Isän kirje 3-vuotiaalle.

"Muistatko sen ajan, kun oli vain yksi lapsi? Muistatko kun mietit, että voitko rakastaa tätä tulevaa koskaan yhtä paljon kuin esikoista, sitä joka kaikkein tärkein maailmassa. Muistatko, kuinka tunsit outoa ristiriitaa siitä, että on tulossa toinen sinun rakkauttasi vaatimaan, viemään sitä siltä, joka ollut silmäterä jo vuosien ajan. Ja pohdit miten voit löytää lisää rakkautta, kun käytät jo kaiken? Ja kuitenkin odotit ja pelkäsit ja pelkäsit ja odotit, että milloin se syntyy, syntyyhän se ja meneehän kaikki hyvin? Riittäähän rakkaus, huolenpito ja aika sille joka jo on ja sille, joka on vasta tulossa, vielä varjoa vailla?"

Noin kolme vuotta sitten, isäsi saattoi pohtia edellä kirjoitetun kaltaisia. Äitisi laskettu aika läheni ja maha ei suuremmaksi voinut minkään fysiikan lakien mukaan enää kasvaa. Sinä siellä sisällä kokeilit sen todellisuuden laitoja. Olit valmistautumassa uuden maailman valloitukseen. Isäsi epäili rakkauden määrää ja sitä, että sitä pitäisi jakaa nyt kahdelle pienelle ihmiselle. Pian isäsi ymmärsi, että ei pitänyt vaan sai. Veljesi kanssa oli ihmetelty maailmaa jo lähes viisi vuotta ja tuo pieni ihminen oli kasvanut ymmärtäväksi, älykkääksi ja hurmaavaksi, isoveljen viitan suvereenisti ylleen pian pukevaksi lapseksi, josta vanhemmat olivat niin ylpeitä. Pian tulisi pikkuveli, pian tulisit sinä. Niin kätilö oli ultrassa muutamaa kuukautta aiemmin paljastanut, kun kärsän kertoi ruudulla näkevänsä.

Nyt sinä olet siinä, eikä isä muista paljoakaan ajasta ennen sinua. Meidän perheeseen kuulutte te, sinä ja veljesi. Kun veljesi syntyi, koin että synnyin minäkin. Jälleensyntymiin en oikein osaa uskoa, mutta jollain tavalla koin, että kun isoveljesi potkaisi portit auki ja rääkäisi ensi kerran, siinä syntymän hetkellä synnyin minäkin. Ja samalla tavalla, kun kolme vuotta sitten, kaiken tapahtuessa niin nopeasti, olit siinä limaisena, sottaisena ihmeenä kahden universumin välisen matkan juuri taittaneena, kaikki vanha jäi taakse ja uusi elämä alkoi. Sinun ja meidän kaikkien. 

Tältä isäsi näytti vuonna 1984. Sanovat, että
muistutan sinua.

Lauantaina vietimme sinun 3-vuotis syntymäpäiväjuhlaa. Kotiimme saapui molemmat isovanhempasi, kaikki kummisi ja muutamia muita sinulle tärkeitä ihmisiä. Söimme herkkuja ja sinä leikit lahjoillasi, joita olit saanut. Kun lauloimme sinulle kaikki paljon onnea vaan, olit niin iloinen ja säteilit onnellista hymyä. Puhalsit kolme kynttilää kakun päältä, jonka Bitta-täti oli sinulle tehnyt. Veljesi avustuksella kynttilät sammuivat ja sitten sinulle taputettiin, itsekin halusit niin tehdä.

Isäsi lainaa tähän nyt erästä toimittajaa, sellaista kuin Jani Kaaro, joka kirjoittaa Kauniimpi maailma  (2017) teoksessaan seuraavasti: "Me emme pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Emme suunnittele ja laskelmoi syntyvämme tiettyyn perheeseen. Me saamme elämämme lahjana vanhemmiltamme, jotka puolestaan saivat oman elämänsä lahjana omilta vanhemmiltaan. Emmekä saa lahjana ainoastaan elämäämme vaan myös kaiken sen huolenpidon, jonka vanhemmat lapsilleen antavat. Vanhemmat ruokkivat meitä, vaatettavat meidät, valvovat öitä, puhaltavat pipit ja hoitavat meitä jaksamisensa äärirajoille odottamatta vastapalveluksia. Kaikki tämä on lahjaa. Mutta lapsi ei ole ainoa, joka on saanut lahjan. Monet vanhemmat kokevat, että lapsi itse on lahja, jonka he ovat saaneet ottaa vastaan. Vaikka he tietävät, että lapsi saa alkunsa sukusolujen yhtymisestä ja sitä seuraavan geneettisen ohjelman etenemisestä, he eivät voi olla ajattelematta lasta lahjana. Kun he näkevät ensimmäisen kerran pienet varpaat, sormet ja korvanlehdet, heidän on vaikea ajatella, että he olisivat jollakin tavalla itse tehneet tämän täydellisen pienen luonnonolion."

Juhlapäivän aamuna käytiin ruokkimassa kettu.

Kun sinä, luonnonolioista veljesi kanssa ihmeellisin, liikuttelit pieniä varpaitasi naistenklinikalla kolme vuotta sitten ja kun päähäsi asetettiin marttojen kutoma pipo ja sinut vietiin lämpölampun alle, kun olit niin hiljaa ja ruumiinlämpösi hieman alhainen ja minä sinua katselin, ei minusta löytynyt voimia ajattelemaan, että minä olisin tehnyt sinut. Tai ansainnut. Yhdestä olin sillä hetkellä varma. Rakkautta tulisi riittämään. Sinä olit lahja ja lahjana minä sinut ja veljesi haluan ymmärtää. Se on kaiken lähtökohta. Miten monta polkua, valittua ja harhaan astututtua, osuvaa ja ontuvaa, sitä ihminen elämässään kulkee? Ja kuinka sattumaa, onnekasta sattumaa, elämä on. Niin kuin se monimutkainen polkujen kudelma johtaisi vain siihen yhteen hetkeen, yhteen ainoaan pisteeseen - lapsen syntymään. Siellä naistenklinikan lämpölampun valossa ihastelin sinua ja sitä, miten joku noin pieni ja määrittelemätön olento, joka ei vielä muistuttanut selvästi ketään, saattoi ottaa heti niin kokonaisvaltaisen niskalenkin kyynelsilmin tuijottavasta isästään. Saman tempun oli tehnyt veljesi viisi vuotta aiemmin, tuhistessaan sylissäni muutaman minuutin ikäisenä.

Kaaro jatkaa: "Koska lahja on nimenomaisesti jotakin, mitä emme ole itse tehneet ja mikä meille annetaan, lapsi ei voi olla mitään muuta kuin lahja. Siksi vanhemmat kaikkialla huokaavat hiljaisen kiitoksen, kun he ovat saaneet pienen vauvansa käsivarsilleen. Kiitoksen sille - kuka tai mikä tahansa se olikin -, jolta he lahjan ovat saaneet."

Lapsi ja hauvauvaunu!