Vuoden
2012 tammikuussa alkoi esikoisemme varhaiskasvatustaival. Kun tuolloin veimme
lapsen, melkoista mielenliikutusta tuntien, ensimmäistä kertaa päiväkotiin, oli
kaikki niin uutta ja ihmeellistä, outoa ja hämmentävää. Kuukautta myöhemmin
siitä aloitin itse ensimmäistä kertaa opettajan työt maisterina. Siitä on
kulunut nyt yli viisi vuotta ja lapsen viimeinen viikko esikoulussa ennen kesälomaa
ja tietyn aikakauden loppua, on pian alkamassa. Ensi syksynä tämä lapsi
aloittaa peruskoulun. Viiteen vuoteen on mahtunut paljon. Hämmentävän paljon. Päiväkotiryhmät
ovat vaihtuneet, lapset ryhmissä tulleet ja menneet. Monien hoitajien sylit
ovat luoneet turvaa ja niistä on siirrytty taas seuraaviin, turvallisiin
syleihin. Väistämättä saapui kuitenkin myös aika, kun nuo sylit eivät olleetkaan enää
niin tarpeellisia. Lapsi kasvoi. Leikit ja panokset kovenivat. Ensin pienten
puoli päiväkodissa vaihtui isompien puoleen ja lopulta päiväkodin
viskarilaisesta kasvoi esikoululainen.
Kun
jostain yllättäen saapuu hetki, (niitä ei aina itse huomaa, tai ne väistää
pelottavina) kun pystyy pysähtymään ja katsomaan elämäänsä, omaa ja perheensä,
häviävän pienen tuokion itsensä ulkopuolelta, huomaa vain sen tosiasian, että
aika on rynnännyt jo kauan sitten ohitsesi ja huutelee suoran päästä
ilkikurisesti, että joudupas sieltä, minä en sinua odota. Kehitysvaiheet
seuraavat toisiaan, huolet vaihtuvat ja heiluttavat vanhemman mielialaa (nollasta sataan), mutta eivät häviä. Sitten yhtäkkiä lapsi on viereisen
alakoulun pihalla odottamassa muiden samanikäisten kanssa tutustumispäivän
alkua. Vanhempaa jännittää enemmän kuin lasta. Lapsihan tuotiin juuri
laitokselta kotiin. Tämä on epäreilua. Ei kukaan minulle kertonut vauhdin
olevan tällaista.
Entä jos isi ei halua? |
Monen ohjaajan turvallisessa huomassa on esikoisemme
saanut varhaiskasvaa ja vaikka liiallista hoitajien vaihtuvuutta voi myös kritisoida, ei
meidän tapauksessa siihen suuremmin aihetta ole. Ja jos onkin, niin tuon
kritiikin kärki taittuu hetimiten, kun mainitsen erään lastentarhan opettajan.
Tämä mahtava tyyppä, kuten lapsi sanoisi, oli pojan ensimmäisessä päiväkotiryhmässä
lastentarhanopettajana. Silloin kun lapsemme oli puolitoistavuotias. Pari
seuraavaa vuotta kului muissa ryhmissä, mutta nelivuotiaana lapsemme ryhmää,
(olikohan se jänikset vai kotkat, vaiko mittarimadot) tuli taas vetämään sama
tuttu ja turvallinen kasvo. Kaksi viimeistä vuotta meni tämän opettajan
iloisessa ja laadukkaassa opissa. Ja kun tuli aika siirtyä varhaiskasvatuksen
viimeiseen vaiheeseen, esiopetukseen, oli yllätys iloinen, sillä opettaja joka aikoinaan aloitti pojan varhaiskasvatustaipaleen, tulisi myös olemaan
eskarivuoden lapsemme opettajana!
Kiitos tyyppä nimeltä Tintti näistä vuosista! Olemme olleet onnekkaita, kun olet ollut poikamme kasvussa mukana! Sinun kauttasi konkretisoituu meidän perheellemme varhaiskasvatuksen laadukkuus suomessa. Sinun kauttasi haluamme myös kiittää niitä kaikkia, jotka ovat olleet mukana esikoisemme kasvussa. Sitä tukien, siinä auttaen ja eteenpäin ohjaten. Kiitos! Vitsi, kuinka valtavan tärkeää työtä teette.
Kun toinen lopettelee varhaiskasvatusvuosiaan, toinen vasta aloittelee. Kuopuksen ensimmäiset kuukaudet päiväkodissa ovat takana ja rutiini lienee muodostunut. Saimme nauttia viime viikolla lapsen päiväkotiryhmän, tassujen kevätjuhlasta. Ohjaajat, avustajan ideasta olivat kuvanneet (luvalla) lapsien arkea päiväkodissa. Niitä perustoimintoja, leikkejä, tanssia, laulua, ruokailuhetkiä ja kylpemistä päiväkodin porealtaassa. Viiden tunnin kuvatusta materiaalista oli eräs pari kuukautta lapsemme ryhmässä harjoittelussa ollut ohjaaja (joka minut tunnistaessaan kertoi olleensa oppilaani 5-vuotta sitten 9.luokkalaisena !?!) editoinut noin 20 minuutin videon noista yhden ja kolmen vuoden välillä taaperoivista lapsosista. Tarvitseeko mainita, että koskettavaahan tuo oli.
Kun toinen lopettelee varhaiskasvatusvuosiaan, toinen vasta aloittelee. Kuopuksen ensimmäiset kuukaudet päiväkodissa ovat takana ja rutiini lienee muodostunut. Saimme nauttia viime viikolla lapsen päiväkotiryhmän, tassujen kevätjuhlasta. Ohjaajat, avustajan ideasta olivat kuvanneet (luvalla) lapsien arkea päiväkodissa. Niitä perustoimintoja, leikkejä, tanssia, laulua, ruokailuhetkiä ja kylpemistä päiväkodin porealtaassa. Viiden tunnin kuvatusta materiaalista oli eräs pari kuukautta lapsemme ryhmässä harjoittelussa ollut ohjaaja (joka minut tunnistaessaan kertoi olleensa oppilaani 5-vuotta sitten 9.luokkalaisena !?!) editoinut noin 20 minuutin videon noista yhden ja kolmen vuoden välillä taaperoivista lapsosista. Tarvitseeko mainita, että koskettavaahan tuo oli.
Lisää kuvateksti |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti