukee ja luo kannustimia sukupuolesta huolimatta on hieno asia, mutta ei se vielä takaa isien kansainvaellusta koti-isiksi. Asenne muuttuu, kun jaottelut miesten ja naisten töihin ja rooleihin väistyvät historian lattianrakoon naurettavaksi poljettuina ja tuomittuina. Seuraavan linkin takaa löytyvän uutisen kaltaiset tapahtumat harvinaistuvat, väitän. Vai eikö ole naurettavaa?Mieskö ei osaa laittaa ruokaa? Pestä pyykkiä, täyttää astianpesukonetta, vaihtaa vaippoja tai rasvata punertavaa pyllyä? Ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin naisetkin. Voi olla, että olen turhan optimistinen tämän asian suhteen, eivät ne tilastot vielä kovin mairittelevia ole miesten osallistumisesta lastenhoitotalkoisiin kotona, mutta koen että halu nähdä muutos on jo askel muutosta kohti. 


Muistoja viime kesältä.
Toteutumattomat odotukset

Odotin, että seudulla jossa asustelemme olisin törmännyt enemmän isiin lastensa kanssa. Läheisen leikkipuiston torstaisin järjestettävässä musiikkituokiossa, jossa varsinkin viime syksynä pojan kanssa säännöllisesti kävimme, laskin parhaimmillaan olleen viisi isää lapsensa kanssa. Karkeasti arvioiden yli kolmenkymmenen äidin joukossa määrä tuntui pieneltä. No juttelinko näiden isien kanssa, tyrkytinkö vertaistukea saadakseni sitä itse? Tämä voi olla vain omaa vääristynyttä oletustani, mutta eipä olisi paljon morjensta enempää sanottu, jos en itse olisi suutani avannut. Näin ollen jäivät keskustelut vähiin. Jokaisella on omat tottumuksensa ja kuvionsa, jotenka mikäpäs siinä.

Toinen viikoittain syksyllä toistunut ihmisten pariin rantautuminen tapahtui maanantaisin läheisen nuorisotalon tiloissa pidetyssä perhekahvilassa. Oli marraskuun puoliväli, kun minun lisäkseni kahvilaan saapui toinen isä lapsensa kanssa. Kyllä hieman toisin kuvittelin ennen syksyä isien määrän näissä itselleni tärkeiksi muodostuneissa perhekahvila-aamuissa. Keväällä kävimme jäbän kanssa pari kertaa samaisessa kahvilassa ja tuolloin isiä näkyi useampi ja sen luulon varassa lähdin perhekahvittelemaan, kun homma taas kesän jälkeen pyörähti käyntiin. Jäi vertaistuki tässäkin tapauksessa vähiin.

Kevätkö se siellä kurkistaa?
Mutta toki keskustelua vanhemmuudesta, sen iloista ja suruista tuli käytyä. Keskustelujen vastapuolena eivät vaan olleet isät, vaan äidit. Samoja kehitysvaiheita, samoine haasteineen ja huolineen, riemuineen ja päänsärkyineen jakoivat äidit siinä missä minä isänäkin. Ajoittain kun keskustelut kulkivat imetykseen, rintaraivareihin ja raskauden aikaisiin tuntemuksiin kehossa, otin pari askelta takavasemmalle. Ei sillä, ettenkö jotain olisi osannut edellä mainituista aiheista sanoa, mutta ehkä lihakseni niistä puhumiseen ajattelin turhan ohuiksi. Ja kaikkea en kehdannut vaimoni suulla puhua.

Koti-isät paitsiossa

Ajoittain tuolla perhekahvilassa, vaikka tärkeä viikonaloitusrutiini se minulle ja pojalleni olikin, tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Siksi orvoksi isäksi hiekkalaatikon reunalla hersyvästi pulppuamaan puhjenneiden monikymmenpäisten äitien rintaman peittäessä satunnaiset keskustelun aloitukseni vuolaalla turinallaan heti alkuunsa. Sitten kun on vielä sellainen piirre itsessä, että ei nyt mitenkään valtavan paljon uskalla tuoda itseään ja mielipiteitään tykö, niin kahdenkeskiseksi puuhailuksi se usein pojan kanssa jäi.

Tämä oli yksi niistä kotivuoden yllätyksistä. Osittain ounasteltu, mutta mittakaavassaan kuitenkin sangen suuri. Tiedän, että asuinalueellamme on paljon koti-isiä ja sellaista henkeä, jossa isät mielellään jäävät kotiin, haluavat jäädä ja tekevät valintoja ammateissaan ja työurissaan niin, että kotiin on mahdollista jäädä, edes joksikin aikaa lastaan/lapsiaan hoitamaan. Missä he sitten luurasivat? Viisi isää lapsineen torstain musiikkihetkessä ja minä ainoana paria poikkeusta lukuun ottamatta koko syksyn perhekahvilakertojen aikana. Kyllä niitä enemmän oli ja on. Ja kun muistelen kevättä, niin aika vähän me tuon pienen ihmisen kanssa ihmisten ilmoille tuolloin suunnistimme. Nukkumisrytmit olivat vielä sellaiset, että monet aamupäivällä tapahtuneet asiat jäivät vaille osanottoamme, koska poika nukkui aamu-uniaan. Sitten taipumukseni erakoitumiseen. Miksei näitä samoja syitä ja ominaisuuksia olisi muillakin isillä? 

Näin jälkiviisaana, kokonaista neljä viikkoa työelämässä kotivuoden jälkeen puurtaneena on todettava, että muutaman asian tekisin toisin, jos nyt kotiin vuodeksi jäisin. Jossittelu on turhaa, tiedän, mutta ehkä sellaisen "10 ohjetta vuodeksi kotiin jäävälle isälle" - selonteon olisin voinut etukäteen ulkoa opetella. No mistä sellainen sitten löytyy? Ehkä rustaan oman näkemykseni seuraavassa kirjoituksessa. Yhtä kaikki vuosi kotona, tuon vauvasta taaperoksi varttuneen ihmemiehen kanssa oli huumaava! Mistään hinnasta en sitä vaihtaisi pois. En kadu, että kotiin jäin, tiedän että itken sen perään vielä monesti. Ja jos sinä siellä jossain mietit, että pitäisikö, uskaltaisiko, olisiko minusta..?, niin kyllä, mitä vielä mietit!




2 kommenttia:

Isä Tampereelta kirjoitti...

Ihan samanlaisia huomioita oli itsellänikin, kun jäin esikoisen kanssa kotiin reiluksi puoleksi vuodeksi.

Päiväsaikaan pidetyissä perhekahviloissa ja muskareissa näkyi suurimmaksi osaksi äitejä, eikä hiekkalaatikoillakaan ollut mitään isäryntäystä havaittavissa. Tämä oli tosin jo etukäteen tiedossakin, joten ei se minään shokkina tullut.

Kannattiko kotiinjääminen? Kyllä, ehdottomasti! Siinä saa ihan erilaisen perspektiivin kotona olevan vanhemman arkeen ja todellista laatuaikaa lapsen kanssa.

Oikeastaan hankalimmaksi koin sen ajan, kun lapsi nukkui vielä kahdet päiväunet. Tuntui, ettei valveillaoloaika riittänyt kunnolla siihen, että olisi lähtenyt kotipihaa pidemmälle. Kun päiväunien määrä väheni yhteen, myös mahdollisuudet tuulettumaan lähtemiseen kasvoivat.

Jälkeen päin ajatellen tekisin monia asioita toisin. Onneksi pääsen uudestaan hoitovapaalle nuorimmaisen kanssa ensi vuonna, joten tällä kertaa tiedän paremmin, mitä koti-isyys tuo tullessaan.

Kirjoita ihmeessä tuo kymmenen ohjetta koti-isälle!

juhaniteräs kirjoitti...

Kiitos kommentistasi! Kyllä, oli kliseistä tai ei, niin ehdottomasti merkityksellisintä aikaa elämässä on ollut olla kotona lasten kanssa. Ensimmäisen lapsen kanssa olin n. 9kk ja tämän toisen kanssa sitten koko vuoden. Toki rankkaa monella tapaa ja ensimmäinen puolikas, viime kevät meni kuten myös viittasit, pitkälti kotioloissa lapsen nukkuessa kaksia päiväunia. Syksyllä sitten oltiin enemmän puistoissa yms., ja vaikka osittain osasinkin odottaa tätä koti-isä tovereiden vähyyttä, oli todellisuus kuitenkin yllätys. Hienoa, että pääset uudestaan hoitovapaalle! Pitää yrittää kirjoitella ohjeita, josko niistä saisi jotain kättä pidempää tulevat koti-isät :) Kaikkea hyvää sulle!