Yhden miehen ruuhka

Jari Tervo kirjoittaa omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävässä teoksessaan Pyrstötähti Erkki-sedästä, jota nimitetään yhden miehen ruuhkaksi. Tämä mainio nimitys on tullut usein mieleeni tässä viimeisten viikkojen ja kuukausienkin aikana tuota kolmen vuoden rajapyykkiä kohti ryntäävää lastamme katsellessa. Kokoajan sattuu ja koko ajan tapahtuu. Jokainen askel on seikkailu. Kuinka monta kertaa voi lapsi yhden päivän aikana saada lyötyä päänsä, milloin seinään, milloin oveen, milloin pöydän kulmaan, milloin tuoliin, kirjahyllyyn tms.? En muista, että isoveljensä olisi saman ikäisenä ihan tällä volyymilla päätään kopsautellut. Nimenomaan, en muista. Se ei tarkoita, etteikö näin olisi tapahtunut.

Ajattelin, että kun lapsi oppii kävelemään, niin aika pian sen jälkeen hän rupeaa hahmottamaan askeleidensa kulun. Voinko olla enempää väärässä. Kotimme viheliäiset huoneiden väliin asemoidut kynnykset tulevat edelleen lapsellemme yllätyksenä. Lähes joka päivä. Yhä, vaikka kävellyt sälli on kaksi vuotta. Kuvittele puhdas lattia. Lattia jossa ei loju sen kymmenen sortin metallista, muovista, puusta, pahvista, paperista, mitä ihmeellisimmistä ainesosista kokoonpantuja yleisesti leluiksi kutsuttuja rakennelmia. Minäkin kuvittelen, mutta kuvitelmaksi jää. Puolisollani on tapana korjailla näitä jälkikasvunsa jätöksiä useamman kerran päivässä. Minusta ei siihen oikein ole. Hetkittäiset, kaikesta ylimääräisestä vapaat lattiapinta-alat, ovat kun selkäsi käännät, vuorattu mitä moninaisimmilla kapistuksilla. Näiden päälle voi myös astua. Harvoin tahallaan, vaikka mieli tekeekin, joskus. Parhaimmillaan (lue pahimmillaan) lapsi (pienempi) voi touhutessaan lyödä ensin päänsä ovenkarmiin ja siitä itkua tihuuttaen edeten kompastua maassa lojuvaan sählymailan lapaan, joka vie jalat alta. Maasta, jo vuolaampaa itkua veistellen, noustessaan lyödä vielä nuppinsa pöydän kulmaan. Onneksi lapsi haluaa, isoveljen pelejä matkiessaan, suojata päänsä maalivahdin kypärällä. Saisi pitää sitä jatkuvasti päässään. 

Seison nyt käsilläni tässä.

Ruuhkaisaa on. En edelleenkään pysy perässä. Mielenrauhaa koetellaan. Tasaantuuko jossain vaiheessa? Ruuhkaisaa on ollut myös kodin ulkopuolella. Lukion kolmas jakso otti noviisista kyllä melko perustavanlaatuisen selätysvoiton. Ruuhkaisen pikkuihmisen kykyyn seikkailla joka askeleella sopii hyvin myös se seikka, että tyypillä on ilmiömäinen taito jankuttaa. Kansainvälistä tasoa epäilemättä. Hermoja se ei tosin koettele.

En malta lopettaa.

"Mennäänkö kauppaan?" Mennään, mennään kyllä. "Mennäänkö kauppaan?" Juu, isi sanoi jo, että mennään"? Mennäänkö kauppaan?" Kuule rakas, kun isi jo sanoi, että mennään, niin kyllä me mennään. Itse asiassa koko ajan tässä kuljetaan kohti kauppaa. Nyt itkunkaltaista narinaa äänessään  lapsi vaatii. "Mennään kauppaan!" Kysymys vaihtuu käskyksi ja toistojen määrä menettää merkityksen. Minä kun haluan kaiken minkä haluan tapahtuvan heti. Etkö ymmärrä?

"Mä haluun kattoo pissa possun!" Juu katsotaan Pipsa possua. "Mä haluun pissa possun"! Kyllä isi ymmärsi, että Pipsa possua haluat katsoa. Isi laittaa sen. "Mä haluuuuun pissa possun!?!" Kärsimättömyys periytyy. Kummalta?

En usko, että lapsen kuulossa olisi vikaa. Tai, voihan siinäkin piillä osasyy. Joulukuun alusta  helmikuun puoliväliin mennessä lapsella oli neljä korvatulehdusta. Edellisviikolla pojalle laitettiin putket, elämänsä toiset. Kyllä tuo ruuhkan tuntua eittämättä lisää. Ja mitä mahtaa tuntea pieni lapsi?Varmasti on epämukava olla ja levottomuus hiipiä kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Josko nuo pienet lankarullan muotoiset titaanista rakennetut 1,5 mm kokoiset putket auttaisivat. Helpottaisivat ruuhkaa.

Ensimmäistä kertaa luistimet jalassa.