Vein lapseni päiväkotiin alle 2-vuotiaana = olen huono vanhempi.

Nuorimmainen lapsistamme on opetellut nyt reilut pari kuukautta eloa toisessa kodissa, tämän varsinaisen ohella, nimittäin päivä sellaisessa. Joka päivä ei tule pohdittua tuota lapsen arkipäivien "sijoituspaikan" nimeä, sitä, että siinä käytetään sanaa koti. Onko se sellainen paikka, että sen yhteydessä on luontevaa käyttää tuota nimeä, nimeä joka viestii ihmiselon turvallisimmasta ja rauhoittavimmasta tyyssijasta, paikasta, jossa eniten aikaa elämästämme vietämme? Olisiko tarha parempi nimitys? Hoitopaikka? Säännöllisesti mediassa nousee esiin keskustelua siitä minkä ikäisenä lapsen on sopiva mennä tuonne arkipäiviensä kotiin? Viimeksi kuluvan kuukauden alussa tämä keskustelu ja paikoin huuteluksi huipentunut sellainen, otti kierroksia, kun Jari Sinkkonen avasi suunsa (teroitti kynänsä).

Onko tämä puheenaihe mörkö?

Niin milloin onkaan tuo oikea aika ja kuka sinne sopii, minkälainen luonne? Entä millaisilla muskeleilla siellä lapsiamme hoidetaan? Saako käyttää sanaa laadukas hoito? Sinkkonen kirjoitti, että "laadukas varhaiskasvatus" on täynnä sanahelinää ja se aiheesta ja/tai aiheetta herätti polemiikkia. Tuossa Sinkkosen kirjoituksen jälkeisessä keskustelussa syyllistämisen ivanuolet lentelivät puolin toisin. Ja kohteita ne löysivät. Moni näytti ja näyttää tietävän parhaiten miten ventovieraiden pitäisi lapsiaan kasvattaa. Usein lasten hoitoon liittyvissä keskusteluissa nousevat esiin asiantuntijoista suurimmat, jo edellä mainittu Sinkkonen sekä Liisa Keltikangas-Järvinen. Eräs HS:n mielipidekirjoituksen kohta jäi Sinkkosen vieraskynä (HS 4.3.2017) kirjoituksen jälkihuutelussa erityisesti mieleen, se kuuluu näin: ”Päiväkoti pikkulapselle on puolustettavissa vain, jos kodissa ei syystä tai toisesta pystytä hyvään vanhemmuuteen ja luomaan turvallista lapsuutta”. Siinä ei syyllistämistä enää selkeämmin esille voisi tuoda. Kirjoittaja, ei siis Sinkkonen viittaa alle kolmevuotiaisiin, sillä mielipidekirjoitus jatkuu: ”Kolmevuotiaille ja sitä vanhemmille – heidät yksilöinä kohdaten – päiväkoti on hyvä paikka sosiaalistua, varsinkin kun perheissä on yhä vähemmän sisaruksia.”

Ilvekset kuin...

Nyt kun kävi niin, että veimme lapsemme päiväkotiin, kun tämä oli vuoden ja 8 kuukauden ikäinen (samoin teimme myös esikoisen kanssa) emme ilmeisesti sitten kykene hyvään vanhemmuuteen, saati luomaan turvallista lapsuutta. Joku voisi suuttua tuollaisesta. Ei kirjoittaja ihan pieniin aiheisiin nuoliaan tähtää, tuskin vahingossa, nimittäin hyvään vanhemmuuteen ja turvalliseen lapsuuteen. Valitettavasti on varmasti myös niin, että kaikki vanhemmat, eivät kykene, syystä tai toisesta vastaamaan noihin vaatimuksiin. Se mitä on hyvä vanhemmuus ja turvallinen lapsuus, on hyvä kysymys, johon voi vastata monella tapaa. Jokainen vanhempi varmaan lähtökohtaisesti pyrkii hyvään. Pyrkii tarjoamaan lapselleen sellaiset elämän rakennuspalikat joilla voi kohdata tulevaisuuden kelmeät kauhut, tuon katalan maailman niin, että valmiudet ovat riittävät ehjänä pysymiseen maailman kylmien tuulten puhaltaessa. Kuinka paljon lopulta tiedämme toisten perheiden elämästä, toisten syistä, vaikuttimista, kasvatusperiaatteista? Kovia olemme kuitenkin huutamaan omaa totuuttamme. Astumaan tuomarin saappaisiin. Johtuuko se epävarmuudesta omia valintojamme kohtaan?

Onko oman totuuden huutaminen ja tuomarin rooliin asettuminen oikeasti se mitä me haluamme? Vanhemmuuteen liittyy niin valtavasti syyllistäviä elementtejä jo itsessään, että ulkopuolelta tulevat syytökset jättäisi mieluummin kuulematta. No miksen sitten jätä? Miksi luen näitä keskusteluja? Lapsiperhearjessa myös ollaan niin sanotusti herkillä, tuntosarvet kohollaan ottamassa vastaan informaatiota vanhemmuuteen liittyen, niin negatiivista kuin positiivistakin. Usein ensiksi mainittu nousee määräävään rooliin. Huonommuuden tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Ne kulkevat usein käsi kädessä syyllisyyden kanssa. Kun ulkopuolelta kerrotaan, että toimit väärin, annetaan ymmärtää, että hyvänä vanhempana, jos sellainen olisit, toimisit toisin kuin nyt toimit, luodaan samalla hedelmällistä maaperää väsymiseen, uupumiseen ja masentuneisuuteen. Nuo kaikki edellä mainitut diagnoosit ovat nousevia käyriä tämän päivän vanhemmuudessa. Ja sitten tulee vielä joku joka kertoo, että ei sitä ennenkään masennuttu, ei väsytty, vaikka oli laajempi lapsikatras hoidettavana ja patriarkaalinen, naisen tiiviisti kodin ja lastenhoidon maailmaan ”yksinoikeudella” sysäävä maailma. Rakenna siinä dialogia sitten.

Jos tässäkin asiassa oltaisiin armollisia. Niin itselle ja omille valinnoille, kuin myös toisten. Ymmärtäväisiä muiden perheiden näkemyksille siitä mikä on parasta juuri heidän omalle jälkikasvulleen, vaikka ne poikkeaisivat omistasi. En koe olevani huono vanhempi, vaikka lapseni ovat menneet molemmat päiväkotiin alle kaksivuotiaina. Syyllisyyden raippa on kyllä heilunut rinnassani astellessani pois itkemään jääneen lapseni luota, lapsen jonka olen antanut vielä kovin vieraalta vaikuttavalle päiväkodin hoitajalle. Mutta syyt, miksi se on heilunut ovat vanhemmuuteen, omaan tunnemaailmaan kuuluvia ja niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tuo hoitaja ei ole minulle vielä tuttu, eikä lapsellenikaan sama asia kuin minä tai lapsen äiti olisi. Kyse on luottamuksesta. Luovutan lapseni luottavaisin mielin osaaviin ja kokeneisiin käsiin. Esikoisen päiväkotivuosina saama hoito oli hyvää, paikoin jopa erinomaista. Siitä kiitos mahtaville tekijöille, niille, jotka tekevät työtään sydämellä, lastemme parasta ajatellen. Ja kun kokemus esikoisen kohdalla oli tällainen, ei mikään estä minua luottamasta siihen, että niin tulee olemaan myös tämän kuopuksen kohdalla.

Sinkkonen kirjoittaa kolumninsa lopuksi ilosta, joka nousee lapsen hoitamisesta ja kasvun seuraamisesta ja toteaa, että kukaan ei kirjoita siitä. En epäile etteikö näin olisi. Uskon silti, että päiväkodeissa tuota kasvua ja kehitystä seurataan ilolla ja tasan varmasti myös lasten kodeissa. Olemme puolisoni kanssa huomanneet ja nimenomaan ilolla ottaneet vastaan, tämän reilun kahden kuukauden päiväkotiajan mukana tulleita kehitysaskeleita. Sanoja tippuu ja niistä kasvaa päivittäin uusia lauseita aivan eri tahtiin, kuin viime vuoden lopussa. Kaveri on oppinut leikkimään ihan toisella tavalla. Nyt tulee löröä ja pökälettä pottaan. Käsiä käydään pesemässä ja nostetaan hienosti hihat ylös, ettei paita kastu. Minusta nämä ovat merkkejä laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Ei haittaisi jos valtiovalta, elinkeinoelämä ja meidän patriarkaalista yhteiskuntajärjestelmää sinnikkäästi ylläpitävä hallitus huomaisivat myös tämän ja osoittaisivat arvostavansa näitä valtavan tärkeän työn tekijöitä ihan konkreettisesti, roimalla palkankorotuksella.