Pottamietteitä

Hurrataanko sinulle, kun onnistut tekemään tarpeesi pönttöön? Saatko ylitsevuotavaa suitsutusta, kun tiristät muutamia tippoja nestettä putkistostasi pöntön pohjalle? Taputatko suorituksellesi? Hymyiletkö hurmaavaa hymyäsi ja säteiletkö maagista valoa, kun olet onnistunut edellä mainituissa puuhissa? Jos et, niin pitäisikö. Tulla lapseksi jälleen.

Tässä kuluneen kahden vuoden aikana on ollut hetkiä, kun on tuntunut, että elämä on yhtä pyllynpesemistä ja vaipanvaihtoa. Niitä hetkiä ei ole ollut ihan vähän ja yhä niitä on, mutta orastavaa helpotusta on näköpiiriin ilmaantunut. Ennen päiväkodin aloitusta pottaaminen oli lapsen mielestä vastenmielistä puuhaa. Kaveri saattoi kyllä riulle istahtaa, mutta nousi jo sekunnin päästä muihin toimiin. Toimiahan tuon ikäisellä riittää. Ei ole kahleita, tai jos on, niistä ei välitetä. Ja aina voi itkeä ja huutaa. Satunnaisia olivat poton pohjalle ilmaantuneet tuotteet, mutta kyllä niille harvoille osoitettiin sitten kaikki saatavilla oleva tuki ja riemu. Päiväkodin myötä, kuten viime kirjoituksessa mainitsin, isoja kehitysaskelia ollaan otettu. Tai siis lapsi on. Itse tunnun taantuvan. Ehkä se synnyttää tasapainoa meidän perhekuntaan. 

Lapsen toimipiste. Aiempaa käyttäjää (isoveljeä) lahjottiin tarroilla. Vappu
pohtii, josko joku pesisi tassut. 

Päiväkodin tuomista kehitysaskelista potalle oppimisen, pottaamisesta iloisen ja hyväntuulisuutta ympärilleen säteilevän toimen, lasken tällä hetkellä eniten kiitollisuutta tarjoavaksi seikaksi. Luontaisia kehitysaskeleita nämä lienevät, mutta päiväkodin tarjoamaa boostia ei parane väheksyä. Kun saman ikäiset lapsoset istuvat pottaympyrässä, kuin muinaiset suomalaiset nuotiopiirissä, ilmassa on taikaa. Tuo taika on kehityksen taikaa, mallioppimisen ja ryhmäpaineen kaunis liitto. Ja kun palkintona tarjoillaan hymyä ja naurua, kättentaputusta ja vilpitöntä hyväksyntää, ollaan asian ytimessä. Potalla olo ei ole enää vaade, vanhempien kireyttä ilmanalaan tihuttava ”istuisit nyt kulta siinä potalla” - pyyntö, vaan mahdollisuus, pakahduttavan hyvältä tuntuva olo (ainakin siltä näyttävä) pienessä ihmisessä, ”katsokaa, minä osaan” – niin onhan tuota nyt mahtava seurata.

Ja kyllä me ollaan taputettu, iloittu ja riemuittu. Pyydetty veli ja naapuri ynnä kadun mies katsomaan. Laulettu ja tanssittu. On kuin kyseessä olisi riitti, siirtymävaihe pöksyynpaskomisesta pöntölläoperoimiseen. No lähestyyhän tuo kovaa vauhtia kahden vuoden rajapyykkiä! En tiedä milloin on oikea aika aloittaa potalle opettelu? Saako patistaa? Lahjoa? Kun se nyt vaan on niin helppo ratkaisu laittaa se vaippa. Jokainen vaippa, joka laittamatta jää, on voitto. Tästä ja lastenhoidon ekologisesta jalanjäljestä kirjoittelin viime syksynä. Onhan tämä hyvin pitkälti myös viitseliäisyys kysymys. Ei se lapsi sinne potalle automaattisesti aloita paskomaan. Sinun täytyy istua vieressä ja tehdä lykkäämisharjoitteita, ähistä ja puhista, näytellä suoritusta, pantomiimata tämä pyhä toimitus. 

Tätä kasvunvaihetta seuratessani mieleeni on noussut kuva Intian matkalta 10 vuoden takaa. Muistan etuoiketettuna valkoisena lännenmiehenä katselleeni Intian, niin jättikaupunkien kuin pienimpienkin kylien elämää totaalisen kulttuurishokin vavisuttamana. Eräs muistikuva on noussut viime aikoina taas vahvasti esiin. Tien laidalla, ojan reunalla pieni, kenties 2-vuotias alaston heiveröinen lapsi istui kyykyssä. Katselin tätä lasta ja huomasin, että hän on tarpeillaan. Ei pisulla, vaan sillä toisella. Keskellä ihmisvilinää, huumaavia ja pyörryttäviä tuoksuja, keskellä kaikkea mahdollista kuviteltavissa olevaa epäoikeudenmukaisuutta, tämä kuva jäi yhtenä voimakkaimmista mieleeni. Ja sen vaikutus on lasten myötä vaan kasvanut. Tuohon näkyyn tiivistyi silloin se epäoikeudenmukaisuus mikä maailmassa vallitsee. Tiivistyi, vaikka mitä minä tiesin tuon lapsen elämästä, hänen päivien kulustaan, menneisyydestä saati tulevaisuudesta. Niiden aavistusten varassa mitä minulla oli, johtopäätökseni tein. Mahdollisesti kastiton katulapsi, yksi Intian miljoonista. Arviolta 40% maailman katulapsista elää Intiassa. Nyt tuo näky muistuttaa minulle siitä, että oma lapseni saa istua potolla. Hänen ei tarvitse likaisena ja alastomana tehdä tarpeitaan maantien laitaan. 

Istuin juuri tuossa yksi päivä pojan vieressä vessassa. Kun kaveri meni omalle toimipisteelleen, istuin minä vessanpöntölle. Kansi oli tosin kiinni ja housut jalassa. Lapsi punnersi, lykkäsi ja huomasin itse automaattisesti matkivani. Toimii se siis toiseenkin suuntaan. Lapsi katsoi suoraan isäänsä silmiin, kun tulosta ei potan pohjalle hyvästä yrityksestä huolimatta tullut, hieman kaihoa katseessaan. Kysyin, eikö tullut kakkaa ja lapsi vastasi, ”ei kakkaa”. Ei kakkaa tällä kertaa. Perusasioiden äärellä on hyvä ja onnellista olla.