perjantai 10. maaliskuuta 2017

Paljonko on tarpeeksi? - Jokunen sana lasten harrastamisesta & liikkumisesta

Kun lapsi tykkää liikkua, sinun pitää vanhempana järjestää siihen mahdollisuus! Menikö oikein? Tavallaan joo, toisaalta ei. Jos on niin, että lapselle liikkuminen on luontevaa, hän järjestää, jopa tuollainen vasta noin seitsemänvuotias, itselleen myös mahdollisuuden liikkumiseen. Kun kävellään esikouluun tai sieltä pois, kauppaan, mihin vaan, on lapsen kulku usein aivan jotain muuta kuin tavallista kävelyä, johon aikuinen antautuu. Lapsi hyppii, ottaa spurtteja, ravaa, pistää välillä laukaksi, hiihtää (siten, miten talvikengät jalassa nyt hiihtää voi), luistelee (sama kuin edellinen) ja ylipäänsä etenee kadehdittavalla vapaudella. Itse tekisi mieli usein matkia lastani, tehdä kulustani antoisampaa, mutta kun ei, jokin porvarillinen ahdas käyttäytymisnormisto sanelee kulkuni.

Tämän varaan ei varmaan kannata kuitenkaan tuudittautua, sen perusteella jättää liikkumisen ilot järjestämättä. Vai? Lapsemme eskarissa talven toimintaan on kuulunut säännöllinen luisteluretki Kontulan tekojääradalle. Huikeaa toimintaa, sanon minä! Eli lapsi saa liikuntaa järjestetysti esikoulun kautta (keskiviikko aamuisin on lisäksi jumppatuokio koulun liikuntasalissa) sekä oman aktiivisuuden kautta liikkuessaan paikasta a paikkaan b. Riittäisikö tämä tuonikäiselle? Jos näin ajattelisimme, voisimme "joutilaina" vanhempina vapauttaa itsemme liikkuttamisvelvoitteesta ja käyttää töiden jälkeinen vapaa-aika vain sisällä oleiluun, pikku kakkosen katseluun ja virtuaalimaisemiin pakenemiseen. Okei, kyllä me näin ajoittain teemmekin, mutta tehdään sentään muutakin. Ja vaikka emme aina haluaisi, haluavat lapset.

Tänä talvena tuo pian 7 v. on päässyt kiitettävän usein luistelemaan (esikoulukäyntien lisäksi) ja on ottanut reippaita askelia luistelutaidossaan eteenpäin. Meillä on luistelun ja kiekkoilun suhteen ihanteellinen tilanne, sillä kodistamme on kutakuinkin 200 metriä jäälle. Luistinradan viereen on tehty myös n. 500 metrin latu, kun lumi ei ole riittänyt tänäkään talvena normi latuverkostoa ylläpitämään. Ei pitäisi jäädä ainakaan siitä kiinni, että ei jaksa lähteä. Hiihtämässäkin ollaan muutamia kertoja käyty ja siinäkin viime talveen verrattuna on kehitystä tapahtunut. Viime päivinä kaveri on hiihtänyt sitäkin enemmän kotona, siis sisällä. Kiittävä ja syyttävä sormi osoittaa Niskas-Iivoa ja Heikkis-Mattia. Säbämaila ja papan haavasta tekemä keihäs käyvät sauvoista mainiosti. Lapsi laittaa villasukat jalkaan ja ne ajavat luonnollisesti suksien asiaa. Toisinaan myös luistinten. On vaikea kirjaimin kuvailla miltä näyttää kun lapsi hiihtää sisällä ilman suksia, joten jätän tämän mielikuvituksen varaan. Alakerran uudet naapurit tykkäävät varmasti, kun viikonloppuaamuisin alkaa kolkutus, kun sauvat osuvat latuun eli laattiaan.

Myös vapaata tyyliä on opeteltu.
Lapsi siis tykkää liikkua ja onhan tuo vanhemmalle ilahduttava asianlaita. Näiden sisäsivakoitsimisien ja ulkojäällä/ladulla operoimisen lisäksi lapsi käy kerran viikossa jalkapalloilemassa ja kahdesti on myös tarjolla pesäpallotreenejä. Viikossa on myös yksi piano-puoltuntinen. Lienee syytä kysyä, että onko jo liikaa? Tätä tulee mietittyä toisinaan. Harvemmin ollaan menty kuitenkaan kahdesti viikossa pesäpallotreeneihin ja se on ollut ihan valinta. Neljä kertaa viikossa on paljon, tarpeeksi ainakin. Toisaalta tulee myös aistittua, että kaveri pitää harrastuksistaan. Joskus kun on ollut nihkeyttä treeneihin lähtemisen suhteen, ei olla sitten lähdetty. Raja sen suhteen, että pitääkö patistaa vai antaa aina vapaus valita, on monesti kinkkinen asettaa. Ollaan jotenkin yhtä mieltä puolison kanssa siitä, että esimerkiksi pianotunnille lähtöön asetetaan enemmän patistamismentaliteettia mukaan tarvittaessa. Ei kuitenkaan niin paljoa, että ilmaantuu vastareaktioita. Sillä tavalla hienovaraisesti. Toistaiseksi ihan hyvin on toiminut. 

Pesäpallo on näin talviaikaan (kiekkoaikaan) haastavampi, koska lajia ei pysty seuraamaan teksti tv:stä samalla tavalla kuin kiekkoa. Into oli kuitenkin silminnähtävää, kun poika pääsi kuukausi takaperin elämänsä ensimmäiseen pesäpalloturnaukseen Kotkaan. Sisätiloissa pelatut kaksi peliä, molemmat voitokkaita, jäivät varmasti pojan mieleen mukavana kokemuksena ja lajia reippaan vuosikymmenen aikoinaan harrastanut isä oli kentän laidalla tunnemyräkän pauloissa. Ymmärrän lapsiensa kautta omaa nuoruuttaan ja harrastuksiaan uudelleen eläviä vanhempia kenties hitusen enemmän. Tiedostan, että tämä on vaaran paikka. Joten kannusta lastasi ja hänen joukkuettaan ja joukkuetovereita, mutta muuten, pidä suusi kiinni! Ellet ajaudu sitten valmennus/pelinjohtaja tehtäviin. Vielä en ole sortunut. Saas nähdä.

Hamina kaatui selvin numeroin!


Torstaina 2.3 lähdimme esikoululaisen, hänen isoisänsä ja serkkunsa kanssa Lahteen katsomaan hiihdon (kyllä siellä mäkeäkin hypättiin) MM-kisoja. Olin 7 vee, kun vuoden 1989 Lahden MM-kisoissa olimme perheemme kanssa ihmettelemässä 460 tuhannen kisakävijän joukossa, kuinka Suomi, etenkin naiset, määräsivät. Muistan vuoden 89 kisoista kisamaskotti Nestori-tontun ja Pirkko Määtän. Ehkä pojallekin jäi jokin muistijälki näistä kekkereistä. Määräsivät naiset tälläkin kertaa viestipronssin verran, vaikka vajaan kolmen vuosikymmenen takainen suvereenius jäi, yllättäen, saavuttamatta. Jälkikasvu näytti viihtyvän, siinä missä ajankulusta jälleen hämmentynyt isänsäkin.


Kisapäivää seuraavanana lauantaina kävimme pojan kanssa Lahden reissun innostamina hiihtämässä ja kilpailuksihan se tietenkin meni. Otimme neljä eri kisaa, jotka lapsi voitti kaikki. Kerran luulin voittavani, koska poika kaatui maaliviivan tuntumaan. Noustessaan ylös maaliviiva olikin siirtynyt 20 metriä eteenpäin, tottakai, joten tappio tuli siitäkin taistosta. Nämä neljä kisaa käytiin miesten sekä naisten parisprinteissä, yhdistetyn parikisan hiihto-osuudella ja kolmas taisi olla miesten viesti. Miesten parisprintin voitti Suomi, koska se oli ainoa kisalajeistamme, jossa poika valitsi joukkueekseen oman maansa. Hymyilyttämään pisti, kun poika kysyi tohkeissaan, että "isi mikä joukkue sää oot, kun mä oon Norja ja sieltä Heidi Weng ja Marit Bjöörgen?" Olin K. Niskanen & K. Pärmäkoski ja hävisin. Yhdistetyssä poika valitsi Saksan. "Isi mikä sä oot, ku mä oon Saksan Johannes Rydzek ja mikä se oli, olikse Erik Frentzel..?" Mietin pitäisikö olla huolissaan tästä lapsen innosta vai vain liikuttunut. Valitsen jälkimmäisen.


2 kommenttia:

Faijahommia kirjoitti...

Hyvä postaus!

Itse ajattelin mahdollistaa lapsen harrastuksia niin paljon kuin hän itse haluaa. Harrastuksien parista tulee muutakin kuin liikuntaa, esim sosiaalisia taitoja, ystäviä yms

https://faijahommia.fi/

juhaniteräs kirjoitti...

Kiitos!

Se on juurikin noin. Välillä on vaan päiviä kun lapsi haluaa harrastuksiin enemmän ja taas päiviä, kun ei niinkään. Lasta pitää kuunnella, mutta myös hellävaraisesti välillä rohkaista lähtemään treeneihin, vaikka ei aina haluaisikaan. Usein lähteminen on se hankalin juttu. Kun harrastukseen on päästy meillä kaveri on usein täynnä intoa, eikä treeneihin lähtemisen nihkeilystä ole tietoakaan.

Tsekkasin blogisi, onnea tulevaan :) Postauksessasi "syy blogin aloitattamiseen" kirjoitat, että "aidot tarinat isyydestä puuttuu". Myönnät, että aiheesta on olemassa blogeja, mutta, että "niissäkin elämää katsotaan hieman pinkkien lasien läpi ja jätetään realiteetteja auttamatta sivuun." Pointissasi on varmasti totta toinen puoli, mutta oman blogini viitekehyksessä olen pyrkinyt purkamaan näitä kutsumiasi "pinkkejä" laseja. Oletko tsekannut esim. tekstit kolikon kääntöpuolesta, ärtymyksestä ja pienten huolien suuruudesta tai sairastamisen kurimuksessa. Pyrkimys realismiin on kelpo lähtökohta vanhemmuusblogeissa, kiiltokuvaa on mukava sitäkin niihin toki tuoda.