Koti-isä tekee lyhyen visiitin itänaapuriin.

Helatorstain aattona starttasi, tunnin rohkeasti myöhässä, M/S Princess Maria länsisatamasta kohti Pietaria, tuota Venäjän Turkua, entistä pääkaupunkia. Kyytiin tämä parhaat päivänsä nähnyt risteilyalus, joka on saanut nimensä Aleksanteri III:n puolison, Suomen suurruhtinatar Maria Fjodorovnan mukaan, sulki matkaseurueemme nuorekkaan. Joukkomme koostui puolisoni sisaren avopuolisosta ja appiukostani sekä hänen kaksoisveljestään. Vanhoja Pietarin kävijöitä ryhmässämme oli vain yksi. Kohti tuntematonta siis kutakuinkin mentiin, mitä nyt kirjojen sivuilta kaupunkiin olen hivenen tutustunut. Luin reissua silmällä pitäen, ”matkafiilistä” luomaan Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen ja vaikka rikokset jätettiin tekemättä, reissu tarjosi meikäläiselle rattoisan yllätyksen, ehkä rangaistuksen?

Todistetusti paikalla.

Reissusta sovittiin ex tempore tuossa alkuvuodesta ja jo pian oli matka varattu. Kymenmatkojen kautta saimme reissun mukavan edullisesti. Itse olisin matkustanut mieluummin junalla, mutta tämä viisumivapaus laivalla mentäessä, määritti kulkupelimme. Laiva Princess Maria on entinen Silja Linen varustamon M/S Finlandia ja se on rakennettu 1980-luvun alussa. Ajan patinaa oli siis aistittavissa laivan käytävillä ja tämä 1980-luvun suurimpia autolauttoja kokolattiamattoineen tarjosi risteilykokemusta kyllä useaksi vuodeksi eteenpäin. Melko vähäisesti oli porukkaa Pietarin suuntaan menossa, eikä parin päivän päästä alkavien MM-kisojen vuoksi ounastelemiamme leijonapaita-armeijoitakaan juuri näkynyt. 

Hulvaton yksityiskohta M/S Princess Marian vessasta.

Aamulla 8.30 laiva ankkuroitui Pietarin merenkulkusatamaan ja ripeä maihinnousu alkoi. Ensimmäinen hömähdys tuli poistuessamme laivasta. Edellämme meni pariskunta pieni lapsi vaunuissaan. Hämmennys oli suuri, kun Suomen satamissa tyypillinen laivalle meno/poistumis- putki olikin korvattu pitkillä ja jyrkillä rappusilla suoraan maankamaralle. Pariskunta otti vaunun kantoon ja aloitti astelemisen alas. En todella tiedä mistä, kenties autokannelta, pääsi esimerkiksi pyörätuolilla liikkujat. Maalla pääsimme odottelemaan kapean oven eteen ulkosalle, passijonoon. Oli siinä katosta, mutta sateen sattuessa tekemistä olisi ollut saada kaikki laivalta poistuneet suojaan. Venäläisille kulki passitarkastukseen oma sutjakka rivi. Oma kansa ennen kaikkea. Vihdoin passitarkastus alkoi, kun oltiin tarpeeksi turistia kyykytetty. Jokaista maahan pyrkijää tuijotti kaksi tuimaa virkailijaa kelpo tovin. Tämä kesti. Reilun tunnin verran hikoilimme passijonossa, ennen kuin pääsimme läpi. Idän  karhu päästi kainaloonsa.

Olin odottanut reissua. Vajaan kolmen päivän ja kolmen yön reissu erossa perheestä ja mahdolliset keskeytymättömät yöunet kyllä houkuttelivat. Ajatuksien tuulettaminen ja se, että tarvitsisi pitää huolta vain itsestään virkistäisi, vaikka ikävähän noita poikia tulisi ja vaimoa myös. Toki mielessä pyöri ajatukset myös siitä, miten puoliso pärjää, vaikka mummi tulikin auttamaan, olenko tämän reissuvapauden ansainnut, saanko nauttia omatunto puhtaana jne.? Yhtä kaikki, en karannut matkaan salaa ja puoliso oli osittain tämän matkaidean taustalla. Minut suorastaan ajettiin pois kotoani! Joten lähdin ja Pietarin matkaa olin mielessäni vuosia jo suunnittelut, että pitäisi jo yleissivistyksen nimissä käydä. 

Hotellimme Marco Polo löytyi lyhyen karttaantuijottelun jälkeen, satamabussi vei lähettyville ja kerran kysyimme neuvoa natiivilta. Meillä oli välissä kieli niminen muuri, mutta avuliaasti tämä nuorukainen kännykkänsä karttasovellusta hyödyntäen neuvoi meitä. Hotellille oli paiskaistu neljä tähteä ja Booking.comissa se oli rankattu 8,1 arvoiseksi. Huoneet olivat tilavat ja kohtuudella mauttomuudella sisustettuja. Huoneisiin päästäksemme meidän piti vaan marssia jokunen porras ylöspäin. Hissi löytyi yhtä kerrosta ylempää ja sinne mahtui ehkä yksi ihminen. Hissin seinät oli korvattu pressulla. Mitä jos olisin ollut perheeni kanssa liikenteessä? Vaunut kantoon neljänteen kerrokseen? Käyhän tämä näinkin, pohti seurueemme lonkkavikainen.

Hotellin lähin metroasema oli sopivasti remontissa, mutta bussit kulkivat noin puolen kilometrin päästä. Bussin sisällä pyörinyt topakka rahastajatäti möi meille liput keskustaan, Nevski Prospektille 30 ruplalla per napalaukku. (Euroiksi käännettynä noin 40 senttiä) Jäimme bussista Eremitaasin edustalla ja näimme tämän yhden maailman suurimmista museoista ja sen edessä kiemurtelevan pitkän jonon. Päätettiin jättää Eremitaasissa vierailun seuraavaan kertaan. Suuntasimme kulkumme Nevski Prospektille, eli Nevan valtakadulle, joka on Pietarin pääkatu. Kuppila harmittavaa janoa sammuttamaan, löytyi lyhyiden etsintöjen jälkeen ja saimme eteemme Baltika nro.7:a, jonka pintahiivaisuus jätti äitelän olon. Istuimme tovin ja katselimme opaskirjoja ja karttoja. Päätimme käydä katsastamassa ihan kulman takana vartovan Iisakin kirkon ja sen jälkeen suunnata erääseen venäläiseen ravintolaan, jota Berlitz -matkaopas suositteli kohtuuhintaiseksi ja kotikutoiselta maistuvia, suuria annoksia tarjoavaksi ravintolaksi Iisakin kirkon kupeessa. Laivan aamupalan antimia, omasta mielestäni ei niin erikoisia, olimme nauttineet aamukuuden maissa, joten nälkääkin esiintyi.

Iisakin kirkon 48 pilarin graniitti on louhittu Virolahden Pyterlahdesta.

Iisakin kirkko oli vaikuttava ilmestys. Senkin tyydyimme tarkastamaan ulkoapäin ja veljeksistä toinen loihesikin lausumaan, että strategiamme Pietarissa on ”kirkot ulkoa, kapakat sisältä”- tyyppinen nähtävyyksien tarkastelu. Matkaoppaamme tiesi kertoa, että tämä ikuisuuden kestävää rakennusprojektia kuvaava ”rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa” lausahdus, tarkoittaakin vain 40 vuotta. Eli kutakuinkin yhtä kauan kuin on rakennettu Olkiluoto 3:sta! Tämän Pietarin yhden tunnetuimman nähtävyyden rakentaminen ajoittuu vuosiin 1818-1848 ja sen laajasti ympäri kaupunkia näkyvään kupoliin on upotettu 100 kiloa kultaa. Iisakin kirkkoa väijyessä tulimme sopineeksi ruoan jälkeen menevämme lautta-ajelulle pitkin Nevaa ja samalla tarkastamaan ulkoa useammankin kirkon ynnä muun rakennuksen. Meidät houkutteli erään lauttayrityksen ”sisäänheittäjä”, joka antoi houkutuksen vakuudeksi 100 ruplaa alennusta eläkeläisille.

Löysimme etsimämme ravintolan. Ovi oli kiinni, mutta sisällä näkyi liikettä. Tarjoilija tuli ovelle toteamaan, että he ovat kiinni. Se siitä. Vaan tarjoilijan perässä tulikin pian, ilmeisesti paikan jonkin sortin pyörittäjä, iäkäs, pitkä- ja harmaatukkainen mies, kertomaan, että sisään vaan. Varmistimme, että paikka on se, mikä Berlitz-oppaassa mainitaan. Oli jäänyt kyrillinen kirjaimisto opettelematta ja mies silmälasit kohteliaasti haettuaan totesi, että paikka on oikea. Me tämän vilpittömästi uskoimme. Paikka oli tyhjä. Ilmeisesti siis kiinni, mutta paikanpitäjä halusi meille turisteille ruokaa tarjoilla ja rahat napata. Oli nälkä ja paikka ei täydeltä murjulta näyttänyt, joten istuimme alas ruokalistoja tähyämään. Söin pelmenejä, venäläisiä taikinanyyttejä erilaisin täytevaihtoehdoin. Ymmärsin, että omassani tulisi olemaan juustoa. Ei ollut. Kun ruoan olin syönyt luin puolisoni lähettämän viestin, jossa hän kertoi edellisyönä alkaneesta oksennustaudista. Alkoi jännittää.

Seurueemme muut jäsenet pitivät ruuistaan, vaikka eivät kaikki saaneet juuri sitä mitä alun perin tilasivat. Paikanpitäjä kävi, asiaa sen suuremmin salailematta, ostamassa tilauksemme jälkeen eläkeläisten pihviainekset lähikaupasta ja palasi muovipusseineen pian takaisin. Muistamme nyt käyneemme Venäläisessä ravintolassa. Syömisen jälkeen etsiydymme lautta-ajelulle, joka kiertelisi pitkin Pietaria ja Nevaa. Lauttayrityksen sisäänheittäjän alennus piti kutinsa, mutta hän oli unohtanut mainita, että selostus lautalla nähtävyyksistä oli vain Venäjäksi. Ei annettu sen haitata, joten hypättiin kyytiin. Sen verran sain yli tunnin pituisella ajelulla selvää, että jossain kohtaa selostaja mainitsi Anna Ahmatovan. Aurinko lämmitti ja näkymät olivat sangen hienot.

Näiden härvelien syy seistä siinä parkissa, selvisi myöhemmin.

Lautta-ajelun jälkeen rupesi mieli suuntaamaan hotellille päin. Jalat vaivalloisesti seurasivat perässä. Kävelimme kohti Eremitaasin läheisyydessä olevaa bussipysäkkiä ja huomasimme Talvipalatsinaukiolla satojen armeija-asuisten miesten ja naisten siistit rivit ja kovaäänisistä kaikuvat käsky- ja vastaushuudot. Hienoilla autoilla ajettiin rivejä tarkastamassa, päällystön seistessä autoissa kädet lipalla. Kova oli meininki ja lopuksi kajautettiin Venäjän federaation hymni. Rupesi kylmäämään. Saimme tahtomattamme aimo annoksen patriotismia ja kaikenlaista tuli pohdittua sitä uhoa hämmästellessä, esimerkiksi sitä, mihin tämä johtaa?

Talvipalatsin aukio.

Emme ehtineet bussiin, kun yhtäkkiä kymmenkunta poliisiautoa sulki tien ja avasi Talvipalatsin aukiolla parkkeeranneille sotilasajoneuvoille väylän uhonsa penetroitumiseen. Tankit, ohjuslavetit, tykit sun muut sapelinkalisteluvehkeet rynnivät tielle silmiemme eteen ja meteli oli melkoinen. Muutamia kuvia piti napata tästä kulttuurisesta oksennustaudista, jolla ei valitettavasti näytä olevan loppua ihan lähitulevaisuudessa. Toukokuun yhdeksännen päivän voiton juhlia tässä esimaisteltiin. Hotellin respasta kyselin tapahtumasta, mutta tämä kaikella tavalla asiakaspalvelutaitonsa hukannut nainen, ei tiennyt mistä puhuin. Ehkä häntä ei kiinnostanut.

Kuuletko telaketjujen äänen?

Sanovat, että kannattaa välttää matkustamista Venäjälle 9 toukokuuta.

Ilta sujui hotellilla ja reissusta rähjääntyneenä vetäydyimme hyvissä ajoin yöpuulle. Pietarin yö ei kutsunut tällä kertaa luokseen. Vaan vessanpönttöpä kutsuikin. Heräsin puolen yön jälkeen hikipäissäni pahaan oloon. Se oli sitten menoa. Seuraavat lähemmäs 12 tuntia vietin Pietarin matkastani pönttöä tuijotellen. Kansi oli Wärtsilän tuotantoa. Se ei helpottanut koti-ikävää. Huonetoverini sai puhuttua huoneenluovuttamisen vasta kolmeksi iltapäivälle, joten sain keskittyä voimaan pahoin rauhassa. Tuijottelin televisiosta BBC:tä ja nukuin houreista unta. Lukeminenkaan ei kiinnostanut. Ei napannut tarttua Gogolin Pietarilaisnovelleihin, jotka olin ottanut matkalukemiseksi. Laivalle menimme jo neljän maissa, vaikka paatti irtautui satamasta vasta seitsemältä. Tutustuin paluumatkalla tarkemmin hytin sänkyyn, nukkumiseksi meni. Matkailu avarsi, jälleen kerran. Silti Suomeen palaaminen tuntui, jostain syystä, tällä kertaa erittäin hyvältä.