Kevätväsymystä ja lapsen kaikkivoipaisuuskuvitelmia!

Nelisen kuukautta koti-isäilyä on nyt takana. Vuodenajoista parhaimpia vietetään ja pian alkaa puolison kesäloma. Pientä turnausväsymystä on kuitenkin ollut havaittavissa. Yöheräämiset ja lahkeessa roikkuva, itkua joka käänteessä tuhertava yksivuotias, alkavat pidemmän päälle painaa. Sitä tulee tiuskittua ja kettuunnuttua lähimmäisilleen aivan turhasta, oltua suoraan sanottuna rasittava. Pahoittelut asianosaisille! Kun tähän ryhdyin, se oli tietoinen valinta, halusta siinnyt. Kuitenkin näiden kevätkuukausien jälkeen on tunnustettava, että melkoisen rankkaa on ollut. Jäin kotiin siksi, koska halusin ja ajattelin, että selviän. Selvisin esikoisemme kanssa, miksi en siis tälläkin kertaa. Omaa jaksamistaan ja pystymistään on tärkeää seurata ja pohtia. Onneksi kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Iso kunnioitus niiden suuntaan, joiden syystä tai toisesta täytyy. Kesällä alkaa pienen ihmisen unikoulu, se palvelee onnistuessaan varmasti kaikkia.

Jos isä pohtii pystymistään, toisin on meidän vanhemman pojan laita. Kaveri ei paljoa pohdi, hän tietää. Kaikkivoipaisuuskuvitelmat ovat huimia ja niitä on mahtava seurata. Pari viikkoa sitten olin lenkillä, pojan ollessa pyörän kanssa mukana. Kiersin kotimme lähellä olevaa urheilukenttää ja yhtäkkiä kentän toiselta laidalta, pituushyppypaikalta, jonne poika oli pysähtynyt, kuuluu huuto ”isä, mä hyppäsin 8 metriä”! Juoksin paikalle ja onnittelin tätä fysiikan lakien rikkojaa. Pääsääntöisesti pojan kuvitelmat omista rajattomista kyvyistään liittyvät jääkiekon maailmaan. Vaikka SM-liiga kausi on paketissa, kiekkoa pelataan vielä. MM-kisojen seuratuin hahmo lienee Aleksander Barkov. Myös NHL:ssä vielä pelaavista suomalaisista Joonas Donskoi on mieleinen. Pojan mielikuvituspeleissä hän pelaa kiekkoa näiden NHL-sankarien kanssa. ”Sieltä tulee Barkov ja syöttää O. R:lle (poika sanoo oman nimensä) ja O. R tekee maalin, pistää kiekon yläbörsään”! Itsensä lisäksi näihin peleihin hän on kelpuuttanut oman pikkuveljensä, välillä ihan samaan ketjuun, välillä joukkueensa maalivahdiksi. Joskus siellä saattavat pelata myös vanhemmat. Kerran äiti joutui jäähylle sopimattomasta kielenkäytöstä. Siellä se istuu vieläkin.

Viime kesänä oli jo viitteitä tulevasta!

Mielikuvitus laukkaa, into on kova ja tähän kun lisätään hämmentävä nimimuisti, niin jokunen kuviteltu jääkiekkopeli on olohuoneessamme, tässä pikkuveljen ensimmäisen vuoden aikana pelattu. Tasaveroisena poika pelaa ilmeisen tärkeiden, kenties idoleista voidaan puhua, jääkiekkoilijoiden kanssa ja tärkeää onkin pitää yllä ajatusta ja tukea sitä, että kaikki on mahdollista. Eräänä päivänä poika kyseli tarkemmin Barkovin ikää, jonka hän kyllä tietää, mutta halusi varmistaa. Kaveri mietti, että onko se mahdollista, että hän voisi pelata oikeasti joskus Barkovin kanssa. Laskimme nopeasti, että jos vaikka 14 vuoden päästä, pojan täyttäessä 20 vuotta, hän jostain jumalan oikusta pelaisi NHL:ssä, niin Barkov olisi silloin vasta noin 35-vuotias. Eli pidimme täysin mahdollisena sitä, että Barkov syöttää pojalle ja poika pistää kiekkoa reppuun.

Vaikka jääkiekkoa on ollut kuluneen vuoden aikana melkoisen merkittävässä roolissa vanhimman poikamme arjessa, ei sen paikka ykköslajina sementoitu ole. Toukokuun alussa alkoi jalkapallokausi ja pojan treenit ulkona paikallisessa junioriseurassa myös. Syksyllä poika treenasi myös sisällä futista, mutta talvella lajiksi vaihtui säbä. Nyt säbätreenien vedellessä viimeisiään on taas aika potkia palloa. EM-kisat on tulossa ja lätkäkorttien kadotessa kaupoista EM2016 kortit ovat ottamassa niiden paikan. Isän sydäntä kuitenkin lämmittää se, että reilu viikko takaperin pesäpallokauden käynnistäneestä, nelosella suorana lähetyksenä näytetystä Vimpelin Veto – Joensuun Maila pelistä, ehti kulua vain kymmenisen minuuttia, kun poika toteaa, että ”isä, kyllä mä sittenkin taidan alkaa isona pelaamaan pesäpalloa”! Juuri näin.

Näillä kohti kesää!

Talven jääkiekkohuumassa pojan lempiseurat vaihtuivat tiuhaan ja kaikkivoipaisuuskuvitelmien osoituksena oli pojan luontevalta kuulostaneet toteamukset, että hän pelaa sitten isona Ilveksessä tai Tapparassa tai Kärpissä tai… Siis sen kummemmin asiaa kyseenalaistamatta hän pelaa. Koska niinhän se on, että näihin edellä mainittuihin joukkueisiin voi vaan mennä pelaamaan. Ei tarvitse miettiä sitä, onko tämän pelaamisen ehtona jotain, esimerkiksi taito tms. jonninjoutavia asioita. En tiedä olenko toiminut kasvattajana oikein, jos olen varovasti yrittänyt vihjailla, että sitten pitää kovasti tehdä töitä, treenata, että pääsee noin kovalle tasolle pelaamaan. Poika näihin isän ajatuksiin on todennut asiantuntevasti, että totta kai. Joka tapauksessa en näe tarpeellisena torpata näitä pojan haaveita, sillä niistä lienee kysymys. Haaveet vaihtuvat ja elävät. Onko kyse siis pojan minäkuvaan kuuluvasta ihanneminän ajatuksesta, siitä minkälainen poika haluaa olla? Barkov? Supersankari! Osaako poika erottaa ihanneminän ja todellisen minän toisistaan? Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa (Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, 2010), että todellisen minän ja ihanneminän välille syntyvä jännite toimii motiivina pyrkiä parempaan, kohti yksilön ihanneminää. Keskusteluistamme pojan kanssa, olen tullut siihen johtopäätökseen, että poika tietää kyllä, että hän ei ole Barkov tai Laine, mutta se, etteikö hänestä voisi sellainen tulla, ei ole vanhemman tehtävä kyseenalaistaa. Vaan rohkaista. Ja vaikka hänestä ei sellaista tulisikaan, se ei kuule haittaa, ei sitten yhtään!

Tarvitseeko lapselle kertoa, että vaikka moni asia onkin mahdollista (haaveilusta nousi mieleeni haaveiden oikeudenmukaisuus ja yhteismitallisuus. Vertailuna esimerkiksi se mistä suomalainen lapsi haaveilee, mistä taas syyrialainen?), pelkkä mahdollisuus ei riitä, tarvitaan muutakin? Mitä Herttoniemen viisas, poikien kasvusta ja kehityksestä paljon tietävä Jari Sinkkonen sanoo aiheesta? Sinkkosen kirjassa Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun (2008) yhtenä kohtana, turvallisuuden kokemuksen, rakkauden ja rutiinien sekä säännönmukaisuuksien ohella mainitaan se, että lapsi tarvitsee leikkiä, huumoria, hulluttelua ja toisia todellisuuksia. Mielestäni pojan leikit ja pelit, joissa hän mielikuvituksellaan luo näitä toisia todellisuuksia, missä hän itse pelaa tasaveroisena idoliensa kanssa tai pohdinnat siitä mihin joukkueeseen hän menee isona pelaamaan, menevät juuri edellä mainittujen tarpeiden joukkoon. Ja kun vanhempana pyrkii itse heittäytymään mukaan näihin visioihin ja ”hulluttelee” mukana, saa toivon mukaan aikaan myönteisiä virtauksia pojan kasvussa ja kehityksessä.