sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Korvien tarkastamisesta yöksi Meilahteen.

Lapsi oli nukkunut pari yötä huonosti. Sunnuntain vastaisena yönä pojalle nousi kuume, hiestä märkä pikkuihminen yski vimmatusti ja vaikersi itkua. Otettiin kesäaikaan siirtyminen vastaan sellaisella ilolla, että varattiin lapselle heti aamutuimaan aika lääkäriin. Metro matkalla Itäkeskuksen Pikkujättiin (siunattu lapsivakuutus), nähtiin muutama noita (kummallinen kansanperinteen ja tuonti uskonnon ristisiitos) "palmunlehvineen" ja keväinen aurinko. Emme vielä osanneet aavistaa, että emme pääse siitä tänään juuri nauttimaan.

Tarkoitus oli mennä tarkastamaan pojan korvat. Putkituksesta oli kulunut reilu kuukausi ja samalla siinä lääkäri kuuntelisi keuhkot ja tekisi muut rituaalinsa. Heti alusta asti kävi selväksi, että nyt oli kyseessä hyvä, lapsen huomioon ottava, kohtaamisen tärkeyden ymmärtävä ja luottamusta herättävä lääkäri. Yleensä kun pojan korviin on kurkattu, on hän kiittänyt siitä hirvittävällä huudolla ja kiemurtelulla. Nyt. Ei mitään. Korvat olivat kunnossa ja putket hienosti paikoillaan. Mutta keuhkoista kuului jotain.

Lapsi hengitti työteliäästi ja joutui käyttämään vatsaansa (apulihaksia) tähän normaaliin toimintoon. Oli poika toki yskinyt jo pari päivää ja lauantaina olin kuullut pojan hengityksen hieman vinkuvan. Oli näitä ennenkin ollut, joten ei osattu huolestua. Laskeeko huolen määrä toisen lapsen kohdalla? Lääkäri määräsi ventolinea, hengitystä avaavaa lääkettä ja laittoi lähetteen laboratorioon. Otettaisiin tulehdusarvot. Ne olivat hieman koholla. Lääkäri kuunteli puoli tuntia myöhemmin keuhkot uudestaan ja katsoi vatsan, miten se työtään teki ja kuinka lääke olisi auttanut? Ei juuri ollut. Määräsi uuden setin, sellaista kuin spiraa (mitä lie) hengitystä avaavaa ja kosteuttavaa. Taas odoteltiin, että josko hengitys tasaantuisi ja työn määrä sen suhteen lapsella vähenisi.

Isä hengitteli 80-luvulla samankaltaisen piipun kautta.
No sitä se ei tehnyt. Lääkäri konsultoi toista lääkäriä, ilmaisi olleen erittäin hyvä, kun tulimme korvia tarkastamaan ja kirjoitti lähetteen Lastenklinikalle. Lähdettiin Meilahteen. 

Meilahdessa ihmeteltiin uutta värikästä Lastensairaalan rakennusta ja Pikkujätin lääkärin puheita siitä, että se olisi jo valmis. Ilmeisesti syksyllä 2018 pitäisi olla valmista. Esikoisen ensivisiitille Lastenklinikan päivystykseen oltiin tultu aikanaan ambulanssilla. Lapsen hengitystä kuunneltiin, lääkettä annettiin, odottaa annettiin, annettiin lisää lääkettä, ventolinea ja kortisonia ja jotain muuta, mitä, en tiedä ja odoteltiin hieman lisää. Ei osattu vieläkään liiaksi huolestua, vaikka harvoin sairaalan käytävillä nyt mikään hilpeä olo hellii. Keväinen, kaunis auringonpaiste sivalsi kuitenkin sekä toiveikkaita että alakuloisia säteitä odotushuoneeseen. Lähdettiin siis alunperin lapsen korvia tarkastamaan ja nyt ollaan täällä. Mitä täällä tapahtuu?

Leikkinurkan lelut tekivät lapseen vaikutuksen ja kohtuullisen hyvin kaveri jaksoi siitä huolimatta, että päiväunet jäivät väliin. Muistelimme, että ensimmäistä kertaa lapsen elämässä ja palmusunnuntai sen kuin venyi. Isoveli valitteli tylsyyttä. Kymmenen maissa oltiin lähdetty kotoa ja melkoisen monta tuntia vietetty sairaalan ynnä lääkärin seiniä tuijotellen. Kello saattoi olla jotain kuuden korvilla, kun Lastenklinikan päivystävä lääkäri totesi, varmaan kaikenlaista hänkin nähnyt, että eivät olleet myrkyt riittävästi tehonneet, ja että hän kirjoittaa lähetteen osastolle. Seuraavan yön lapsi viettäisi sairaalassa.

Lähettämisen syy: Bronchiolitis acuta
Äiti ja isoveli lähtivät hakemaan meille jotain ruokaa. Me jäimme potilaan kanssa odottelemaan sairaanhoitajaa joka kuljettaisi meidät Meilahden yhdys/huoltotunnelia pitkin jonnekin, minne, en ollut varma. Huone löytyi muutaman minuutin taivalluksen jälkeen ja sitä me lapsen kanssa jäimme asumaan. Oli härveleitä, laitteita ja kaikenlaista ihmeteltävää. Lapsi kertoi haluavansa kotiin. Olin samoilla linjoilla. En ajatellut aamulla herätessäni viettäväni seuraavaa yötä sairaalassa. Jäisin pojan unta valvomaan potilaan sängyn viereen asetetulle patjalle. Eloa on välillä haastavaa ennustaa.

Pojan pieneen isovarpaaseen asetettiin anturi joka kertoi sängyn viereisestä ruudusta pojan pulssin ja sykkeen. Lapsi vierasti anturia koko sairaalassaoloajan ja isää jännitti katsella monitoria. Yöllä huoli puhkesi todella, kun huomasin pojan sykkeen huitelevan 200:ssa. Yöhoitaja kertoi laitteen valehtelevan. Vaikka toivoisin toki laitteen lähtökohtaisesti toimivan, hyvä näin päin. Yö oli levoton, pojan hengitystä käytiin useamman kerran kuuntelemassa ja ventolinea annettiin aamuyöstä. Kahden maissa huoneeseen tuli noin nelivuotias poika isänsä kanssa. Viideltä alkoi poikamme puolitoista tuntia kestänyt yskänkohtaus. Hiljaisen viikon maanantai alkoi metelissä.

Lapsen äiti tuli aamulla isoveljen kouluun viemisen jälkeen eväineen. Lapsi otti äidin vastaan ilolla. Katseltiin pädilta hieman Ryhmä Hauta ja syötiin. Pojalta otettiin itkun saattelemana verta tulehdusarvojen tarkastamista varten. Sairaanhoitaja oli jo kolmas vuorollaan. Löydettiin leikkinurkkaus. Lapsi innostui, siivosi leikkiluutulla sairaalan lattioita ja työnteli lasten vaunuja. Ei valtavan kipeältä vaikuttanut. Lääkäri kuunteli pojan keuhkot ja totesi, että parempaan päin oltiin menossa. Tulehdusarvot olivat myös laskussa. Lääkäri kertoi vielä parin tunnin päästä kuuntelevansa keuhkot ja jos mitään takapakkia ei ilmaantuisi voitaisiin lähteä kotiin. Hyvä, oikein hyvä.

Kaksi tuntia myöhemmin, takapakin ilmaantumatta ja kotiutusluvan saatuamme (kiitos välittävälle ja osaavalle henkilökunnalle), ei poika olisi enää malttanut sairaalasta pois lähteä. Leikkinurkkaus oli lumonnut lapsen. Minua tämä kotiinlähtö ei niin haitannut. Se haittasi, kun lääkäri ilmaisi lapsen isän rasitusastmataustan edesauttavan reippaasti jälkikasvun alttiutta sairastua. Kun iltapäivästä otin eteisessämme kenkiä jalasta, tuntui kun olisi palannut kotiin pidemmältäkin reissulta.

Ryhmä Hau, ryhmä hau, ne auttaa siellä täällä.








Ei kommentteja: