Mene metsään. Niin juuri, mene hyvä ihminen, metsään. Ja
jos et pääse yksin, ota lapset mukaan. Ja jos mahdollista, nuku yösikin siellä.
Ei liene kovinkaan virheellisiä ne päätelmät, että lyhytkin visiitti metsässä,
tuolla luonnon sakraalissa helmassa alentaa stressihormoneja, helpottaa
alakuloa ja piristää kauttaaltaan. Kaiken lisäksi sieltä Tapion tarhoista
löytää kaikenlaista suuhun pantavaa, sientä ja puolukkaa, jos pelkkä kävely ja
ihmettely ei riitä. Vaikka syksyssä on hyvästijättöä iso siivu, on siinä myös
luovuttamatonta kauneutta, henkensä kadottavassa lehdessä uutta luova
elementti. Ne värit ja ne tuoksut.
Metsän sylissä. |
Samoilimme lyhyesti, mutta kuitenkin, koko perheen voimin eräänä kauniina syyspäivänä Sipoonkorven kansallispuistossa. Hienoa oli huomata, että niin samoili yks sun toinenkin lapsiperhe. Nuotion äärelle kasvispiirakoita, makkaroita ja kahvivesiä lämmittelemään kerääntyi melkoinen joukko metsään menijöitä ja olioita. Sienestäjiä näkyi siellä täällä. Siinä oli ilo ihmetellä kollektiivisesti aurinkoista syyssäätä ja tätä mahdollisuutta, olla luonnossa, nauttia siitä. Ja Kansallispuistossa, 15 kilometrin päässä kotiovelta! Pojat, varsinkin vanhempi, hullaantui metsän luomista mahdollisuuksista kiitettävästi. Äitinsä kanssa he keksivät erilaisia tasoja, joita suorittaa niin kiipeilemällä, tasapainoilemalla kuin konttaamalla. Nämä tasot olivat esimerkiksi kaatuneiden puiden päällä etenemistä sekä kivien ja kantojen päällä hyppimistä. Metsä kiihdytti mielikuvitusta ja ruokki luovuutta. Pienempi pojista innostui juoksemaan polkuja ja huutamaan metsälle. Kantorinkassa ei kauaa viihdytty.
Missä ollaan, minne mennään. |
Taso 1. |
Sipoonkorpi vaihtui seuraavana viikonloppuna syksyisen Etelä-Pohjanmaan rauhaan, kun lähdimme poikien ja poikien isovanhempien kanssa viettämään pidennettyä viikonloppua Lappajärven mökille. Ajelimme kauniissa syyssäässä kohti puitujen peltojen lakeutta. Eskarilainen otti pari vapaa päivää oppivelvollisuudestaan päästäkseen katsomaan Superpesis-finaalia Vimpeliin. Isä sai tarpeellista irtiottoa kaupunkiarkeen ja hiljaisuus, maaseudun rauha, avarine maisemineen Itä-Helsingin sykkeeseen verrattuna kieltämättä sitä tarjosi. Isovanhemmat pääsivät puolukkaan ja mökkiä saatiin laitettua vastaanottamaan talvea.
Tunnissa isovanhemmat, lapsenlapsensa innokasta apua unohtamatta noukkia näpsäyttivät vähän puolukkaa! |
Mökkimme viereisen metsän uumeniin ei tarvinnut montaa metriä taivaltaa, kun puolukka apajat tulivat runsaina vastaan. Poika teki isovanhempiensa kanssa kaksi noin tunnin reissua marjamaille ja saaliina oli neljä ämpäriä puolukkaa. Tiedetään mitä puuron päälle syksyn pimenevinä iltoina laitetaan. Kun minä valvoin pienimmän päiväunia, muut marjastivat ja hienoa, että niin tekivät ja saimme kotiin vietäväksi sangollisen puolukkaa. Kun minä jäin näistä metsäsessioista sivuun, nappasin yhtenä päivänä vastaavasti repun selkään ja vaelsin parin kilometrin päässä olevalle Ammeskallion laavulle juomaan termospullosta kahvia ja katselemaan kaukaisuudessa välkkyvää Lappajärveä. Metsässä samoilu tuntui virkistävältä. Erään muinaisen pellon painanteista sai sellaisen vaikutelman, että siinä ovat hirvet huilineet. Alueelta on tavattu monenlaista metsän asukkia, myös niitä suurimpia ja mahtavampia, karhuja. Mökiltämme vajaan kilometrin päässä sijaitsevan broilerikasvattamon, jota poika nimittää kanojen vankilaksi, tavattiin taannoin Otso omenainen. Vaan eipä osunut tielleni lintuja suurempia eläinystäviä. Silti suu tapaili vihellystä, kun mieli alkoi liikaa funtsimaan, että mitäpä jos täällä sittenkin kävelisi vastaan...
Syksyinen Etelä-Pohjanmaa on jotain melko lailla toista,
kuin esimerkiksi Kalasataman työmaa taivaita tavoittelevine nostureineen. On
hiljaista, on talvea vastaanottamaan taipunutta maisemaa. Hiljaista ihan
konkreettisestikin. Kun isompi pojista pääsi elämänsä ensimmäiselle
traktoriajelulle pikkuserkkunsa kanssa, minä istuin kuskin, tätini miehen, jo eläköityneen maanviljelijän, vieressä kysellen maaseudun elosta niitä näitä.
Kylän raittia jota ajelimme elävöitti parhaina päivinään 22 karjatilaa, nykyisin jäljellä on enää yksi. Äitini muistaa joka kerta mainita, kun tätini luo ajelemme, että
silloin joskus tällä kylällä oli kolme kauppaa, enää ei ole yhtään. Poikien
tavatessa pikkuserkkujaan ja minä jälkikasvua saaneita serkkujani, ajatukset
kulkivat vääjäämättä lapsuuteni kesiin, kun serkkujen kotona, äitini
synnyinmaisemissa aikaani vietin. Halusin tuolloin aina käydä katsomassa
navetassa lehmiä ja nytkin vein vanhemman poikani visiitille tuonne pienen
pojan mieltä kiehtoneeseen paikkaan. Tätini mies totesi pojalle, kun kävelimme karjakeittiön
ovesta sisään, että enää ei kuulu ammuuta. Ainoat eläimet, joita täällä voi
nähdä on hiiret. Kymmenkunta vuotta sitten lähtivät lehmät tuolta tilalta ja
nyt oli navetassa enää hiljainen, vanhoja aikoja muistuttava, etäinen haju
vastassa. Klapikasat, pari autoa ja vene olivat korvanneet lehmät.
Hiljaisuus. |
Koen suurena etuoikeutena, että minulla on mahdollisuus silloin tällöin
pakata laukut, napata pojat kainaloon, jättää kaupunki ja lähteä maaseudun
hiljaisuuteen. Myönnän, että en siellä osaisi elää. Matkan aikana mietin
minkälaista olisi kasvattaa lapsia pienessä, muutaman tuhannen ihmisen kylässä,
maisemassa maaseuduksi kutsutussa. Arvostan niitä, jotka siellä eloaan elävät,
minusta siihen ei olisi. Pidän Etelä-Pohjanmaan mökistä, vanhempieni synnyinseudusta paljon ja toivon poikieni myös
oppivan pitämään reissuistamme mökille, maaseudulle. Maaseutu on
tärkeä, kun siellä saa käydä. Asettuminen, jääminen olisi jo kovin eri juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti