Särkänniemeen Särkänniemeen!

Tampere on sitten hieno kaupunki! Syitä tähän hienouteen löytyy monia. Kummelia ja Juicea en tohdi ohittaa Tampereen hienouksista puhuessani, mutta yksi merkittävimmistä lienee kuitenkin se, että puolisoni on sieltä kotoisin. Näin ollen poikien toinen mummola (tai vaihtoehtoisesti vaarila) sijaitsee täällä. Tampereelta löytyy valtavasti inspiroivaa tekemistä niin isoille kuin pienemmillekin tallaajille. Heitän tässä esiin nyt muutamia meidän perheemme suosikkeja. Pikku kakkosen puisto on ollut vanhemman pojan lemppari jo useamman vuoden ajan. Täällä koskipuiston välittömässä läheisyydessä pienemmät ihmiset ja siinä sivussa isommatkin, viihtyvät monenlaisten puistohärveleiden seassa yleensä mainiosti. Siitä kivenheiton päässä Ojakadulla sijaitsee pieni idyllinen Vohvelikahvila, joka mainostaa itseään onnellisten ihmisten kohtaamispaikkana. Tuskin surullisia ihmisiä kuitenkaan ovelta käännytetään. Vohvelikahvilasta saa sekä suolaisia että makoisia vohveleita ja on ehdottomasti tarkastamisen arvoinen paikka. Ehdoton ruokailusuosikkimme Tampesterissa on ravintola Gopal. Gopal tarjoilee herkullista kasvisruokaa kolmessa eri kohteessa ja meidän suosikkispotti on Kuninkaankadun Cafe Gopal. Kuninkaankadulta varsinkin kirjaihmisten kannattaa suunnata kulkunsa Lukulaariin, joka on aivan mainio antikvariaatti Puutarhakadulla. Muumilaakso Tampereen taidemuseon alakerrassa on taas kivenheiton päässä lukulaarista. Muumiolaaksossa kävimme pojan kanssa ensimmäisen kerran silloin, kun se sijaitsi vielä Tampereen pääkirjasto Metson tiloissa. Muistan pojan lumoutuneen ja pelänneen yhtäaikaa. Jotain vastaavaa on syytä odottaa, kun muumimuseo avaa oveensa Tampere-talossa ensi keväänä. Museoista kuitenkin ehdoton yliveto on museokeskus Vapriikki. Se on lapsiystävällinen ja siellä museopedagogiikka lyö kättä hyvien sisältöjen kanssa. Olemme käyneet siellä usemman kerran ja aina viihtyneet. Suosikkilistauksen, jota voisi jatkaa ja jatkaa, (esimerkiksi Rajaportin saunalla) lopuksi on kysyttävä, koska en tiedä, että voittaako mikään sitä kokonaisvaltaista hyvänolon tunnetta, minkä munkkikahvit Pyynikin näkötornissa tarjoavat, tiedätkö sinä? 

Kesä!

Poika ja torni.

Yksi kohde jäi vielä mainitsematta ja sille varaankin hieman pidemmän siivun. Otsikko paljastaa mistä lie kyse. Särkänniemen viihtyvyys ja tämä pätee varmasti myös Linnanmäkeen, on muistot joita tämä huvipuisto(t) mukanaan kantaa. Kun näissä paikoissa tuli visitoineeksi aikuisena, ennen lasten syntymää, viihtyvyyden takasi muutkin seikat, kuin pelkkä nostalgia. Mutta nyt lapsien kanssa (lapsena jälleen), on se takuuvarmaa, omalla kohdallani ainakin, että kun Näsinneula näkyy, hyvä mieli hiipii kehoon (ja tähän on turha miettiä mitään sellaista, että Näsinneula on yliampuva fallospatsas jne. ;) ). Omien lasten kautta on mahdotonta siirtää syrjään muistot, jotka matkaavat kauas taaksepäin omiin lapsuuden Särkänniemi kokemuksiin. Tämä viimeviikkoinen taisi olla nyt neljäs kesä putkeen, kun kävimme vanhemman pojan kanssa Särkänniemessä. Nuorimmainen oli mukana nyt ensimmäistä kertaa, tosin vain osan ajasta. Ajan kulumisesta oivan muistutuksen saimme, kun huomasimme huvipuiston ytimessä sijaitsevan ilmaisen Angry Birds Landin portilla, että leikkiminen yli viisivuotiailta oli kielletty. Jätkä on liian vanha! No ei siellä kukaan niiden satojen lapsien perässä juossut passeja kyselemässä, joten kyllä siellä yli viisivuotiaatkin puuhailivat ihan yhtä lailla, mutta niin vain poika kasvoi ja varttui tästä huvista yli ja ohi. Pienimmän kanssa ja myönnetään, oli se isompikin siinä mukana, puuhailimme kettuuntuneiden lintujen puistossa ja pieni nautti täysin siemauksin. Pienten liukumäki antoi pojalle kohtuulliset sävärit ja isoveljen tohinat vesisumua sylkevän Red-linnun kanssa sai yksivuotiaan pakahtumaan naurusta!

Vesisumua jee!

Oivaa vastapainoa tälle modernin ajan hitille on Koiramäen vanhanajan rauhaa huokuva alue, joka käyntipäivänämme oli seesteinen ja suuria ihmismääriä vailla. Koiramäki ei kanna mukanaan sitä nostalgian painavaa reppua, jonka muuten omalla kohdallani Särkänniemeen mukanani selässäni aina kannan, vaan se luo uutta muistojen kultareunusteista kuormaa. Muistan ensimmäisen kesän, kun esikoisemme kanssa Koiramäessä kävimme ja vitsi, minkä elämyksen se tarjosi. Koiramäen hahmot, eläimet ja se koko lailla täydellistä illuusiota huokuva atmosfääri, mikä Koiramäkeen on saatu luotua, on vertaansa vailla. En tiedä nauttisinko Särkästä niin paljoa, jos Koiramäkeä ei siellä olisi.

Mitä siellä alhaalla oikein on? Muurahaisia.

Hyvältä maistuu.

Menimme Särkänniemeen aluksi kolmistaan vaimoni ja vanhemman poikamme kanssa, heti huvipuiston avauduttua ja nuorimmainen tuli mummin kanssa myöhemmin perässä. Koko köörillä matkasimme ensin kahville Näsinneulan huipulle, katselemaan joka kerta puistattavia näkymiä. Oli aurinkoinen päivä, joten maisemaa riitti. Nuorimmainen juoksenteli tohkeissaan ympäri neulan kahvilaa ja kurkkaili isänsä pitäessä kiinni, (järki sanoo, että lasi kestää, mutta...) huikeita tornista avautuvia maisemia tai sitten vain otti vitamiineja ikkunasta. Näsinneulasta matkasimme Sara Hildenin taidemuseoon kummastelemaan Ron Mueckin pysäyttäviä veistoksia. Särkänniemeen tänä suvena matkaavat, älkää missatko tätä näyttelyä, sillä melkoisen vaikuttavia Mueckin hyperrealistisiksi kutsutut teokset ovat! Näkemisen arvoinen oli vanhemman poikamme ilme, kun hän näki tämän:

Mummille suuri kiitos poikien hoidosta, sillä saimme jäädä vielä päivän päätteeksi puolisoni kanssa kahdestaan pariksi tunniksi leikkimään nuoria ja vetreitä huvipuiston kävijöitä. Koskiseikkailun ja tukkijoen päämme sentään kestivät, mutta parissa muussa, hieman "rajummassa" laitteessa kävimme vain toteamassa sen tosiasian, että ei meistä oikeen enää ole. Tukkijoki on juuri näitä nostalgian läpitunkemia Särkänniemen must-laitteita, jotka heti veneeseen istuessaan kuljettavat tällaisen nostalgiahuuruisen ukon, ei vain radalleen, vaan myös menneeseen, lapsuuden alati auringonpaisteisiin kesiin. Ylämäkeen kohoavan veneen auheuttama kolina käynnistää kolinan myös pään sisällä. Lapsien kanssa, vaikka tällä nimenomaisella tukkijokihetkellä olimmekin puolison kanssa kahden, muistot koki paljon syvemmin. Sitä näkee lapsissaan itsensä, sen hieman aran pojan, joka ei todellakaan uskaltanut mennä niihin kaikkiin laitteisiin, mihin rämäpäisempi isosisarensa. Ajoittain tulikin tunne, että me viihdyimme vaimoni kanssa Särkänniemessä paremmin kuin vanhempi poikamme. Hän, vaikka lopulta varmasti viihtyikin, oli monen laitteen äärellä, "että ei mennä tohon", vaikka hurjista laitteista ei ollutkaan kyse. Aamulla ennen kuin lähdimme puistoon, poika ei olisi halunnut lähteä, vaan olisi mieluummin jäänyt mummin ja vaarin luokse pelaamaan mummin isosiskon kanssa takapihalle jalkapalloa!

 

Kuka hullu menee vapaaehtoisesti tuohon
ja vielä maksaa siitä?!