perjantai 12. toukokuuta 2017

Nuorisoa opettamassa (Osa1)

”Mitä sä teet isi kun sä meet töihin?”, - kysyy 6-vuotias lapsi. Ai tarkoitatko sä, että mitä isi tekee työksi? ”Joo.” Isi on opettaja, isi opettaa sellaisia yläkoululaisia. ”Ai sen ikäisiä kuin A (pojan serkku, 12 vuotta) on?” No vähän siitä vanhempia, sellaisia 13-16 -vuotiaita. ”No mitä sä niille sitten opetat?” No isi opettaa monenlaisia asioita. Yläkoulussa opetetaan monia eri aineita ja isin opetettavat aineet ovat sellaisia kuin uskonto ja historia. "Ai jaa, joo."

En tiedä kuinka hyvin kärryillä tuo esikoulua maaliin saattava lapsonen on siitä, mitä hänen isänsä työkseen tekee. Joskus töistä kaveri kyselee, mutta ei kuitenkaan mitenkään jatkuvasti. Uskaltaako tässä olettaa, että en kanna liiaksi töitä kotiin? Kuinka paljon työni mahtaakaan näkyä kotiarjessa? Monet asiat joista olen kiinnostunut, (kirjallisuus, politiikka, yleinen maailman ja sen eri ilmiöiden ihmettely, pyhän ja profaanin rajapinnoilla käyskentely, tuon rajan kutittelu), ovat kytköksissä työhöni. Näin ollen, jos ajatukseni harhailevat jossain lehtiuutisessa tai tv-dokumentissa, jota voisin oppitunneilla hyödyntää, teenkö silloin töitä? Onko selkeä rajanveto edes mahdollista? Rohkeasti saan tietenkin väittää, että yritän pitää työt työmaalla, wilmaa en availe arki-iltaisin, saati viikonloppuina. Paitsi joskus.

Kannatko sinä töitä kotiin, vai kannatko kodin töihin? Pyrin itse siihen, että vain jälkimmäinen saattaa tapahtua, mutta sitäkin maltillisesti. Kukin tekee miten parhaakseen näkee. Omalla kohdalla olen yleisen jaksamisen ja mielenterveyteni kannalta katsonut tuoksi parhaaksi erottaa työn ja vapaa-ajan niin hyvin kuin se on mahdollista. Kotia on kieltämättä tullut kannettua töihin. Silloin kun on ollut huono yö, lapsi on herättänyt alun toistakymmentä kertaa ja kaikki on mennyt pääpiirteissään ja vielä enemmän päin sviidua, (kuten viime viikolla kurkunpäätulehdusta ja infernaalista räkätautia sairastavan lapsen kanssa ajoittain saattoi mennä) tämä ei voinut olla näkymättä luokan edessä. Joten en kiistä, etteikö näin ollen luokan edessä astelevalla, parta ja hiuskuontalo epäsiististi rehoittavalla miehenkuvatuksella olisi ollut viime viikolla pahasti kartta ja kompassi hukassa. Mutta entä sitten. Saa olla, kunhan ei ole jatkuvasti. Minulla on vapaus toteuttaa työtäni miten parhaaksi näen ja nautin luottamusta. Se on suunnaton etuoikeus. Mutta tarkkailemaankin saa tulla. Oppitunnit ovat yleisölle vapaita, joten tervetuloa. Mutta vain jos tulet hyvine aikeine. 

Olen miettinyt, että joskus vielä nauhoitan oppituntejani. Siksi, että haluan kuulla jälkeenpäin mitä kaikkea minä siellä selostan. Vaikka joku voisi luulla, minulla ei ole sanatarkasti etenevää suunnitelmaa jokaiselle tunnille, jota orjallisesti noudattaisin. Joskus, tai no, melko usein, havahdun, ikään kuin itseäni ulkopuolelta tarkkaillen kummastelemaan, että miten ihmeessä olen päätynyt kertomaan tällaista näille nuorille. Kulloisessakin aiheessa pyritään  toki pysymään, mutta harhateitä ei liikaa kauhistella. Se on osittain tämän työn valloittava ilo. Toki minulla on suunnitelma, joskus viimeiseen asti hiottu, mutta siitä huolimatta jokainen tunti on erilainen. Tunnit elävät, muuttavat muotoaan, lähtevät tästä ja päättyvät tuonne, heittävät kuperkeikkaa ja lennosta vaihtavat kärrynpyörään. 

Koskaan ei tiedä mitä oppilaat kysyvät, osaa ehkä aavistaa, mutta täysin varautua ei. Sieltä voi tulla mitä vaan ja sieltähän tulee. Usein sitä toki odottaakin. Odottaa, että oppilaat haastaisivat, kritisoisivat, kertoisivat rohkeasti omia mielipiteitään. Tähän kannustan nuoria, olkaa kriittisiä, kyseenalaistakaa. Parhaita hetkiä ovat ne, kun tuntisuunnitelmassa ei olla pysytty, ei sitten alkuunkaan siksi, että oppilaat ovat aktiivisesti kyselleet, pohtineet, oivaltaneet ja tunti on lähtenyt odottamattomaan, mutta tervetulleeseen suuntaan. Kovin usein kysymys on kuitenkin se tuttu, "voiksmä mennä vessaan?" Samansuuntaista tunnelmaa tarjoaa kysymys, joka nousee juuri jotain huikeaa (omasta mielestä) selostaessani ja luullessani, että hienoa, että aihe herättää kiinnostusta ja kysymyksiä ja sitten kuuluu kysymys: "monelta tää tunti loppuu?" Nauraa saa, sitäkin, vaikka kyllä sitä toistakin tulee mietittyä. Yksi parhaimmista nauruista puhkesi tuossa muutama vuosi takaperin, kun viimeisen tunnin jälkeen astelin luokasta kohti opettajan huonetta ja huomasin ilmoitustaululla mainoksen jostain konsertista. Menin lähemmäksi ja havaitsin nuorisolaisten tehneen siistiä jälkeä. Julisteessa mainostettiin pianokonserttia. Joku veikeä huumorisielu oli nähnyt vaivaa ja tarkasti taitellut posterin niin, että koulun ilmoitustaululla mainostettiin parin päivän päästä koulun juhlasalissa pidettävää panokonserttia.

Koepapereihin piirrellään nostalgisia juttuja.
Juuri nyt valvon 9.-luokan koetta. Kevät lukukaudella olemme käsitelleet ysien kanssa ympäristöetiikkaa, lähi-idän & kaukoidän uskontojen eettisiä periaatteita sekä ihmisoikeuksia. Kokeessa kysyn tasapuolisesti näistä kaikista. Katselen oppilaita. Löytyy monenlaisia ilmeitä. Väsyneitä, haukotuksia kuuluu sieltä täältä, ärsyyntyneitä, toivottomia, päättäväisiä, turhautuneita. Harva hymyilee, mutta kukapa sitä, kokeessa. Kokeen lopussa on kohta, jossa oppilas saa arvioida omaa oppimistaan. Niitä on veikeä lukea. 8 tai 9 nousee monessa arvosanaksi, jota tavoitellaan. Sitten tulee niitä, että antaisin itselleni arvosanaksi kevätlukukauden osalta 5:n, että vitosen jos sais.

Moni näistä nuorista tietää paljon, on tehnyt paljon töitä saavuttaakseen hyviä arvosanoja. Se on kunnioitettavaa ja eritoten siksi, että ollaan valmiita tekemään töitä, vaikka juuri tämä nimenomainen aine ei lähtökohtaisesti nappaisikaan. Ja eritoten siksi, että sitä taitaa tuollainen 16-vuotias täyttää elämänsä aika monella mielenkiintoisemmalla ja tärkeämmällä asialla kuin tämä minun "precious" oppiaineeni. Ja vaikka näin sanonkin, pidän omia opetettavia aineita äärimmäisen tärkeinä ja nimenomaan juuri tässä ajassa. Kun muutama vuosi sitten aloitin opettajana yläkoulussa, ajauduin usein muistelemaan omaa yläkouluaikaani. Kavereita lukuunottamatta paljoa en muistanut. Opettajia toki, niitä mieluisia ja vähemmän mieluisia. Joitain luokkatiloja, välituntitunnelmia ja satunnaisia oppitunteja. Lopulta kovin vähän. Päällimmäisenä muistoissa, niissä jotka tavoitan, välittyy se, että minkälainen tunnelma, fiilis, oppitunnilla tietyissä oppiaineissa oli. Se, että oliko lystiä, oliko mieluisaa. Tätä yrittää itsekin tavoitella, nyt kun istuu siellä luokan toisessa päässä. Se, että joko herättää kiinnostuksen oppiaineeseen ja/tai ei tapa sitä mahdollista, jo olemassa olevaa kiinnostusta. Ei tämä nyt niin vakavaa ole. Elämää on muuallakin.

Kyllä sitä stressatakin saa, aiheesta ja aiheetta. Eivätkä ne kaikki asiat mitä omien aineiden parista nousee, ole tasavertaisesti yhtä kiinnostavia tai helppoja itsellekään. Holokaustista puhuminen ei ole niitä miellyttävimpiä aiheita. Tai Intian dalititeista. Tai se, että Suomi on käyttänyt huhtikuuhun mennessä osansa tämän vuoden luonnonvaroista. Tai vaikka sen kertominen, että maailmassa käytetään vuosittain (vuosi 2016) 1686 miljardia dollaria asemenoihinToisaalta tämänkin voi kääntää positiiviseksi. Että jos tahtoa löytyy, niin löytyy kyllä myös rahaa globaaleihin ongelmiin, kuten nälänhädän ja lapsikuolleisuuden ehkäisyyn, ilmastonmuutoksen torjuntaan jne.

Joku vielä muistaa, enkä nyt tarkoita koeasioita.
Ja opettaja iloitsee.
Kevät on usein kiireistä aikaa opettajille. Kotona saattaa kiristää. Läheiset saada viattomina ja syyttöminä osansa. Kokeita pitäisi korjailla, arviointeja miettiä. On tuhatkunta asiaa to do-listalla. Sitten on näitä mahtavia hetkiä oppitunneilla, jotka potkivat eteenpän, kun oppilas viikonlopun jälkeen tulee ujona opettajan luo ja sanoo, "...että kun sä joskus seiskalla sanoit, että lähettäkää kortti, jos reissaatte ulkomailla, niin me käytiin Pietarissa lomamatkalla ja mä toin sulle tän..." ja antaa mulle Iisakin kirkkoa kuvaavan postikortin! Tai se, että vappua edeltävällä viikolla kyselen, että mitäs vappuna ja joku kertoo, että on tehnyt kotona simaa ja minä siihen "läpällä", että voisitko tuoda myös opettajalle simaa, kun en ole ehtinyt itse tehdä, niin seuraavalla tunnilla vapun jälkeen oppilas tulee tunnin alussa luo ja kaivaa repustaan pullon ja sanoo, että "tässä sulle simaa!"

Voimia te työn raskaan raatajat ja kanssakulkijat. Pian se koittaa - kesä!

9.luokkalaisten runsaana vyöryvää kurssipalautetta.


Ei kommentteja: