Vanhan ja uuden risteyksessä.

Vuoden ensimmäinen päivä. Päivä jonka takin liepeissä matkaa taittaa vielä mennyt vuosi. Uutta ihmetellään, sille asetetaan toiveita. Mennyttä katsellaan, monin eri tehoisin ja värisin lasein. Mitä tuli tehtyä, mitä jätettyä tekemättä. Mitä tapahtui eilen, mitä tapahtuu huomenna. Mihin pystyn vaikuttamaan, mikä tulee tilaamatta. Jotain sain pyytämättä, jotain pyynnöistä huolimatta saamatta jäi. Lyhyt silmäys blogit –sivujen perheblogien tarjontaan vuoden viimeisinä päivinä, vastaa aika tarkkaan sitä mitä ounastelinkin. Kulunutta vuotta zoomaillaan, pyöritellään ja arvioidaan. On ollut kiirettä, raskasta on ollut, ihanaa ja kaoottista. Vuosi on kulunut hujauksessa, mihin se aika on mennytkään? Mennyttä vuotta kiitetään ja kumarretaan, myönnetään sen olleen raskas ja rakas. Aika monen noista edeltävistä adjektiiveista pystyn, vaikken haluaisikaan, allekirjoittamaan. Mitä sitä peittelemään, raskas on vuosi ollut, paikoin kaoottinen ja viimeisetkin energianrippeet ihmisestä puristanut. Tällä kaikella on myös kääntöpuolensa. Ja vaikka sitä ei väsymyksen ja uupumuksen hetkellä järki riitä ymmärtämään, haluaa sitä uskoa, että tämän koti-isä vuoden arvo tulee tulevaisuudessa kirkastumaan.

Poika ottaa isästään niskalenkin.

Syksyn pimeimpinä hetkinä sitä alkoi epäilemään, että tuliko sitä haukattua hieman liian suuri pala. Esikoisen kanssa vietetty vajaa kotivuosi huikeana ja yhtenä tähänastisen elämän parhaimpana aikana vaikutti luonnollisesti päätökseen jäädä myös seuraavan ihmistaimenen kanssa kotiin aikanaan, jos sellainen ihme meille suodaan.  Sellainen ihme suotiin ja on hetkiä kun sitä tässä rumbassa pysähtyy edelleen ymmyrkäisenä ihmettelemään, että meillä on kaksi lasta. Että se yksi, esikoinen, kaiken huomion ja rakkauden keskipiste on saanut seurakseen toisen, joka ei jaa esikoiselle suotua rakkautta, vaan, että sitä löytyy sillekin, jostain sitä löytyy, ihan oma valtava määränsä. Mutta se, että ensimmäisen kanssa kotiin jääminen, sai vuosien aikana muistoissa vankat kultareunukset, ei kertonut koko totuutta siitä kaikesta rankkuudesta, mitä se elo pienen ihmisen kanssa voi olla. Ihminen on kai rakennettu niin, että rankat ja vaikeat ajat unohtuvat ajan myötä ja hyvien aikojen muisto säteilee aina kirkkaammin. Ja silloin kun esikoisen kanssa elämää opettelin ja kotona hänen kanssaan jäin kasvamaan, ei ollut toista. Se toteamus, että toinen lapsi menee siinä missä se ensimmäinenkin, siinä sivussa se menee, on aivan uskomatonta hevonpaskaa. Ei mene. Ei alkuunkaan. Ne joilla menee, niin hienoa, onnea teille, mutta kun kukaan ei elä toisen perheen elämää.

Tammikuussa 2016.

Tästä monimutkaisesta selonteosta tiivistetysti vielä jos toteaisi sen, että toisen lapsen tuoma myllerrys tuli lopulta yllätyksenä. Vaikka ikäeroa lapsillamme onkin, sen pohdinta, että mitäs jos ne olisivat tulleet vuoden tai kahden välein ei vie mihinkään ja on turhaa. Rankkaa olisi varmasti ollut silloinkin, mutta ei se muuta sitä, että rankkaa on ollut myös nyt. Ehkä odotin, että tämä kotiin jääminen on samanlaista kivaa, raskastakin toki, mutta pääsääntöisesti auvoisaa aikaa tämän toisenkin kanssa. Ja kun odotin, olin jossain alitajunnassa myös niin päättänyt. Päättänyt, että rankkuus ei nouse keskeiseksi tekijäksi kotonaolossa. Ei. Kyllä minä jaksan. 

Eikä se noussutkaan, heti. Kevät, ensimmäiset kuukaudet, lisääntyvää valoa kohti vääjäämättä rientänyt vuodenkierto oli mukavaa aikaa. Nyt sanon näin, yli puoli vuotta myöhemmin. Mukavaa, vaikka silloin heräsin joka yö antamaan korviketta lapselle. Ensimmäinen satsi meni huonelämpöisenä suoraan purkista pulloon ja vauvan napaan. Toinen tarvitsi jo jääkaappikylmänä lämmityksen. Niin helpoksi ei eloaan halunnut tehdä, että käyttäisi lapsen ruokkimiseen aina uuden purkin huoneenlämpöistä korviketta, ei, vaan ensimmäisestä purkista jääneet maidot puhtaaseen tuttipulloon ja jääkaappiin seuraavaa mahdollista yösyöttöä silmällä pitäen. Niitäkin tuli. Ja eihän sitä maitoa nyt mikrossa halunnut aamuyöstä lämmittää, vaan kuumavesihauteessa, tietenkin. Nyt nämä ajat ovat takana ja lapsi nukkuu suht hyvin, onneksi näin.

Vuoden 2016 opeteltiin seisomaan
tukea vasten.

Kyllä. Arvostan taas enemmän niitä, jotka ovat lapsiensa kanssa kotona vuoden, kaksi kolme pidempäänkin. Niitä, jotka hoitavat esikoistaan ja heti perään toista, kolmatta, kenties neljättäkin. Ja siinä sivussa pysyvät järjissään. Voittopuolisesti nämä ovat naisia, äitejä. Taakan ja vastuun jakaminen on perhe-elämässä kaiken a ja o. Ei niin, että vedetään yhtä köyttä molemmat, mutta eri suuntiin. Kotona ollessani olen laiminlyönyt monta asiaa ja ehkä liian kevein perustein vedonnut usein siihen, että minä kun olen tämän lapsen kanssa kotona päivät pitkät, niin en minä jaksa. Laiminlyönyt esimerkiksi siivoamisen. Vaatehuolto on ollut kauttaaltaan vaimon vastuulla. Toki pyykkiä olen pessyt ja astioita koneeseen ja takaisin siirrellyt, kaupassa käynyt ja ruokaa laittanut, mutta tuolla toisella on ollut aika paljon enemmän energiaa kuin minulla, ainakin näin vuoden viimeisellä kolmanneksella. Kiitos matkatoverini, kiitos kaunis.

Mitä tuo tullessaan uusi vuosi? Muutoksia, joista ensimmäinen suuri koittaa viikon päästä, kun pojan on määrä aloittaa päiväkoti ja isän palata töihin. Muutos lienee sen verran iso, että taidanpa kirjoitella siitä ja sen aiheuttamista mielenkuohuista oman blogitekstin. Näin lopuksi on kaiken rankkuudesta kirjoittelun jälkeen hyvä muistuttaa itseä, että on tärkeää olla myös ylpeä siitä, että tuli jäätyä vuodeksi kotiin. Nyt vuoden vaihtuessa, kun tuota pientä otusta katsoo nukahtamisen hetkellä, kun hän tarraa pienellä kädellään isänsä käteen, eikä halua päästää irti ja puristaa vain kovempaa kun yritän kättäni irrottaa, huomaan pohtivani, että vaikea, kovin vaikea on minunkaan päästää irti. 

Niin pieni, suurtakin suurempi.