Poika tekee hampaita.
Pääsääntöisesti öisin. Kahden etu ala ja ylähampaan tovereiksi on kivulla
kasvamassa ylhäälle kulmahampaat etuhampaiden molemmin puolin. Kuola valuu ja
vanhempia purraan, siirretään kipua. Hampaiden tulon kumppanina, kun yleiskunto
hetkellisesti heikkenee, esimerkiksi kuumeilun myötä, iskee taudin perhana.
Vajaan viikon huonosti menneiden öiden ja usean päivän lämpöilyn jälkeen
kävimme näyttämässä poikaa lääkärissä. Toisessa korvassa oli jotain, mikä
lääkärin mukaan oli mahdollisesti jo ohitse menevää tulehdusta. Kirjoitti
antibioottia, mutta ei ollut varma oliko sitä tarpeellista käyttää. Lääkäriksi
sanoi turhan monta kertaa ”en ole varma”. Teki mieli itse sanoa, että tolla
tuntipalkalla olisi hyvä olla. Olin hiljaa. Okei, niin ei olisi saanut
ajatella. Pyysi katsomaan seuraavan yön vielä ja jos se olisi huono, niin
sitten aloittaa kuuri. Kirjoitti myös parempaa kipulääkettä. Panadolista ei
ollut ollut apua pätkän vertaa enää useaan yöhön. Seuraava yö meni sitten paremmin.
Syystä että? Mutta päivällä huomasimme, että toisesta korvasta, juuri siitä
mistä mahdollisesti oli mennyt tulehdus jo ohitse, valui kellertävää nestettä.
Kiinnostaako? Kunhan kyselen. Nestettä tuli solkenaan ja saimme kuulla, että se
on merkki siitä, että tärykalvo on puhjennut ja että se ei ole vaarallista, ja
kivun pitäisi ruveta hellittämään. Itku ei ainakaan pojalla hellittänyt, joten
annoimme antibiootille mahdollisuuden.
Nyt on jo parempi. Yöt ovat
menneet vähemmillä heräämisillä ja kuurikin on päättynyt. Sen kunniaksi poika
otti paria päivää ennen kymmenen kuukauden rajapyykkiä, ensimmäiset varovaiset askeleensa!
Tänään kuukausipäivänään askelia otetaan kolme, neljä viisikin kerrallaan ja
aina hymyssä suin. Kunnes mennään siihen tutumpaan ja nopeammin eteenpäin
vievään tapaan liikkua, konttausasentoon. Vauhdilla näitä askeleita otetaan.
Vauhdista kertoo se, että nyt kun tätä tekstiä muokkailen paria päivää
myöhemmin, kaveri kävelee jo parikymmentäkin askelta. Tai pientä teputustahan
se on, mutta kävelyä kumminkin. Tulee hampaita, noustaan kahdelle jalalle ja
lähdetään kävelemään. Vaikea keksiä parempaa tapaa viettää päiviään, kuin näiden tapahtumien parissa.
Sitten on se, joka nostaa aina
visakinttuista päätään, kun lapsi sairastaa. Huoli. Ensimmäisen jälkeen, tämän
toisen pojan kanssa, on osannut ottaa monissa asioissa rennommin, mutta ei se
huolen tunne minnekään ole kadonnut. Kun lapsi itkee jatkuvasti, vaikka on
juuri syönyt, nukkunut ja vaipat kuiviin vaihdettu, se nousee yhtä varmasti kuin
yritysjohtajien osingot. Sairastava lapsi, tuo reppanuuden ilmentymä, aiheuttaa
sellaisen huolen myräkän, että koko oleminen muuttuu, ankeutuu. Vaikka kyse
olisikin vain puhkeavista hampaista, jotka nostavat kuumeen. Ja sen seurauksena
alttiuden saada helpommin tauteja, kuten korvatulehdus, niin sieltä se silti
tulee. Huolen peijakas! Onni on ollut kuitenkin, että vähänlaisesti tämä uusi
tulokas on toistaiseksi sairastellut. Isoveli ottikin ensimmäisenä parina
vuotenaan osaa niihin karkeloihin melko tavalla. Ja kun viiden vanha osaa jo
sanoa mihin koskee, niin se on toista sellaisen kanssa joka kommunikoi
itkemällä.
Kaiken tämän hampaiden kivulla
synnyttämisen, ensimmäisten askelien ottamisen ja isän huolen rinnalla vanhempi
poika on oppinut lukemaan. Vitsit mitä hetkiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti