sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kesän korvalla tulehdus, pohdintaa puolimatkan krouvissa ja muita juttuja.


Niin se viiletti loppuun kevät ja alkuvuosi ja ensimmäinen puolisko koti-isyyttä. Koululaisten kituviikko vaihtui rakkauden kesään 2016. Hoitovapaasta ei eilisen lauantain jälkeen tohdi puhua, sillä puolisolla alkoi loma! Jepsankeikkaa! Koko perheen voimin lomaillaan aina elokuun alkuun, kunnes jatkuu vaimon työt ja minun hoitovapaa. Mutta se on syksyä se ja kaukana, joten niitä ei tarvitse nyt miettiä, vaiko? Tässä niin sanotussa puolimatkan krouvissa on paikallaan katsella hieman taakse ja ehkä kurkistella myös hivenen tulevaa. Teen tämän kuvitteellisen haastattelun kautta! Samaisessa edellä mainitussa (kuvitteellisessa) krouvissa, minua tuli haastattelemaan seuraava (kuvitteellinen) henkilö, sovitaan, että vaikka nimeltään Arijoutsi Kustaa Vilkunan Etunimet (1974) kirjan yksi muinaisnimistä.


-       Arijoutsi: No mites on mennyt?
-       Isi: Kiitos kysymästä, ihan mukavasti.
-       Arijoutsi: Oletko tykännyt olla kotona?
-       Isi: Juu, oon kyllä tykännyt, tosi paljon.
-       Arijoutsi: Onks teillä mennyt kaikki hyvin?
-       Isi: Juu, ihan kyllä. Tossa keväällä oli kaikenlaista, oksennustautia ja sen sellaista ja tällä nuorimmaisella ollut nyt neljä korvatulehdusta ja ensi viikolla laitetaan sitten putket. Mutta sellaista se on. Mutta muuten ihan kivasti on mennyt.
-       Arijoutsi: No jestas, onpas ikävää. Sairastaminen on kyllä uuvuttavaa.
-       Isi: Joo, sitä se on ja itkuiset lapset.
-       Arijoutsi: Miten sä muuten päädyit ylipäänsä jäämään kotiin?
-       Isi: Mä oli meidän esikoisen kanssa aikoinaan kotona ja samalla viimeistelin opintojani. Olin siinä valmistumisen jälkeen vajaa puoli vuotta kotona vielä. Se tuntui silloin hyvältä ja ainutlaatuiselta ja päätin silloin, et jos joskus haikara tuo toisen pienen ihmisen, niin jään sen kanssa myös kotiin.
-       Arijoutsi: Ja näin kävi!
-       Isi: Juu, onneksi, ei se tietenkään koskaan ole itsestään selvää. Joillekin se haikara ei löydä koskaan perille.
-       Arijoutsi: Niin, totta. Minkäs ikäiset ne nyt on teidän pojat, poikiahan ne oli?
-       Isi: Nuorin täytti vuoden tossa huhtikuussa ja vanhempi täytti tällä viikolla kuusi vuotta. Kuusi vuotta isyyttä ja vanhemmuutta takana!
-       Arijoutsi: Okei, no onneksi olkoon pojille, ja vanhemmille! Vieläkö muistat miltä tuntui, kun ei ollut vielä lapsia?

Tuolla on jotain kiinnostavaa!


-       Isi: Kiitoksia. Tovi sitten me puolisoni kanssa tätä pohdittiin, aika ajoin tulee, mutta kovin vaikea sitä on tavoittaa niitä tunnelmia ja sitä mitä se silloin oli, kun lapsia ei ollut. Kai se vapaus silloin oli sellaista, että se ei tuntunut sillä tavalla arvokkaalta, kun nyt tässä lapsiarjessa, sitä omaa aikaa ja vapautta tehdä ja toteuttaa, unelmoi…
-       Arijoutsi: Niin tarkoitatko sä sitä, että nyt sille vapaudelle, silloin ennen lapsia antaa suuremman merkityksen, ikään kuin glorifioi sen?
-       Isi: Juu, varmaan niinkin. Ehkä myös sillä tavalla, että nimenomaan tässä hetkessä antaa suuremman arvon sille hetkelliselle vapaudelle, esimerkiksi jos vaikka saa mahdollisuuden lähteä hetkeksi johonkin itsekseen tai kaverien kanssa tai, että pääsee kahdestaan puolison kanssa jollekin lyhyelle reissulle, elokuviin tai teatteriin, niin sellaista osaa arvostaa tosi paljon.
-       Arijoutsi: Ja se on varmaan myös jaksamisen kannalta tosi tärkeää.
-       Isi: Kyllä on, mutta toisaalta se ikävän tunne mikä saattaa kehittyä melko pian, jos on poissa perheen luota ja vaikka se paluu siihen perhearkeen voi ottaa lujille, kun esimerkiksi niitä univelkoja ei samalla tavalla pysty pois nukkumaan, kuin silloin ennen, niin silti se on se ikävä. Kun on ketä ikävöidä.

Pieni katsoo isompaa ja imee vaikutteita.

-    Arijoutsi: Varmasti noin. Onko teillä ollut apujoukkoja, eli oletteko saaneet vapaahetkiä tai mahdollisuuden olla kahdestaan vaimosi kanssa?
-       Isi: Kyllä on tosi hyvin. Täytyy olla kiitollinen, kun on isovanhempia jotka jeesaa ja kummeja ja sisaruksia. Ei voi valittaa kyllä yhtään.
-       Arijoutsi: No se on kyllä hyvä. Onkos ollut ikävä töihin?
-       Isi: No ei juurikaan. Toki välillä kaipaa hieman älyllisempiä haasteita, kuin kakkavaipan peseminen, mikä ei toki sekään mikään ihan läpihuutojuttu ole, mutta en kyllä vaihtaisi tätä työelämään. Toisaalta tiedostan, että varmaan on sitten kyllä kiva palata töihin, kun sen aika tulee. Kävin kyllä tossa lauantaina koulun kevätjuhlassa, moikkaamassa oppilaita ja opettajakollegoita ja mukava oli niitä kyllä nähdä, joten ehkä sen verran ikävä.
-       Arijoutsi: Mikä on ollut antoisinta kotona olossa?
-       Isi: Se on varmaan se, kun koko ajan tapahtuu jotain uutta ton nuorimmaisen kehityksessä. Kun jäin kotiin niin kaveri ei kävellyt, ruokapuoli oli melko yksinkertaista sosepohjaista tavaraa. Ja nyt tyyppi on kävellyt jo useamman kuukauden ja kaikenlaista ruokaa menee ja melko hyvällä ruokahalulla.
-       Arijoutsi: Maailma avartuu ihan toisella tavalla, kun lapsi lähtee liikkeelle.
-       Isi: Kyllä ja perässä saa juosta ja sulkea ovia ja reittejä sinne minne nimenomaan ei sais mennä ja jonne tietenkin eniten haluaa, kuten vessaan vessanpöntön kansia availemaan ja työntämään sormia suihkukaivon reikiin! Yksi pojan mieluisin kohde on meidän eteisen vaate/kenkä/”romu”-komero, jossa nyt ei ehkä kaiken siisteintä ole. Paikan vetovoima lienee siinä, että sinne kun ei saa mennä.
-       Arijoutsi: Perässä saa siis juosta?
-       Isi: Kyllä kyllä. Mut siihen sun aiempaan kysymykseen vielä palatakseni, että antoisinta tässä kaikessa on varmasti se, että jotenkin taustalla viipyilee koko ajan semmoinen tunnelma, että nämä on ohikiitäviä hetkiä ja näitä tulee kaipaamaan, vaikka se itkuinen, räkäinen, jatkuvasti öisin herättävä lapsi tuntuu välillä vievän vanhempiaan kuin pässiä narussa ja hermot on mennä joka käänteessä, niin niin. Ei näitä oikein osaa sanoittaa näitä tunnelmia ja mietteitä.
-       Arijoutsi: Aika varmaan tässä tapauksessa nimenomaan kultatussilla maalailee niitä muistojen kehyksiä.
-       Isi: Varmasti. Ja kyllä niitä töitä ehtii sitten tehdä. Se on kuitenkin ainaista opettelua se, että osaisi elää hetkessä. Painaa muistiin niitä ensimmäisiä kertoja, kuten esimerkiksi tossa viikolla, kun nuorimmainen laski liukumäkeä isoveljensä sylissä ja molemmilla oli melkoisen pysäyttävä nautinnon ilme. Niitä yrittää tallentaa sinne muistiinsa niin visusti, ettei ne sieltä koskaan lähtisi. Ja tossa hetkessä elämisessä kun saa tälleen kotona ollessaan jatkuvasti seurata mestaria, pientä yksivuotiasta joka ei paljon mennyttä muistele eikä tulevaa murehdi.
-    Arijoutsi: Samalla tavalla kun osaisi maailmaan tarttua, kuin yksivuotias! No mitäs kesällä meinaatte tehdä, onko suunnitelmia? Entäs sitten syksy, kun sen aika koittaa?
     Isi: Kesällä otetaan rentoo, niin kuin yläasteikäinen sanoisi. Mökille mennään joksikin toviksi, mutta kotosalla puuhaillaan pääasiallisesti. Otetaan kesäistä kotikaupunkia haltuun. Syksyllä vakaa aikomus on käydä pojan kanssa näissä perhekerhoissa, lapsimuskarihetkissä ja sen sellaisissa enemmän. Toistaiseksi on tullut suht hintsusti käytyä ja ihan omaa saamattomuuttaan. Turvallinen arkirytmi on ollut toistaiseksi tärkeämpi.

Poika, kettu ja kesä!


Sellaista kuvitteellista vuoropuhelua mielenpäällä olevista asioista Arijoutsin kanssa. Myöhempi keskustelu koski krouvin pienpanimotarjontaa, joten jätetään se julkituomatta. Iso onni ja sen toivotus kaikille koulunsa päättäneille, valmistuneille ja lomalle lompsineille. Yksi kesän aikana pohdintaan menevistä seikoista on pojan vastaus, kun kyselin häneltä alkuviikosta, että miltä tuntuu täytää kuusi vuotta? Pojan vastaus tuli kysymyksenä. "Miltä tuntuu täyttää tuhat vuotta"?








Ei kommentteja: