Se on seitsemänkymmentä ikävuotta nyt
lähempänä, kuin syntymä. Toki vain, jos niin hyvin käy, että sinne asti saa
matkustaa. Kun katson peiliin, näen väsähtäneet ja vanhentuneet kasvot, sen
minkä ruokkoamattoman parran alta tavoitan. Hiukset jotka vetäytyvät vauhdilla
paiskatakseen pian kättä pälven, tuon cd-levyksikin nimitetyn laajenevan
autiomaan kanssa. Niissä hiuksissa jotka vielä ovat, näkyy harmaan sävyjä.
Nenästä kasvaa karvoja. Miksi, pohdin ajoittain. Lapset vanhentavat ja
nuorentavat samaan aikaan. Samalla lapset kasvattavat tuota kasvattajan
etuoikeuden saanutta. Niin pyörii pallo ja näin sen kuuluukin olla. 35 ikävuotta tuntuu
pahemmalta kuin 34, toivoakseni pahemmalta myös kuin 36. Jos pitäisi vastata
kysymykseen, mitä olet mielestäsi saanut tähän mennessä aikaan, niin ykskantaan
vastaisin, että nuo pojat. Titteleillä, tutkinnoilla ja viroilla kun ei näihin verrattuna ole kovin suurta merkitystä. Ja ilman toistahan täällä ei mitään aikaiseksi saa.
Vaan enempää en rohkene näitä pohtia, sillä melkoisen huikea oli elokuun
viimeisen viikonlopun lauantai ja siitä haluan pari sanaa ilmi tuoda.
Seesteinen hetki kentällä. |
Lauantaina 27. päivä elokuuta puoli yhdeksän aikaan aamusella, Kirkkonummen urheilupuistoon kokoontui suuri joukko pieniä futarinalkuja. Alkamassa oli vanhemman poikamme ensimmäinen jalkapalloturnaus. Päivän ohjelmaan kuului kolme 25 minuuttia kestävää ottelua tuulisessa, mutta aurinkoisessa säässä. Urheilupuiston tunnelma oli mainio. Paitsi tärkeimmät tunnelmanluojat, eli pelit neljällä eri kentällä, oli hyvää fiilistä aistittavissa myös buffetin ja buffetin vierestä löytyvän onnenpyöräkojun laitamilla. Pojan joukkue, Herttoniemen toverit oli jaettu kahteen eri ryhmään, teräs- ja supersopuleihin. Molemmissa sopuleissa pallon perässä juoksi kahdeksankunta innokasta pelaajaa, joukossa niin tyttöjä kuin poikia. Melkoisen tunnemyrskyn sai tämä pojan ensimmäinen futisturnaus isänsä mielessä aikaan. Oli ilon, liikutuksen ja haikeuden hetkiä. Oli muistojen tuomaa kaihoa ja hyvää mieltä, että tässä sitä nyt ollaan, poika tuolla kentällä pelaamassa ja isä katsomassa kentänlaidalta, kannustusta ja ohjeitakin, huudellen. Vaikka jalkapalloa en nuoruudessa ole pelannutkaan, niin useita joukkuelajeja kuitenkin olen harrastanut. Näin ollen turnaukset ja ottelut pitkin poikin Etelä-Suomea tulivat 80-luvun lopussa ja 90-luvun aikana itselleni varsin tutuiksi. Niitä tunnelmia tavoitin pojan pelejä katsellessani. Muistan kuinka siistiä oli lähteä pelireissuille, kuinka jännittävää astua kentälle. Kuinka tärkeää pelien jälkeen käydä kioskilla ostamassa karkkia tai jäätelöä, myöhemmin mennä hampurilaiselle joukkueen kanssa. Muistan pelitilanteita, onnistumisia ja takaiskuja. Ärtymyksen ja suuttumuksen häviöistä, riemun voitoista ja henkilökohtaisista rimanylityksistä.
Pojan valitsema pelinumero. Isä ei ole taikauskoinen. |
En tiedä mitä kaikkea mietti tuo poika, joka juoksi kentällä joukkuetovereidensa kanssa. Mitä tunsi, kun pallo kulkeutui useita kertoja omaan maaliin, vastustajan toimittamana. Minkälaisia vipoja sai, kun siellä hyökkäyspäässäkin heilui ajoittain verkko? Jotain kuitenkin osasin aistia, kuulla ja nähdä. Pelaajat nauttivat, poika siinä joukossa mukana, eikä haitannut vaikka voittoja ei tullutkaan. Niitä ei jääty murehtimaan, vaan innolla mentiin kohti seuraavaa peliä, kohti tulevaa.
Omat mielenliikkeeni kiteytyy hetkeen, kun
katseeni tavoittaa kentän laidalta oman isäni, joka katsoo äitini kanssa
lapsenlapsensa peliä, kannustaa ja riemuitsee. Sama mies, joka siellä 80- ja
90-luvulla kentänlaidoilla seurasi poikansa pelejä, myötäeli tunteiden
vuoristorataa. Sukupolvien kolmilenkkinen ketju oli Kirkkonummen
urheilupuistossa kokemassa nautinnollisia hetkiä jalkapallon parissa. Ja vaikka
muistot kuljettivatkin minut omiin lapsuuteni ja nuoruuteni peleihin, oli
hienoa ymmärtää, että nyt ollaan tässä. Nyt minä saan seurata ja kannustaa,
tukea ja nauttia. Olla isä kentän laidalla.
Onnistumisia ja isän ylpeyttä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti