Isin Taisto: Lasten kanssa mieltä osoittamassa!

Kävimme tuossa muutama aamu takaperin pojan kanssa seuraavanlaisen keskustelun.

Isi: Eikös me nukuttaisi vielä vähän kulta?

Poika: Äijäijäi äijäijäijä.

Isi: Ei meidän tarvitsisi vielä kuudelta herätä, tiedätkös.

Poika: Jäijäijjää.

Isi: Kulta ku isiä väsyttää vielä.

Poika: Kakkakkakkakkaa.

Isi: Niin, kakka kakka. Et sinä taida ymmärtää mitä se isi höpöttää.

Poika: Äkhää!

Isi: Sillä lailla.

Poika: Äittätättääittä!!

Isi: Äiti nukkuu kuule vielä ja isoveikka kanssa.

Poika: Nghyy. Äättätättä tää!!!

Isi: Vai niin, no ei kai tässä auta muu kuin mennä…

Herättämään äiti.

Onni on se, että äiti ei mene kuudelta tai seitsemältä ja harvoin vielä kahdeksaltakaan, töihin. Saan useana aamuna melko luksusmaisen aamu-unihetkeni. Viime viikkoina vakiintuneeksi käytännöksi on muotoutunut se, että poika herää kuuden maissa ja jos hyvin käy, voi makuuhuoneemme kello näyttää 6.35, kun poika on valmis nousemaan. Viiden jälkeen, jos poika on sitä mieltä, että nyt on hyvä aika nousta, voi kaveria vielä huijata maidolla takaisin tirsamaahan. Kuudelta, jos tyyppi nousee sängyllä istumaan, niin saa olla aika velho, että sen siitä vielä taiteilee takaisin unten maille. Joskus tammi-helmikuussa oli vaihe, jossa poika nukkua huiteli jopa kahdeksaankin. Mutta se vaihe jäi lyhyeksi. Kuudelta on hyvä herätä. On on. Kun sälli nukahtaa illalla joskus puoli yhdeksän kintaalla ja vanhempi poju viimeistään ysin maissa, vanhemmille jää kahden keskistä aikaa ehkä tunti. Tunti siksi, että jos haluaa nukkua noin 8-tunnin yöunet, kymmeneltä on aika painaa pää tyynyyn. Kyllä sitä aika valmis siinä kympiltä usein on. Ei poika onneksi lukuisia kertoja yössä herää, mutta kuitenkin vähintään pari kolme kertaa ja aina ei käy niin leppoisasti, että maidon antamisen, rauhoittelun, laulelun yms. muun jälkeen, kun poika jatkaa uniaan, saa itse unta. Se on hienoa kello kaksi pyöriä sängyssä ja venata Mattia. Voisihan sitä valvoa myöhempäänkin ja joskus kun sellainen ihme tapahtuu, on seuraavan päivän lunnaat viheliäiset maksaa.

Käytiin pojan kanssa osoittamassa mieltä. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuttiin tämän nuoremman kanssa mielenosoitukseen. Pieni lapsi on hyvä siinä. Se on jo luonnostaan kova huutamaan oikeuksiensa perään. Nälkä, väsymys ja kuiva pylly! Nyt oltiin kuitenkin hieman toisensuuntaisessa tapahtumassa. Mieltä osoitettiin metsähallituslakia vastaan!!

Isä ja pojat!

Oltiin koko perheen voimin, kuten luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija Paloma Hannonen asian ilmaisi, kritisoimassa sitä, että entistä enemmän alueita siirtyy kovan talouskäytön piiriin ja samalla retkeilymahdollisuudet heikkenevät. Hallitus haluaa nostaa metsähakkuita ainakin 15 miljoonalla kuutiometrillä. Niin ja nyt tietenkin voi todeta ihmetellen, että onhan meillä täällä metsää. On, sitä riittää. Mutta, 90% maamme metsistä on talouskäytössä, Etelä-Suomessa 98%. Talousmetsissä lahopuun määrä on vain muutama prosentti siitä, mitä luonnontilaisissa metsissä. Ja lahopuiden määrä on tässä se pointti. Lahopuun väheneminen on yksi syy joka kolmannen uhanalaisen ja silmälläpidettävän metsälajin vähenemiseen. Joten eiköhän oteta kolminkertainen eläköön-huuto Keskusta-puolueelle!

Äiti ja pojat!

Nuorempi pojista otti homman suht rauhallisesti. Kun päästiin paikalle, alkoi pojan oma, kuitenkin lyhyeksi jäänyt mielenosoitus. Syynä todennäköisesti kettuuntuminen vaunuissa istumiseen. Äiti otti reppuun ja kun mielenosoituskulkue lähti liikkeelle, poika nukahti. Vanhemman pojan kyselyihin, miksi me olemme täällä tai mikä tämä kulkue on, annoimme vanhempina vastaukset kulkueessa kajahtelevien iskulauseiden muodossa. ”Metsä kuuluu kaikille, ei metsäherroille” tai ”Metsänpoika/tyttö tahdon olla, arvo joka olennolla”. Se kelpasi pojalle. Mielenosoituksen jälkeen menimme mielenosoituskaljoille. Kaljat korvasimme kahvilla, mangosmoothiella ja korvapuustilla. Nuorempi sai omaa sapuskaansa.

Haluaisin uskoa, että mielenosoituksella oli jotakin vaikutusta. Haluan myös uskoa, että kaikkea ei tarvitse kilpailuttaa tai yhtiöittää. Etenkin kun kyse on kansallisomaisuudesta. Luontoamme tulee vaalia, ei maksimaalisesti hyödyntää. No mitä poikani tästä kaikesta ymmärtää? Vanhempi kenties jotakin. Sanoin hänelle marssiessa pikkuparlamenttia ympäri, että haluaisin tulevaisuudessa hänestä ja hänen pikkuveljestään isälle omat vaelluskaverit. Että voisimme mennä kokemaan erämaan ihmeellisyyksiä, niin, ettemme törmäisi monitoimikoneen, tuon infernaalisen harvesteripään tehokkuutta huokuvaan melskeeseen, esimerkiksi saamelaisalueiden luovuttamattoman kauniissa maisemissa. Kyllä kai sitä omia itselleen tärkeäksi kokemiaan arvoja haluaa lapsillensa välittää. Mitä tarttuu matkaan, jää nähtäväksi.