Kevät etenee, eikä huhtikuu, tuo
kuukausista julmin, niin kuin T. S. Elliot kirjoitti aikoinaan, lainkaan pidä paikkaansa. Valo
lisääntyy, vihreää on havaittavissa kuolleista heräävän maan kupeiden alla ja linnut
pitävät lisääntyviä laulutreenejään lähimetsässä. Kevät, lupaus kesästä,
tarkoittaa myös sitä, että meidän vauva, vaihtaa statustaan ja muuttuu
taaperoksi! Kokonainen vuosi on pian täynnä ja mitenkään en meinaa uskoa sitä.
Mutta niin se vain on, vuosi joka voi tietyissä elämäntilanteissa tuntua
ikuisuudelta (armeija), on kulunut, vierähtänyt, livistänyt ja muita yhtä
osuvia verbejä, umpeen melkoisella vauhdilla.
Kevät on loisteliasta aikaa jo
siitäkin syystä, että silloin helpottaa siinä aina yhtä veikeässä ja
ratkiriemukkaassa toimessa, kun pienen lapsen pukeminen toppaan. Voi sitä
hetkeä, kun ei tarvitse laittaa päälle kun yksi kerros! Harva lapsi varmaankaan
nauttii pukemisesta, mutta uskallan väittää, että tämä meidän tyyppi inhoaa
sitä sydänjuuriaan myöten. Toisin sanoen huutaa aina ja lähtökohtaisesti aivan
ketusti joka kerta, kun ulkovaatteita laitetaan päälle. Isän syy inhota tätä
tointa on se, että poika sitä niin rakastaa. Jos kaveri naurelisi, laulelisi
tai olisi vaikka ihan vaan hiljaa, kun toppaa ujutetaan päälle, niin mikäs
siinä. Monenlaista kokeilua sen suhteen miten kannattaa oman pukemisen kanssa
edetä tai isoveljen pukemisen auttamisen suhteen, (silloin kun hän on näissä
karkeloissa kotosalla) suhteessa pienemmän pukemiseen, on tehty. Pukeako lapsi
ensin ja jättää lattialle selälleen huutamaan ja sitten vasta itsensä vai?
Pukeako ensin itsensä ja sitten vasta lapsi (ei todellakaan, sitä hien määrää),
vaiko pukea itsensä osittain ja sitten vasta lapsi ja kun poika on valmis, niin
nopeasti viimeistellä itsensä? Isoja kysymyksiä! Kun viimein koittaa se hetki,
että voi puhua kesästä, niin tätä toppatouhua ei jää kyllä kaipaamaan, ei
sitten yhtään. Pokaali sille vanhemmalle, joka pitää itseään zeninä, silloin
kun lapsi huutaa kurkku suorana vaatteita päälle laitettaessa.
Mitä pojalle muuten kuuluu? Kun
kysyy tätä häneltä, hän ei vastaa sanakirjoista löytyvillä sanoilla, mutta
kyllä ”äijäijäijän”, ”kakkakakkakakan” ja tättättätän voi tulkita niin, että lähtökohtaisesti
ihan hyvää kuuluu. Kävely on jo luontevaa ja joskus saattaa olla niin mukavaa,
että kokeillaan ihan juosta. Silloin saattaa käydä niin, että jalat liikkuvat
vauhdikkaammin kuin muu kaveri. Toki mitä väsyneempiä ollaan, sitä tiuhempaan
kaadutaan. Jostain joskus luin, että opetellessaan kävelemään lapsi kaatuu noin
250 000 kertaa! Tämä on hyvä tiedostaa kaikessa uuden opettelussa. Jos sitä
olisi itsekin yhtä kärsivällinen kuin tuollainen pieni ihminen (ja nyt en puhu
pukemisesta), niin mitä kaikkea sitä saisikaan aikaan. Väsymystä vailla
ollessaan ei jäbää juuri haittaa, vaikka olisi jatkuvasti nurin, sieltä
noustaan ja jatketaan kohti valittua päämäärää. Viime viikolla puistossa
katselin, kun ukkeli käveli loivassa alamäessä kohti jotain, varmasti hyvin merkillistä
kohti ja kaatui muutaman metrin matkalla monen monituista kertaa. Vaan eipä
haitannut, pehmeä nurmi otti lempeästi vastaan ja sieltä noustiin ylös ja ei
kun eteenpäin.
Täällä hengaillaan tästä eteenpäin. |
Pojan oppiessa liikkumaan, ensin
kontaten ja pika pikaa pian kävellen, pojan kiinnostus meidän perheen vanhinta
”lasta”, kahdeksanvuotiasta neitiä, nimeltä Vappu, kohtaan on kasvanut. Hauska
on seurata tämän parivaljakon edesottamuksia. Vanhemman pojan kohdalla
Westiemme oli pitkään varauksellinen. Koiraihmiset voivat korjata, jos olen
väärässä, mutta olen ymmärtänyt asian niin, että mitä pienempi koiruus, sitä
tarkempi tämä on sen suhteen miten on ennustettavissa pienen ihmisen liikkeet.
Eli siis, kun meidän vanhin poika oli jo sen ikäinen, että Vappu osasi arvioida
pojan seuraavat muuvit, niin vasta sitten Vappu antoi pojan esimerkiksi
rapsuttaa häntä. Pitkään vanhemman pojan kohdalla meni niin, että Vappu vaihtoi
aina paikkaa, kun poika tuli lähistölle. Tosin tyypillistä oli kuitenkin se,
että koira vartioi lapsen unta. Useita öitä Vappu on nukkunut vanhemman pojan
läheisyydessä, joko sängyn alla tai lähistöllä olevassa pötkötyspaikassa,
sohvalla tms. Nyt he ovat jo kavereita keskenään ja poika käy koiran kanssa
silloin tällöin lyhyillä lenkeillä, niin, että jompikumpi vanhemmista katsoo
ikkunasta tätä suoritusta. Vappu antaa pojan tulla lähelleen, eikä enää vaihda
sijaansa pojan lähestyessä, ei pidä varoaluetta. Vieläkään Vappu ei tosin ota poikaa
vastaan kotiin tullessa samoin, kuin meitä aikuisia. Kun kyseessä on ”aikuinen”
ihmiseläin ja rapsutusta olisi tarjolla, menee Vappu ihan pähkinöiksi,
veteläksi ja suunniltaan.
Edellisestä voi päätellä, että Vappu ei välttämättä ole mielissään tästä pienemmän heränneestä kiinnostuksesta häntä kohtaan. Mutta, hieman vastaanottavaisempi koira kuitenkin on tälle uudelle tulokkaalle. Toki siitä ei tykätä, että tämä kohta yksivuotias tarraa lujasti kiinni turkkiin. Kukapa siitä nyt. Viime päivinä on esiintynyt suoranaista jahtaamista. Poika seuraa koiraa joka paikkaan. Olohuoneen pöydän alle mahtuu hyvin, tosin pää kolisee ajoittain pöydän kattoon, joten siellä koira ei ole turvassa, ei edes tuolien alla. Olohuoneen sohvan alta poika ei koiraa tavoita, joten siellä ollaan turvassa. Myös isoveljen sängyn alle on suojaisaa vetäytyä. Pojan mielenkiinnonkohteet top3, on tällä hetkellä 1) kaukosäädin 2) playstation-ohjain ja 3) Vapun vesi ja ruokakuppi. Ei ole yks eikä kaks kertaa kun sälli on sniigannut itsensä vaivihkaa kupille ja kipolle ja uittaa käsiään vesikupissa (läträä) tai testaa miltä Vapun ruoka maistuu. Usein onkin niin, että silloin kun poika on hereillä, Vapun juoma ynnä ruokakipot on nostettu pojan ulottumattomiin.
Siellä ne kupit olisivat. |
Kun pienemmällä tulee pian vuosi
täyteen ja vauva-aika jää taakse, tulee isoveljelle seuraavaksi mittariin kuusi
vuotta ja siitä vahvana viestinä perustavanlaatuinen, ajan vääjäämätöntä ravia
kuvaava ja erään aikakauden loppua viestivä ilmoitus: ”ohessa päätös lapsenne
esiopetuksen alkamisesta”.
Kyllä Vappu on pienemmänkin kaveri. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti