Osana maailman suurimpaa kansanliikettä.

"Jalkapallo on elämän satua, epätodellisen elämän aikaa.
Myöhemmin sitä palaa todellisuuteen, takaisin elämään."

Vuoden 1970 Meksikon MM-kisoissa, Brasilian legendaarisessa joukkueessa, maailmanmestaruuden voittanut puolustava keskikenttämies Wilson da Silva Piazza kiteyttää yllä mielestäni hyvin kuluneen kuukauden tunnelmia. Kaksi peliä jäljellä ja mitä sitten?

Tämä on vaikea aihe. Se vie tunteisiin. Myönnän, en tiedä lajista paljoakaan. Arvokisojen alla ja päällä, kiinnostus kuitenkin aina iskee ja vie mennessään. Pelejä tulee katsottua, niitä spekuloitua ja selostajien tietoja ilolla kuunneltua. Myös lapsen jo kolmen vuoden mittaiseksi venynyt harrastaminen on tuonut reippaasti lisää mielenkiintoa lajia kohtaan. Onhan nämä kisat nyt olleet melkoista katseltavaa. Jalkapallo on uskonto, sanovat jotkut. Samoja piirteitä on löydettävissä, -uskonnollisia ulottuvuuksia. Yhteisöllisyys, rituaalit, symbolit, jalkapallostadionit temppeleinä, pyhiinvaellus peleihin, esimerkiksi MM-kisoihin, pelaajiin (& peleihin) liittyvät legendat jne. Maradonan kirkko on ihan oma lukunsa. Tätä kansanliikettä voi analysoida uskontotieteellisesti, kuten Teemu Taira kirjoittaa jalkapallo-uskontona artikkelissaan. Katolinen Etelä-Amerikka pelaa maallistunutta Länsi-Eurooppa vastaan. Pohjois-Afrikan muslimivaltiot, Itä-Euroopan ortodokseja vastaan. Monikulttuuriset maat.., niin, aika moni on sellainen. Tai sovitaanko vaikka, että taitavat ammattilaiset pelaavat toisia taitavia ammattilaisia vastaan.

Jalkapallo toimii maailmanselityksenä. Se tuo iloa, lohtua ja se on parhaimmillaan melkoista eskapismia. Minkäköhänlainen kollektiivinen apatia seuraa ensi viikolla, kun pelit päättyvät? Jalkapallo tarjoaa roolimalleja ja se asettaa tavoitteita. Se laittaa ihmisen liikkumaan. Hymy ja hämmennys kasvoilla on tullut seurattua pojan joukkueen pelejä, maalien jälkeisiä tuuletuksia - joista saattaa löytyä samoja piirteitä, kuin joiltakin etusivujen futareilta ja myös sitä alhoa, johon tappion ja epäonnen hetkellä pelaajat taipuvat ja jotka ovat täysin ja sydäntä repivän tosia. 

Pari vuotta sitten ystäviltä Belgiasta saatu paita on
vuorotellut poikien päällä. Ja aina hyvässä
yhteisymmärryksessä. Melkoinen aarre!

Lapsi seuraa isäänsä. Muistan varsin hyvin, kun aikanaan alle kymmenvuotiaana (tosin varmaan vielä yläasteiässäkin) pelailin kotini pihalla mielikuvituspelejä - niin jääkiekkoa kuin pesäpalloakin. Opettelin pelaajien nimiä ja halusin oppia lämäämään myös siltä väärältä puolelta, leftiltä. Olin ylpeä rightin pelaaja, sillä Jari Kurri, Mario Lemiux ja Teemu pelasivat rightilta, mutta todellisuutta piti apinoida mahdollisimman hyvin. Nyt olen saanut ilolla seurata, kun lapsi pelaa omia mielikuvituspelejään. Jääkiekko on vaihtunut jalkapalloon ja lapsi tietää futareita nimeltä merkillisen paljon ja tottakai, haluaa oppia potkaisemaan myös vasurilla hyvin.

Monien yhteisten pilkkuskapojen aikana pelaajien tuuletuksia on onnistuneiden vetojen jälkeen matkittu ja erästä, ainakin vielä alkusarjan aikana lapsen lempipelaajaa, matkittiin hiustyyliä myöten. Äiti laittoi lapselleen ennen Espanja - sovitaan nyt vaikka Portugali peliä, de Gea kampauksen. Peli tuo riemua, jännitystä ja positiivista fiilistä. Ja se minkä kokee itse kaikkein tärkeimmäksi, peli vie lapsen pelaamaan ja liikkumaan itse, ei vain passiivisena tuijottamaan. Harvaa ottelua on lapsi jaksanut varttia pidempään katsoa. On pitänyt päästä itse pelaamaan!

Ihannekokoonpano alkuerän peliin. Mbappe on vaihtanut puolta,
niin kuin moni muukin.

Minua jalkapallossa kiinnostaa etenkin lajin kytkeytyminen politiikkaan, historiaan ja ylipäänsä yhteiskuntaan/tiin ja sen eri osa-alueisiin. Jos jalkapallo on uskonto, on se myös suurvaltapolitiikkaa ja on linkittynyt lähes kaikkeen kuviteltavissa olevaan. Jari Ekbergin Kuin taivasta koskettaisi - Jalkapallon MM-kisojen historia on ollut mielenkiintoista luettavaa kuluneiden MM-kisojen aikana. Se, että vuoden 1934 Italian kisojen keskeisenä taustapiruna hääri muuan Mussolini antaa oivaa referenssiä Venäjän kisoihin ja niiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Historia ei silti toista itseään. Italia voitti 1934, Venäjä ei voittanut 2018.

Kumman muistat pidempään?

Oheinen kuvakaappaus on YLE:n pääsivulta alkusarjan ESP-POR - pelin jälkeisenä päivänä. Jalkapalloa seuraavalle ei näiden miljonäärifutareiden verokikkailu ole mikään uutinen. Ahneus ulottaa lonkeronsa joka paikkaan. Sitä vaan on kovin vaikea välillä ymmärtää. Ehkä siitä heijastuu ajan henki? FIFA:n toiminta on läpimätää, jossa vanhat setämiehet siirtelevät rahoja toisilleen. Ihmisoikeuksista nyt niin väliä. Aiheesta mielenkiintoisen keskustelun löytää täältä: Kuningas jalkapallo on korruptoitunut hallitsija.

Lapsi on autuaan tietämätön näistä. Lapselle on vain peli. Ei se mitä tapahtuu kulisseissa merkitse. Ei se, että ne lempipelaajat toimivat moraalittomasti. Että ne pelaajat kantavat ilolla tiettyjen brändien vaatteita ja saavat siitä tähtitieteellisiä summia ja samalla näiden tuotteiden tekijät - niin, kyllä te tiedätte. Ei sillä ole väliä, koska nämä supertähdet osaavat pelata futista. Halu tarkastella tätä hienoa lajia lapsensa tasolta on suuri. Halu unohtaa kaikki muu mitä tähän maailman suurimpaan kansanliikkeeseen nivoutuu ja vain katsella hienoja otteluita ja nauttia. Yksi asia mikä suomalaisena tekee tilanteen miellyttäväksi. Kun kotimaa ei kenties edusta tälläkään vuosisadalla MM-lopputurnauksessa, voi peleistä nauttia ilman nurkkakuntaista patriotismia ja mustavalkoista me vastaan muut asetelmaa.

Tätä Foerin teosta suosittelen kaikille.

Pistimme MM-kisojen alla perhepiirissä pystyyn neljä parasta -vedon. Kukin osallistuja pulittaa 5€ ja voittaja kerää potin. Osallistujia on parisenkymmentä. Jos veikkaa voittajan oikein saa siitä 5 pistettä, toisesta 4, kolmannesta 3 ja neljännestä 2 pistettä. Jos ylipäänsä onnistui neljän parhaan joukkoon sijoittamaan sinne päässeen joukkueen saa yhden pisteen. Nyt kuin nuo neljä ovat selvillä, aika harvalla on enää mahdollisuus voittaa. Oma hahmotelmani ennen kisojen alkuja näytti seuraavalta:

Juu ei voittanut Argentiina.

Kun perheen nuorimmalta kysyy kuka voittaa, vastaus on: "Ranska". Päälle saamme mairean hymyn. Kun kolmivuotias seurasi ja osallistui innolla mökin pihalla pelattuihin peleihin ja pilkkukisoihin maistui hänen suussaan eräs Ranskan pelaaja ilmeisen hyvälle. Samuel Umtiti on perheen kesken "Tuntititi". Ja kenen maalilla Ranska meni finaaliin? Ennustaja?