Kaupungin lapset maaseudulla - Pojat Pohjanmaalla (Pt.3)

Taas on se aika vuodesta, kun monet kaupunkiin masentuneet tahtovat tuuliin raikkaisiin. Mökille, maaseudun tuulia haistelemaan vei tämä aika myös meidän perheemme. Ja mikäs on mennessä, kun on mahdollisuus. Maalla voi nuo raikkaat tuulet tuoda toisinaan nokkaan sonnan lemua (mikä on vaan kotoisaa), tai sitä irvokkaampaa hajua kettutarhasta. Tai läheisestä broilerikasvattamosta, tuosta kanojenvankilasta, kuten lapsemme sanoisi. Itse olen vetänyt tahtomattani nokkaan melko tiukkaa siitepölyä, joka ihan vähän häiritsee kesäeloa. Näissä tuulissa tosin viihdyn, vaikka on minulla vahvoja stereotypioita maaseutuun liittyen. En niitä auliisti silti myöntämään rupia. Koen kuitenkin (muka) ymmärtäväni maaseudun asukkien mielenmaisemaa, arvojen rakennuspalikoita ja rakkautta maahan.

Lapseni ovat syntyneet kaupungin asukeiksi. He ovat paljasjalkaisia stadilaisia. Betonilähiöiden kasvatteja? No ei sentään, tai riippuu keneltä kysyy. Jos kysyn Etelä-Pohjanmaan sukulaisilta, niin kovin betoninen saattaisi vastaus olla. Kotitalomme sijaitsee metsän laidassa ja muutaman minuutin pyöräilymatkan päässä voi nähdä lehmiä laitumella. Tästä luonnon läheisyydestä huolimatta on lapsieni kasvuympäristö toki kovin toisenlainen, kuin kesämökkimme sijainti. Metro ei kulje muutaman minuutin kävelymatkan päästä. Lähimpään kaupunkiin on täältä kolmisenkymmentä kilometriä. Kauppa löytyy parin kilometrin päästä kyllä, mutta sairaalaan on taivalta sitten taas hieman enemmän. Joukkoliikenne? Kun ei ole joukkoja, niin ei tarvita liikennettä. Ironista kyllä, Etelä-Pohjanmaa tai Pohjanmaa yleisesti omaa suht vankan historian nimenomaan joukkoliikkeiden osalta.

Kuuntelin pojan kanssa viime lauantaina Vimpelissä pesäpallo-ottelussa käydessämme takanamme istuneiden nuorien, arviolta 18-20 –vuotiaiden jutustelua. Kaikenlaista sain kuulla. Yksi lause jäi etenkin mietityttämään. Yksi nuorista tokaisi muille, että ” ei kaikilla ole varaa siihen, että perheessä on kolme autoa…” Jos Helsingissä asuvalta kysyisi, että mihin sinä autoa tarvitset on kysymyksen painoarvo kovin toinen, jos kysyt sitä täkäläisiltä. Mökkimme läheisen kyläkaupan, nimeltään Itäkeskus, pihalla jäätelöitä perheen kanssa nauttiessamme ihmettelimme eräiden paikallisten tapaa jättää auto käyntiin kaupan pihaan, väen poiketessa ostoksille. En tiedä miettivätkö nuo tuon alan harrastajat sitä, että onko tyhjäkäynti kaupan pihassa sallittua tai voisiko niitä jäätelönsyöjiä haitata se pakokaasu? Sitä, että sen joku siitä vie ei varmaankaan. Ei Superpesis-ottelussa autokeskustelua käyneet nuoret juurikaan pohtineet kolmen auton ekologista selkäreppua. Se ei liennyt keskustelun pointti, vaan pointiksi tulkitsin sen, että autojen merkitys on todella keskeinen täällä, pitkien etäisyyksien maaseudulla, joukkoliikenteen ulottumattomissa. Ehkä sillä on myös toisenlaista statusarvoa. Silloin menee hyvin, kun pihassa on monta autoa ja ne ovat uusia ja hienoja. No joo, kyllä tuota tulkintaa voi käyttää myös isoilla kirkoilla. Kun pinta kiiltää, ei sisällön tilaa tarvitse miettiä. Onko tämä pohjalaista mielenmaisemaa vai ihan vaan suomalaista?

Se ainoa oikea.

Liikennevälineiden statusarvopohdinnat nousivat mieleeni, kun nuorimmainen, kovasti sanavarastoaan kerryttävä lapsemme, tokaisi moottoripyöriä nähdessään, ”kato isi, kikkelipyörä”! Niin, voihan sen noinkin tiivistää.

Pari päivää sitten oli vielä lämmin.

Täällä mökillä, maaseudun rauhassa tulee usein pohtineeksi omaa suhdettaan tähän ympäristöön ja verrattua sitä kaupungin vastaavaan. Kuinka paljon maaseutua itse mukanani kannan? Olenko kaupunkilainen jonka juuret ovat tiukasti maaseudun alavilla mailla? Vanhempani ovat molemmat Etelä-Pohjanmaalta. Ja vaikka itse synnyin etelässä, pääkaupungin katveessa, on Pohjanmaa ja maaseutu ollut suuresti elämässäni läsnä. Kaikki kesä, pääsiäis-, sun muut lomat vietimme täällä. Teini-iässä mökkireissuihin tuli luontainen tauko, olihan tuolloin mahdollisuus jäädä ”yksin” kotiin. Parikymppisenä kiinnostus mökille menoon virisi jälleen ja aloimme käydä kaveriporukalla täällä Lappajärven itäisessä kylässä. Noista reissuista muodostui monella tapaa legendaarisia ja tärkeitä. Vuosi vuodelta tämä vanhempieni synnyinseutu on tullut entistä tärkeämmäksi. Lapsien myötä mökkeilyyn tuli myös uusi syvällisempi ulottuvuus. Yritän päästä sisälle pohjalaiseen mielenmaisemaan kirjoja apuna käyttäen. Nyt lueskelen Orvokki Aution Pesärikko -trilogiaa. Pitäisikö kuitenkin jutella niiden täällä asuvien kanssa enemmän?

Vaikka lapseni ovatkin kaupungin poikia, haluan tuoda heitä tänne toisenlaiseen ilmastoon. Koen sen hyvin tärkeäksi. Mökkimme sijaitsee pellon laidalla, metsän reunassa. Pelloilla kasvaa niin rehua lehmille, kuin viljakasveja. Pelloille tähystäessä voi nähdä maalaisromantiikkaa (vanhempien silmiin) kieliviä latoja, pelloilla ruokailee milloin kurkia, milloin kuoveja. Eräs aikakausi painui muutama vuosi sitten mailleen, kun naapurin isäntä lopetti karjanpidon. Lähimmät lehmät voi bongata parin kilometrin päästä. Muutama päivä sitten ajelin autolla Vimpelin suuntaan ja tuossa kylänraitilla joudun ajamaan auton tien sivuun, kun hevonen juoksi vastaani ilman ohjastajaa. Morjestettiin siinä toisillemme ja jatkettiin matkaa omiin puuhiimme.

Oli päivän hetki mikä tahansa, mökkimme viereisen metsän taikapiiristä kantautuu lintujen päätähuimaava konsertto ja se on ihan ilmaista. Iltaisin siihen saattaa heittää oman soolonsa kaukaisemmilta metsämailta kukkuva käki tai pelloilta kuovi pitkänokka. Mökkimme pihapiirin yltä lentää, vuosikausia ellei jopa vuosikymmeniä, samaa lentorataa taittanut uros lehtokurppa soitimellaan. Kutsuhuutoja on ilma täys ja kyllä niihin vastataankin. Viime kesänä västäräkki oli tehnyt pesän mökin terassille ja harmaasieppo tikkataulun ylle. Eilen vanhempi lapsista huomasi keittiön ikkunasta ulos katsellessaan, että viereisen koivun neljän oksan haarukkaan oli rastas pistänyt kortteerinsa pystyyn. Ja kun lapsi katsoi vielä tarkemmin, näki hän pieniä avautuvia suita. Emo puolustaa poikasiaan vimmalla, varsinkin meidän petokoira Vapulta, joka on saanut usean paskaohjuksen turkkiinsa. Luonnonihmeitä voi toki kuulla ja nähdä kaupungissakin. Täällä niihin tulee keskittyneeksi toisella tavalla, intensiivisemmin. Ei ole muut houkutukset tiellä. Itäväylä ei kohise taustalla.

Laulun sanoin "Kaikkein kaunein järvi Lappajärvi on"!

En näe itseäni kuitenkaan asustelemassa näillä lakeuksilla. Silti viihdyn täällä hyvin, ajoittain kaipaan tänne. Ehkä se on juuri siinä. Voi kaivata, kun ei tarvitse jäädä. Maaseutu kiitti meitä tänä kesänä vierailustamme hämmentävällä ja iloisella tavalla. Puoliso oli vanhemman lapsemme kanssa osallistunut Vimpelin K-Market Vedossa arvontaan, jossa palkintona oli Jopo. Kun muutama vuosi sitten jotkut, paikallisen kahvilan isännän korviini kantautunutta puhetta lainatakseni, ”sillä kaverilla ei ole kyllä mitään muuta kuin kusta päässä” – henkiset tyypit varastivat meiltä kaksi Jopoa, lahjoitti maailmankaikkeus meille nyt yhden takaisin. Voittoarvassa luki nimeni.