lauantai 24. joulukuuta 2016

Sananen joulusta, tontuista ja lapsenuskosta.

Jossain on kai vielä joulu lauloi Göstä aikoinaan. Samaisessa kappaleessa uumoiltiin myös jossain satavan valkeaa lunta. Göstä Sundqvist sanoitti vuosia sitten yhdet osuvimmista, realistisuudellaan puhuttelevimmista joululauluista. En juurikaan ole automarketeissa näin joulun alla hypännyt, mutta se mitä näissä hirvityksissä joululaulujen sesonkina olen piipahtanut, en ole jostain syystä kuullut Leevi and the Leavingsin Oikein surullista joulua* -satiiria. En myöskään mustan huumorin helmeä Jouluaattona kännissä. Näihin on syynsä, hyvätkin, mutta ehkä toisinaan olisi tuolla markkinahulinassa tärkeää kuulla esimerkiksi seuraavat sanat:

"Ding dong joulun kellot soivat radiossa
ding dong ding dong
ja vahingossa melkein muistaa että
autuaampi antaa kuin ottaa on"             

tai

"Ding dong kassakonen kilkkaa myymälässä
ja rahaa on
elämässä koittaa riemunaika auvoisa kaikille
kun joulu on"*

Kuka sitä nyt surullista joulua haluaa kenellekään toivottaa. Paitsi ehkä Göstä. Suru kuitenkin jouluun monilla kuuluu, siitä olemme saaneet uutisista riittävästi kuulla. Voi olla etten tällaisia pohtisi, jos omat muistikuvani joulusta olisi surun värittämiä. Vaan pehmoiset piparkakun tuoksuiset joulumuistot olen saanut mieleni repussa kantaa. Tietenkin sitä toivoo, että samanlaiseen lämpöön voisi omien lasten joulumuistot kääriä. Että kun he sitten joskus katselevat eloaan taaksepäin, tuoksuisi muistoissa onni, ilo ja valo. 

Käsi pystyyn ne jotka ovat ottaneet tontut apujoukoiksi ”kasvatuksellisissa” tehtävissään? Käsi pystyyn, jos tonttu sana on livahtanut suusta pukemisen, syömisen, hampaidenpesun, nukkumaanmenon ja narisevan lapsen ojentamisen yhteydessä? Meillä ainakin tonttu on toiminut kyseenalaisena kasvatustoverina jo usean viikon. Nuorempi ei ole vielä tonttu iässä, mutta tämä esikoululainen yhä sinnittelee. Olen pohdiskellut ja yrittänyt muistella missä vaiheessa oma lapsenuskoni horjahti lopullisesti realismin astuessa, kovasti isän saappailta muistuttavien kenkien kanssa, lapsenvarpailleni. Isänhän piti lähteä joulupukkia vastaan? Oliko tontuilla muistuttaminen yhä pätevä keino kuusivuotiaan Ramin ojentamisessa? Pitääpä kysellä jouluna vanhemmilta.

Vilpittömästi tuo esikoinen tuntuu lapsenuskonsa pieluksista yhä kiinni pitävän. Toissapäivänä kaveri kertoi jutelleensa tontun kanssa meidän vessassa. Oli kertonut yhden lahjatoiveensa tuolle 15 senttimetrin pituiselle kodinhaltijalle, joka saattaa asustaa pyykinpesukoneemme takana (taisin kerran mainita näin). Tonttu oli sanonut pojan saavan lahjan, joko 23 tai 24 päivä. (?) Tai sitten poika huijaa. Vastaa valheeseen valheella. On tullut mietittyä tätä valheiden viljelemistä puolin ja toisin, sillä muutaman kerran tässä loppusyksyn aikana poika on jäänyt valheesta kiinni. Valheella tavoitellaan jotain. Huomiota, empatiaa, omaa etua? Mitä niistä vai kaikkia kerralla? Kenties oman kasvatuskritiikkini valehtelemisen vääryydestä jäi terävimmältä kärjeltään hieman tylsäksi, kun itse vanhempana päivittäin valehtelen tontuista. Kumpi on pahempi, lapsen vai aikuisen valhe? Aihetta liippaa parin päivän takainen HS:n pääkirjoitus, jossa pohdittiin onko oikein valehdella joulupukista. En pidä sitä kohtuuttoman suurena kasvatuksellisena virheenä. Se on myös vanhempien keino pitää itse kiinni omien lapsuuden joulujensa taikamaailmasta. Viedä tarinaperinnettä eteenpäin.

Tonttuperhe vuosien takaa. 

Samaisen päivän iltana kun poika oli puhunut kotitonttumme kanssa (eri asia kuin joulutonttu, mutta en viitsi sekoittaa pojan päätä enempää) hän kyseli nukkumaan mennessä, että ”onko jokaisessa kodissa vain yksi tonttu”? Sujuvasti huomasin laskettelevani onnellista palturia, että kyllä juu ja siellä meidän mökillä on kolmekin eri tomtegubbea, niin saunassa, entisessä navetassa kuin vanhassa päärakennuksessakin, jokaisessa omansa. Ehkä itse vain haluan niin kovasti uskoa tähän tarinaan.

Jouluumme kuuluu tänä vuonna seikkailua sen verran, että lahjoja jaetaan lapsille ja vähän aikuisillekin sekä jouluaattona että joulupäivänä. Poika totesi kuultuaan saavansa lahjoja kahdessa eri paikassa kahtena eri päivänä, että ”en tajua kyllä yhtään mitään”. Yritin selittää jotain sellaista, että joulupukki tietää, että vietät joulua kahtena päivänä, kahdessa eri mummolassa ja on varmaan kiva, että saat lahjoja molemmissa paikoissa, niin poika, että ”miten se joulupukki sen voi tietää”? Joulupukki, jos kuka, tietää kuule kaikenlaista.

Siinä on uusi. 

Talvipäivänseisaus 21. joulukuuta on voimallinen päivä. Päivä ei enää lyhene, pimeys taittuu, valon määrä alkaa lisääntymään. Se on yksi joulun keskeisin viesti. Pimeyden horisonttiin ilmestyy valojuova, joka kasvaa. Lapsenuskon maailmasta on luontevaa siirtyä puhumaan joulun ihmeistä. Edesmennyttä Ilkka Malbergia lainaten ensimmäisen maailmansodan joulukertomus on joulukertomuksista ylittämätön. Järkeä pakenevan mielettömyyden keskellä sodan osapuolet, liejuisiin juoksuhautoihin jumiutuneet, toisiaan uuden sotateknologian tuomalla voimalla teurastaneet, laskevatkin aseensa esimiesten määräyksiä vastustaen ja lähtevät juttelemaan, halailemaan ja laulamaan joululauluja ei-kenenkään maalle. Joulun 1914 ihme, tosi tarina, jossa Jouluyö, juhlayön kaikuessa tappotantereella sodan osapuolet keräävät kaatuneita aseveljiään, on kertomisen arvoinen, joka joulu. Mielettömyyden keskellä on toivon mahdollisuus. Kyynisyyden voittaa vain optimismi. Ja kuten Göstä, siinä parhaassa joululaulussaan kirjoittaa: 

"Jossain sataa valkeaa lunta 
jossain, ja on kaikki kuin unta 
jossain koko aurinkokunta 
uuden toivon saa"

Rauhaisaa joulua ihmiset!





Ei kommentteja: