Kummajainen kotona nimeltä isä.

Selailin tuossa viikonloppuna globaalia ATK-verkkoa haulla ”isä jää kotiin” ja tulokset olivat mielenkiintoisia, mutta ennalta arvattavia. Toistuviksi teemoiksi nousivat pohdinnat siitä miksi isät jäävät niin harvoin kotiin, sekä toteamukset syistä, miksi isät jäävät niin harvoin kotiin. Raha mainittiin ja hitaasti muuttuva asenneilmasto. Isä kun tienaa niin äiti, missä se on? No, se on kotona. Omat kokemukseni ja havaintoni tältä saralta todistavat toista. Tunnen useita kotiin jääneitä isiä ja uskallankin väittää, että suunta on positiiviseen päin. Tällä tarkoitan sitä, että yhä useampi isä haluaa jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan ja tekee valintoja niin, että se on mahdollista.

Talouselämän verkkosivuilla Fondian blogissa kyseltiin, vuonna 2011 julkaistussa ja viime vuonna päivitetyssä kirjoituksessa, miksi isät jäävät niin harvoin kotiin? Kirjoituksessa esiteltiin Pohjoismaista vertailua ja käytettiin Tampereen yliopiston tasa-arvotiedon keskuksen tilastotietoja, joiden mukaan ”vuonna 2009 suomalaisisät käyttivät alle 7 % kaikista korvatuista vanhempainrahapäivistä, kun vastaava osuus Norjassa oli 11,6 %, Ruotsissa 23,1 % ja Islannissa peräti 33,9 %. Kotihoidon tuen saajista miehien osuus on tätäkin pienempi, vain 5,1 %.” 

Uudempaa tilastotietoa tarjoaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, jonka verkkosivuilta seuraavassa pari poimintaa: ”Isyysvapaata vanhempainvapaakauden jälkeen (1–54 arkipäivää) käytti 34 % isistä vuonna 2014. Vanhempainvapaata käyttävät lähes yksinomaan äidit. Isät eivät juurikaan käytä mahdollisuuttaan jakaa vanhempainvapaa äidin kanssa. Isäkuukauteen sisältyvää kahta viikkoa pidempää vanhempainvapaata pitää 2–3 % isistä, eikä tämä osuus ole muuttunut sitten vuoden 1995.” Helsingin sanomien kirjoituksessa marraskuussa 2012 todettiin, että mies joka jää hoitamaan lapsia kotiin on yhä vuoden 2012 Suomessa kummajainen. Olenko kummajainen, jotenkin epäilyttävä? Mielelläni, kiitos.

Isiltä jotka valitsevat kotiin jäämisen tai jäämättömyyden, löytyy varmasti paljon hyviä syitä valinnoilleen. Monissa hauissa keskeiseksi syyksi, miksi isä ei jää kotiin, nousee se ilmeisin, raha. On asuntolainaa, autolainaa, opintolainaa ja sitten on epätasa-arvoinen tulonjako. Mies tienaa enemmän ja siksi on ”järkevää”, että mies on töissä elantoa hankkimassa ja äiti kotona. Nämä ovat valintoja. Sitä paitsi en ihan täysin usko sitä, että mies on aina se, joka tienaa enemmän. Ammatissapro:n nettisivuilla löytyvässä jutussa ”isät jääkää kotiin” todetaan, että kaikki isät eivät suinkaan ansaitse vaimojaan enemmän, sillä parisuhteessa elävistä työikäisistä naisista 38 prosentilla on joko yhtä suuret tai suuremmat henkilökohtaiset tulot kuin miehellään. Että se siitä.

Pari sanaa asenneilmastosta. Viime aikoina on mediassa puhuttu paljon erilaisista kuplista, missä ihmiset elävät. Kun omaa asuinympäristöään sitä eniten luonnollisesti tarkkailee, kuva mikä siitä välittyy saattaa vääristää ns. kokonaiskuvaa. Jos näen isiä lapsiensa kanssa kotona, kautta tiedän että näin on, ei sen tarvitse kertoa välttämättä vain ja ainoastaan siitä, että näin meillä täällä meidän hoodeilla. Sitä paitsi elämme pienessä maassa jossa ihmiset tuntevat toisiaan laajasti, eivätkä vain asuinalueensa väkeä. Esimerkit leviävät. Voiko sen niin sanotun oman kuplan valinnat olla parempia, sellaisia joiden olisi hyväkin levitä? Onko koti-isyys sitten trendikästä? Pitäisikö sen olla vai onko sillä mitään väliä? Oli trendikästä tai ei, niin jos se sen vaatii, että isät jäävät suuremmalla joukolla lapsiensa kanssa kotiin, niin hyvähän se vain on. 

Juttelin tuossa muutama vuosi sitten, kun esikoisemme oli yhden kahden vanha, silloisen naapurin miehen kanssa, joka oli ollut kotona 90-luvulla lapsiensa kanssa. Kovin oli ollut yksinäistä hiekkalaatikolla. Ja naapurin tädit olivat katselleet kummeksuen. Ei siellä hiekkalaatikolla nyt tungosta edelleenkään ole, mutta parempaan päin, ennustan.

Tosin sitten on näitä tapauksia, josta YLE:n sivuilta vuonna 2013 löytyvässä jutussa kerrottiin. Jutussa mainittiin miehestä, joka oli palannut isyysvapaalta töihin ja oli saanut aiempaa kehnompia töitä ja vuoroja, kuin ennen isyysvapaalle jäämistään. Onhan se perusteltua. Kyllä miehen pitää tehdä miehen töitä, eikä jäädä kotiin pyllyjä pesemään. Kyseisen jutun otsikkona on kuitenkin myönteinen ”isä lapsen kanssa kotona on myös äidin etu”.

Miksi minä sitten jäin kotiin? Monesta syystä. Ensinnäkin se oli mahdollista. Kela on tässä toki tärkeä tekijä ja Kela onkin tehnyt viime aikoina uudistuksia tukijärjestelmäänsä siten, että nykyisin isillä on entistä parempi mahdollisuus halutessaan jäädä kotiin lasten kanssa. Taloudelliset realiteetit pitää huomioida ja kitkutellen, tosin ei yhtään huonommin, elellään ja kiitetään pankin tarjoamaa lyhennysvapaata.

Halutessaan jäädä kotiin. Se on se tärkein.

Olin esikoispoikamme kanssa kotona, tuolloin olin vielä opiskelija, keväästä 2011 tammikuulle 2012. Siinä välissä oli tosin puolisoni pitkä kesäloma. Tuolloin päätin, että jos joskus tulevaisuudessa poika saa sisaruksen, jään hänen kanssaan myös kotiin. Tuo kotona olo aika oli äärimmäisen antoisaa ja palkitsevaa ja kun sitten 2012 alkuvuodesta aloitin työt, edeltävä syksy tuntui maagiselta, ainutlaatuiselta vaiheelta elämässä. Nyt saan kokea uudestaan sen kaiken tämän uuden ihmisen kanssa. Miksi en olisi jäänyt kotiin, pitäisi pikemminkin kysyä, kuin ihmetellä miksi isä jää kotiin. 

Vein kuluvan viikon maanantaina vanhempaa poikaa päiväkotiin nuorempi rintarepussa. Päiväkodin pihalla tuli pojan ryhmäläinen, tyttö, vastaan ja kysyi ihmeissään, että ”miksi sulla on vauva tossa repussa, kun yleensä äideillä aina on”? Sanoin, että kyllähän iseilläkin voi olla vauva kantorepussa, että ilman muuta. Keskustelu päättyi siihen. Vaikka pidän kovasti työstäni, niin se, että jäin kotiin toisen poikamme kanssa on paljon paljon mieluisampi vaihtoehto. Nämä ovat vauhdikkaita vuosia, sanan laajassa merkityksessä. Aika ryntäilee ja ujeltaa ja taas huomaat, kun puoliso viikkaa pojan pieneksi jääneitä vaatteita kangaskassiin, laittaakseen ne myyntiin facekirppiksille muiden tarvitsevien saataville. Toki haluan, että jotkut vaatteet säilytetään muistona, varsinkin ne joita molemmat pojat ovat käyttäneet, mutta ei siitä tässä yhteydessä enempää. 

Tämä on etuoikeus, hieno mahdollisuus ja parasta juuri nyt. Nämä eivät kauaa pieninä pysy, jos ei nyt ihan huomenna, niin kohta kuitenkin alkaa haiven kasvamaan huulien yläpuolella ja hiki haista. Ei tämä aina toki helppoa ole ja miksi pitäisikään. Niistä vapaista, rauhallisista hetkistä itsensä kanssa, tulee arvokkaita. Kahvikuppi ja hyvä kirja. Niitä tarvitsen välillä ja niillä jaksan huonosti nukuttujen öiden ja kitisevien päivien läpi. Vaan ei nekään olisi mitään ilman sitä touhua, iloa ja hymyä, rakastettavia katseita ja hämmästyksien ilmeitä, mitä tällainen yhdeksän kuukauden ikäinen päivittäin tarjoaa. Näissä hetkissä, päivissä ja kuukausissa ja niitä kuvaillessa, olen mieluusti naiivi, sentimentaalinen hupsu, joka lumoutuu pojistaan ja suosittelee kaikille isille, jos vain suinkin on mahdollista, jäämään kotiin nauttimaan elon magiasta!

Tässä blogikirjoituksessa hyödynsin seuraavia globaalin ATK-verkon kirjoituksia. Ne kannattaa tsekata, jos aihepiiri kiinnostaa.

https://www.thl.fi/fi/tutkimus-ja-asiantuntijatyo/hankkeet-ja-ohjelmat/perhevapaatutkimus/tilastotietoa-perhevapaiden-kaytosta (katsottu 23.1.16)

http://yle.fi/uutiset/isa_lapsen_kanssa_kotona_on_myos_aidin_etu/6754524 (23.1.16)

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1352523554575 (23.1.16)

http://www.talouselama.fi/kumppaniblogit/fondia/miksi-isa-ei-jaa-kotiin-3413626(23.1.16)

http://ammatissapro.fi/isat-jaakaa-kotiin/ (24.1.15)

http://blogi.lapsiasia.fi/2015/06/isien-asialla.html (26.1.15)

Poika ihmettelee lumista metsää ja pakkastaidetta ikkunassa.