tiistai 6. syyskuuta 2016

Vähän vanhenemisesta, vähän jalkapallosta.

Se on seitsemänkymmentä ikävuotta nyt lähempänä, kuin syntymä. Toki vain, jos niin hyvin käy, että sinne asti saa matkustaa. Kun katson peiliin, näen väsähtäneet ja vanhentuneet kasvot, sen minkä ruokkoamattoman parran alta tavoitan. Hiukset jotka vetäytyvät vauhdilla paiskatakseen pian kättä pälven, tuon cd-levyksikin nimitetyn laajenevan autiomaan kanssa. Niissä hiuksissa jotka vielä ovat, näkyy harmaan sävyjä. Nenästä kasvaa karvoja. Miksi, pohdin ajoittain. Lapset vanhentavat ja nuorentavat samaan aikaan. Samalla lapset kasvattavat tuota kasvattajan etuoikeuden saanutta. Niin pyörii pallo ja näin sen kuuluukin olla. 35 ikävuotta tuntuu pahemmalta kuin 34, toivoakseni pahemmalta myös kuin 36. Jos pitäisi vastata kysymykseen, mitä olet mielestäsi saanut tähän mennessä aikaan, niin ykskantaan vastaisin, että nuo pojat. Titteleillä, tutkinnoilla ja viroilla kun ei näihin verrattuna ole kovin suurta merkitystä. Ja ilman toistahan täällä ei mitään aikaiseksi saa. Vaan enempää en rohkene näitä pohtia, sillä melkoisen huikea oli elokuun viimeisen viikonlopun lauantai ja siitä haluan pari sanaa ilmi tuoda.

Seesteinen hetki kentällä.

Lauantaina 27. päivä elokuuta puoli yhdeksän aikaan aamusella, Kirkkonummen urheilupuistoon kokoontui suuri joukko pieniä futarinalkuja. Alkamassa oli vanhemman poikamme ensimmäinen jalkapalloturnaus. Päivän ohjelmaan kuului kolme 25 minuuttia kestävää ottelua tuulisessa, mutta aurinkoisessa säässä. Urheilupuiston tunnelma oli mainio. Paitsi tärkeimmät tunnelmanluojat, eli pelit neljällä eri kentällä, oli hyvää fiilistä aistittavissa myös buffetin ja buffetin vierestä löytyvän onnenpyöräkojun laitamilla. Pojan joukkue, Herttoniemen toverit oli jaettu kahteen eri ryhmään, teräs- ja supersopuleihin. Molemmissa sopuleissa pallon perässä juoksi kahdeksankunta innokasta pelaajaa, joukossa niin tyttöjä kuin poikia. Melkoisen tunnemyrskyn sai tämä pojan ensimmäinen futisturnaus isänsä mielessä aikaan. Oli ilon, liikutuksen ja haikeuden hetkiä. Oli muistojen tuomaa kaihoa ja hyvää mieltä, että tässä sitä nyt ollaan, poika tuolla kentällä pelaamassa ja isä katsomassa kentänlaidalta, kannustusta ja ohjeitakin, huudellen. Vaikka jalkapalloa en nuoruudessa ole pelannutkaan, niin useita joukkuelajeja kuitenkin olen harrastanut. Näin ollen turnaukset ja ottelut pitkin poikin Etelä-Suomea tulivat 80-luvun lopussa ja 90-luvun aikana itselleni varsin tutuiksi. Niitä tunnelmia tavoitin pojan pelejä katsellessani. Muistan kuinka siistiä oli lähteä pelireissuille, kuinka jännittävää astua kentälle. Kuinka tärkeää pelien jälkeen käydä kioskilla ostamassa karkkia tai jäätelöä, myöhemmin mennä hampurilaiselle joukkueen kanssa. Muistan pelitilanteita, onnistumisia ja takaiskuja. Ärtymyksen ja suuttumuksen häviöistä, riemun voitoista ja henkilökohtaisista rimanylityksistä.

Pojan valitsema pelinumero. Isä
ei ole taikauskoinen.

En tiedä mitä kaikkea mietti tuo poika, joka juoksi kentällä joukkuetovereidensa kanssa. Mitä tunsi, kun pallo kulkeutui useita kertoja omaan maaliin, vastustajan toimittamana. Minkälaisia vipoja sai, kun siellä hyökkäyspäässäkin heilui ajoittain verkko? Jotain kuitenkin osasin aistia, kuulla ja nähdä. Pelaajat nauttivat, poika siinä joukossa mukana, eikä haitannut vaikka voittoja ei tullutkaan. Niitä ei jääty murehtimaan, vaan innolla mentiin kohti seuraavaa peliä, kohti tulevaa. Nauravia, hymyileviä, iloisia kasvoja ja huomionsa muualle hukkaavia. Kun pelikenttien vieressä piti leiriään Sariolan Tivoli, saattoi nuoria futarinalkuja silloin tällöin ruveta kiinnostamaan liikkuva maailmanpyörä tai joltakin ressukalta karannut ilmapallo. Mutta tämä ei ollut millään muotoa vakavaa, lähinnä koskettavaa ja viatonta. Sillä jalkapallo on leikkiä, vielä kaukana naama irvessä suorittamisesta. Jos on jotain vaatimuksia, niin se, että hauskaa pitää olla. Näkyi siellä kentällä ja kentän laidalla myös itkua, ärsyyntymistä. Ilon vastapainona, tunteita sieltä toisesta laidasta.

Omat mielenliikkeeni kiteytyy hetkeen, kun katseeni tavoittaa kentän laidalta oman isäni, joka katsoo äitini kanssa lapsenlapsensa peliä, kannustaa ja riemuitsee. Sama mies, joka siellä 80- ja 90-luvulla kentänlaidoilla seurasi poikansa pelejä, myötäeli tunteiden vuoristorataa. Sukupolvien kolmilenkkinen ketju oli Kirkkonummen urheilupuistossa kokemassa nautinnollisia hetkiä jalkapallon parissa. Ja vaikka muistot kuljettivatkin minut omiin lapsuuteni ja nuoruuteni peleihin, oli hienoa ymmärtää, että nyt ollaan tässä. Nyt minä saan seurata ja kannustaa, tukea ja nauttia. Olla isä kentän laidalla.

Onnistumisia ja isän ylpeyttä.








Ei kommentteja: