Koti-isä ajaa perheen kodistaan ja kutsuu toverit syömään.

Joulukuun ensimmäisenä lauantaina kokoontui kotiimme viisi kolmenkympin paremmalla puolella matkaavaa toveriani. Nämä opiskelun myötä elämääni pääosin jo viitisentoista vuotta sitten astelleet miehenalut ovat käyneet kotonani tästä nimenomaisesta syystä aiemminkin. Koti on tosin tässä vuosien varrella vaihtunut kolmesti. Ensimmäinen tämänkaltainen vierailu tapahtui Kannelmäen HOAS-asunnossa viime vuosikymmenen puolivälissä. Sittemmin ollaan kokoonnuttu Herttoniemessä kolmessa eri osoitteessa. Vierailun syy oli se, että pojat tulivat meille syömään ja minä tein heille ruokaa. Mitä heille askartelin, siitä myöhemmin. Tätä kokoontumista olemme kutsuneet sen syntymisestä saakka nimellä kokkikerho. Säännöt ovat yksinkertaiset. Kukin vuorollaan tekee muille ruokaa ja edellinen kerhonpitäjä tuo seuraavaan kerhoon ruokajuomat. Eli kerran kokkaamalla (ja kerran tuomalla juomaa) saa istua viisi kertaa valmiiseen pöytään.

Kokkikerhoa odottaa aina ilolla. Viime vuosina tahti on hiljentynyt. Tänä vuonna olemme kokoontunut kolme kertaa. Se on kelpo vauhti, mutta on ollut vuosia, jolloin olemme päässeet kerhoilemaan vain kerran. Jo yli kymmenen vuotta toiminut kerho sai alkunsa muistaakseni toveri Niskasen aivoituksista. Osallistujat ovat pysyneet samoina ja kerho on suljettu valittujen piiri, joka on sinetöity verivaloin. Vuonna 2005 vai oliko se 2004, kun aloitimme tämän sangen paljon iloa, ratkiriemukkaita muistoja ja pysäyttäviä makuja tuoneen perinteen, olimme kaikki teologian ylioppilaita ja elimme vapaata ja ah, niin huoletonta opiskelija elämää. Iltaisin kun ruuat oli syöty ei ollut samalla tavalla kiire perheiden ja puolisoiden pariin kuin viime vuosina. Saatoimme jäädä kaikki, pikemminkin tämä oli normi, kokkausvuorossa olleen toverin kotiin yöksi. Minun tämänkertaisella vuorolla yhtä vaille kaikki lähtivät kotiinsa puoli kymmenen maissa ja viimeinen vieras poistui tuntia myöhemmin. Ja tämä on ihan hyvä näin ja kovin luonnollinen seuraus ikääntymisestä ja perheiden perustamisesta. Toki aina välillä esiintyy kaikuja menneistä vuosista ja kerho toimii ainakin allekirjoittaneelle, uskallan väittää että myös muille kerholaisille, tärkeänä rentoutumisen ja arjesta irrottautumisen kanavana.

Nuoret klopit Aten kerhoillassa lokakuussa.

Elämä on vienyt meitä moniin suuntiin, suuntiin johon olemme tahtoneet ja emme ehkä niinkään. Joukkomme koostuu kahdesta papista ja neljästä opettajasta. Noista kuudesta teologian ylioppilaasta kuoriutui vuosien myötä maistereita ja työelämää on takana kaikilla jo useita vuosia. Ei silti ole kertaa, jolloin ei palattaisi varhaisiin kerhovuosiin ja yksittäisiin kerhoiltoihin, milloin Puotilassa tai Hyvinkäällä, milloin Haagassa, Korsossa tai Kalliossa ja Mäntsälässä vietettyihin. Kodit ja kaupungit ovat vaihtuneet, ikääntyminen näkyy kasvoilla ja maahan pudonneissa hiuksissa. Näkyy se myös kokatuissa ruoissa ja keskustelun aiheissa.

Jotain kivaa puolukasta.

Tänä nimenomaisena kerhoiltana päädyin valmistamaan kotimaista, enemmän tuonne Itä-Suomeen kallellaan olevaa ruokaa. Alkupalana söimme uunituoreita vatruskoja munavoin ja vanhempieni pihalta poimittujen tyrnimarjojen kanssa. Pääruokana oli paistettuja muikkuja pottumuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Oheen olin leipoa läpsäyttänyt mallas-puolukkaleipää. Jälkiruokana kahvin ja kermavaahdon kanssa hotkimme mustikkakukkoa. Puolukat ja mustikat oli poimittu kesämökkimme viereiseltä pieneltä omalta metsäpalstalta. Kiitos vanhemmille marjoista. Alkuruoalle viinimestari Tahvanainen oli hankkinut ranskalaista Wolberger Vin D´Alsacea (riesling & pinot gris), joka maistui vatruskojen kanssa mainiosti. Pääruoan yhteydessä kippisteltiin Teerenpelin RuisrIPAa. Tämä Teerenpelin internetsivujen mukaisesti väriltään kupariin taittava rukiisen maltainen pintahiivaolut, sisälsi pitkän katkerahkon jälkimaun. Mustikkakukon kanssa maisteltiin Taylor's Late Bottled Vintage Port 2011, joka ei ollut lainkaan hassumpaa.

Pääruoka. Muikkuja lisättiin lautaselle kolmesti.

Hyvin vieraat valehtelivat ruoan maistuneen. Ajatuksen tämänkaltaisesta menuusta sain kirjasta, joka oli ajatuksena lukea ennen kerhoa. Lukematta se kaikilta itseäni lukuun ottamatta taisi jäädä. Kirja, Tupa ryskyi, parret paukkui – Suomen kansan rivot runot (WSOY, 2015), sisältää kahden informatiivisen esipuheen jälkeen runoja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet lukevan kansan ulottumattomiin. Liekö syynä aihe? Lemmennostatus, seksuaalisuus ja kuten toisen esipuheen laatijat, suomen kielen professori Jaakko Leino ja kansanrunouden tutkija Senni Timonen kirjoittavat - yhdyselämä, ovat runojen aiheina hilpeämielisiä ja paikoin rujoja, yhtäkaikki usein nauruun pakottavia. Ajattelin, että yksi keskeinen näiden runojen ja loitsujen tallettaja, Elias Lönnrot olisi saattanut runonkeruumatkoillaan hyvinkin syödä Ilomantsissa, jossa useat teoksen runot ovat 1800-luvun alkuvuosikymmeninä talletettu, vatruskoja. Muikkuja Elias on mitä luultavammin syönyt ja mustikkakukkoa jälkipalaksi. Kenties. En tohdi tähän yhteyteen lainata yhtään tuon teoksen sisältämää runoa, mutta suosittelen siihen tarttumaan, jos vastaan kävelee.

Perheen olin ajanut kerhon ajaksi hankeen, tai sitten pojat olivat isovanhempiensa luona. Kokeiluerän mallas-puolukkaleipää tein viikkoa ennen kerhoa ja sitä vanhin poika kehui uunituoreena ja lämpimänä syödessään, ”tosi hyväksi”. Kerhoa edeltävänä päivänä tein toisen satsin leipää ja siinä vierähti sen verran aikaa, ettei sitä olisi kerhopäivänä millään joutanut tekemään. Neljästä limpusta vieraat söivät yhden. Kerhopäivänä tuppaa tulemaan usein kiire ruokien valmistelussa, jos ei ole jo etukäteen tehnyt jotain valmiiksi. Ruuistani siinä ruokahetkien väleissä viimeistelin muusin ja paistoin muikut, sekä valmistin mustikkakukon. Vatruskat laitoin uuniin 15 minuuttia ennen kuin kerhon oli määrä alkaa. Hommaa siis piisasi, mutta se palkinto, mikä toverien ruokkimisesta tuli ja kun kohtuullisella tavalla saatoin vieläpä onnistua, niin se oli kyllä kaiken tekemisen ja vaivannäön väärti. 

Ruoanlaitto ajan kanssa on terapeuttista. Se on kovin toista kuin perhearjessa usein tapahtuva kokkaaminen, jossa pieni lapsi huutaa lahkeissa nälkäänsä ja tartuttaa saman kitinän isoveljeensä. "Mul on nälkä?" Odota hetki, isi tässä juuri laittaa meille kaikille ruokaa. "Mut kun mulla on ihan hirvee nälkä!" "Mä haluun banaanin, satsuman, leipää, jotain!" Ota hyvä lapsi, ota ja anna isän tehdä tämä ruoka loppuun. Isompi sentään osaa sanoin ilmaista mahan kurnivan, ja vaikka pienempikin osaa todeta nälän yllättäessä, että "uokaa, uokaa", hän usein säestää tätä mielihalua sen päiväisellä huudolla ja itkulla. Kun lapset olivat kerhopäivänä hoidossa, iso kiitos tästä isovanhemmille, niin keittiössä puuhailu tunteja ennen kuin vieraat saapuivat, oli kuin mielen palapeliä olisi koonnut onnistuneesti.

Muikun puhkominen on sitten lystiä puuhaa.