sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Oodi varhaiskasvatukselle!

Vuoden 2012 tammikuussa alkoi esikoisemme varhaiskasvatustaival. Kun tuolloin veimme lapsen, melkoista mielenliikutusta tuntien, ensimmäistä kertaa päiväkotiin, oli kaikki niin uutta ja ihmeellistä, outoa ja hämmentävää. Kuukautta myöhemmin siitä aloitin itse ensimmäistä kertaa opettajan työt maisterina. Siitä on kulunut nyt yli viisi vuotta ja lapsen viimeinen viikko esikoulussa ennen kesälomaa ja tietyn aikakauden loppua, on pian alkamassa. Ensi syksynä tämä lapsi aloittaa peruskoulun. Viiteen vuoteen on mahtunut paljon. Hämmentävän paljon. Päiväkotiryhmät ovat vaihtuneet, lapset ryhmissä tulleet ja menneet. Monien hoitajien sylit ovat luoneet turvaa ja niistä on siirrytty taas seuraaviin, turvallisiin syleihin. Väistämättä saapui kuitenkin myös aika, kun nuo sylit eivät olleetkaan enää niin tarpeellisia. Lapsi kasvoi. Leikit ja panokset kovenivat. Ensin pienten puoli päiväkodissa vaihtui isompien puoleen ja lopulta päiväkodin viskarilaisesta kasvoi esikoululainen.

Tätä on luettu paljon. Muutama vuosi sitten aloitettiin
ja nyt toista kierrosta!
Kun jostain yllättäen saapuu hetki, (niitä ei aina itse huomaa, tai ne väistää pelottavina) kun pystyy pysähtymään ja katsomaan elämäänsä, omaa ja perheensä, häviävän pienen tuokion itsensä ulkopuolelta, huomaa vain sen tosiasian, että aika on rynnännyt jo kauan sitten ohitsesi ja huutelee suoran päästä ilkikurisesti, että joudupas sieltä, minä en sinua odota. Kehitysvaiheet seuraavat toisiaan, huolet vaihtuvat ja heiluttavat vanhemman mielialaa (nollasta sataan), mutta eivät häviä. Sitten yhtäkkiä lapsi on viereisen alakoulun pihalla odottamassa muiden samanikäisten kanssa tutustumispäivän alkua. Vanhempaa jännittää enemmän kuin lasta. Lapsihan tuotiin juuri laitokselta kotiin. Tämä on epäreilua. Ei kukaan minulle kertonut vauhdin olevan tällaista. 
Entä jos isi ei halua?
Monen ohjaajan turvallisessa huomassa on esikoisemme saanut varhaiskasvaa ja vaikka liiallista hoitajien vaihtuvuutta voi myös kritisoida, ei meidän tapauksessa siihen suuremmin aihetta ole. Ja jos onkin, niin tuon kritiikin kärki taittuu hetimiten, kun mainitsen erään lastentarhan opettajan. Tämä mahtava tyyppä, kuten lapsi sanoisi, oli pojan ensimmäisessä päiväkotiryhmässä lastentarhanopettajana. Silloin kun lapsemme oli puolitoistavuotias. Pari seuraavaa vuotta kului muissa ryhmissä, mutta nelivuotiaana lapsemme ryhmää, (olikohan se jänikset vai kotkat, vaiko mittarimadot) tuli taas vetämään sama tuttu ja turvallinen kasvo. Kaksi viimeistä vuotta meni tämän opettajan iloisessa ja laadukkaassa opissa. Ja kun tuli aika siirtyä varhaiskasvatuksen viimeiseen vaiheeseen, esiopetukseen, oli yllätys iloinen, sillä opettaja joka aikoinaan aloitti pojan varhaiskasvatustaipaleen, tulisi myös olemaan eskarivuoden lapsemme opettajana! 

Kiitos tyyppä nimeltä Tintti näistä vuosista! Olemme olleet onnekkaita, kun olet ollut poikamme kasvussa mukana! Sinun kauttasi konkretisoituu meidän perheellemme varhaiskasvatuksen laadukkuus suomessa. Sinun kauttasi haluamme myös kiittää niitä kaikkia, jotka ovat olleet mukana esikoisemme kasvussa. Sitä tukien, siinä auttaen ja eteenpäin ohjaten. Kiitos! Vitsi, kuinka valtavan tärkeää työtä teette. 

Kun toinen lopettelee varhaiskasvatusvuosiaan, toinen vasta aloittelee. Kuopuksen ensimmäiset kuukaudet päiväkodissa ovat takana ja rutiini lienee muodostunut. Saimme nauttia viime viikolla lapsen päiväkotiryhmän, tassujen kevätjuhlasta. Ohjaajat, avustajan ideasta olivat kuvanneet (luvalla) lapsien arkea päiväkodissa. Niitä perustoimintoja, leikkejä, tanssia, laulua, ruokailuhetkiä ja kylpemistä päiväkodin porealtaassa. Viiden tunnin kuvatusta materiaalista oli eräs pari kuukautta lapsemme ryhmässä harjoittelussa ollut ohjaaja (joka minut tunnistaessaan kertoi olleensa oppilaani 5-vuotta sitten 9.luokkalaisena !?!) editoinut noin 20 minuutin videon noista yhden ja kolmen vuoden välillä taaperoivista lapsosista. Tarvitseeko mainita, että koskettavaahan tuo oli.

Lisää kuvateksti
Isoveli oli mukana. Samassa tilassa oltiin muutama vuosi takaperin katsomassa tuon, nyt isovelin mandaatilla pikkuveljensä touhuja seuravaa lasta, hänen omissa kevätkemuissaan. Toiset selviytyy näistä vaiheista liikaa kelailematta. Minulle tämä tuntuu olevan kovin haikeaa ja vaikeaa. Innolla odotan toki lapsen tulevaa ensimmäistä kouluvuotta. Samalla en haluaisi päästää irti, irti vääjäämättömästä. En haluisi myöntää lapsen kasvavan, siirtyvän seuraaviin ja taas seuraaviin kasvun vaiheisiin. En alistua ajan painon alaisuuteen.


Päiväkoti ja eskaripäivän jälkeen lähes kesäisessä
kevätsäässä.




Ei kommentteja: